Karhun perilliset

 Meidän pohjoisten kansojemme esi-isät eivät tule Etelä-Afrikasta, vaikka ”ihmiskunnan kehdosta” Maropengistä on palentologissa tutkimuksissa löydetty uusi esi-ihmislaji. Hesarissa (12.9.20015) todetaan tämän uuden Homo nadeliksi nimetyn lajin tulleen niin sanotusti puun takaa.

Jokainen voi itse päättää, luottaako fossiileihin vai folkloristeihin. Minä kallistun viimeksi mainittujen kannalle, yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän selityksensä ovat runollisempia.

Edellisessä postauksessa viittasin Puiden kansa –kirjaan. Ja innostukseni sen kuin yltyi nähtyäni Ateneumin Tarujen kansa -näyttelyn. Meidän kantaisämme on metsästä ja polveudumme ehkä suoraan metsän kuninkaasta.

Norjalainen 1870-luvulla muistiin merkitty kansansatu kertoo valkoisesta karhusta nimeltään Valemon. Valkokarhukuninkaasta kertovassa tarinassa hyvä ja paha käyvät ankaran kamppailun. Karhu ei olekaan karhu, vaan noiduttu kuninkaan poika. Ihmisen muodon hän saa vain öisin. Ja kuinka ollakaan, tyttö, jolla on kaksi rumaa ja tyhmää sisarta, joutuu pakenemaan metsään ja kohtaa siellä valkoisen karhun. Näiden kahden välille syttyy rakkaus ja vaativien uskollisuuskokeiden jälkeen hyvä saa palkkansa. Tyttö, Valemon ja heidän suhteestaan karhun pesässä alkunsa saaneet tyttäret elävät onnellisina hienossa linnassaan elämänsä loppuun saakka. – Tarinan tiivistin tylysti kovin tiukkaan muotoon, mutta lue koko satu, jos menet katsomaan näyttelyä. Kittelsenin taulussa tyttö ratsastaa valkokarhukuninkaan selässä kädessään taikavoimaa sisältävä seppele.

Esi-isiemme maailmassa karhua pidettiin inhimillisenä, jopa jumalallisena olentona. Jos sanoi ”karhu”, se merkitsi, että karhu astui viisi askelta sanojaa kohti. Kiertoilmaisut pitivät sen etäämmällä. Epäkunnioittava puhe loukkasi eläintä ja seurauksena oli karhun hakeutuminen talojen pihapiiriin karjaa hätyyttelemään. Tämä ilmaistiin sanomalla, että Metsä liikkuu.

Karhun saama kunnioitus pohjautui myyttisiin taruihin. Niiden mukaan karhu oli syntyään taivaallista alkuperää.
Suomalaisessa tarustossa karhun alkukoti on Otava. Sanotaan, että Ison Karhun tai Pikku Karhun tähtikuviossa on nähtävissä kultainen kori ja ketju, joilla karhu on laskettu alas taivaasta. Tätä en ole omin silmin voinut todistaa, mutta uskon, koska lähdekirjassani niin on kirjoitettu.

”Missä ohto synnytelty,
mesikämmen käännytelty?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäällä:
Sieltä on maahan laskettu
hihnoissa hopeisisa,
kuldaisisa kätkyhisä.”

Koska karhu oli taivaallista alkuperää, suhtauduttiin sen kuolemaankin kunnioittaen. Se oli haudattava arvokkaasti, kuten ihminen. Kirkonkelloja soitettiin vielä 1600-luvulla Keski-Suomen metsäseuduilla karhua saatettaessa hautaan. Karhun pääsy taivaaseen, takaisin kotiinsa Ison Karhun tähdistöön, varmistettiin kiinnittämällä karhun kallo honkapuuhun ja luut haudatiin puun juurelle. Kallo sijoitettiin puun runkoon siten, että katse on kohdistettuna auringonnousun suuntaan.

Näin somasti karhu saateltiin matkalle taivaaseen.

”Lähde nyt kulta kulkemaan,
vanha armas astumaan
kultaista kujaa myöten.
ei tästä etäälle viedä,
viedään mäntyyn mäelle,
petäjään pellon päähän.
Siihen tuuli turvan tuo,
aalto ahvenen ajaa.
Sivullasi on siikasalmi,
luonasi lohiapaja.”

 Karhunkallohonka edustaa maailmanpuuta, se on yhdysside maan ja taivaan välillä. Tunnettuja karhulle omistettuja paikkoja ovat olleet mm.: Puulaveden Karhunpääsaari, Kemien Pitkälänkallion karhunkallohonka, Syväsmäen Kieluvaisenlammen saarien karhunkallohonka. Kainuussa oli vielä 1900-luvun alussa karhun pääkalloja honkiin kiinnitettyinä. Ehkä niitä löytyy vielä jostakin, ainakin lähdekirjani mukaan.

Kantaisien selvittelyyn tulee pieni mutka, kun muistetaan, että Suomessa on arveltu asuneen kaksi metsästäjäklaania. Toinen klaani on pitänyt kantaisänään hirveä ja toinen karhua.


Hirven jälkeläinen saattaisi näyttää tällaiselta. ”Hän on kaunis kuin metsäkauris”, sanoi onnellinen mies.


 Kuva on Salmelan kesänäyttelystä, mutta tekijän nimi jäi muistiin merkitsemättä.

Anni Kytömäki on tavoittanut hienosti metsän olemuksen ja siellä liikkuvan karhun kirjassaan Kultarinta.

Lainaukset ovat Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirjasta Puiden kansa.