”Kuljen lehdon tärkeimmän puun, vanhan lehmuksen eteen ja kiedon käteni sen viileän rungon ympärille. Puu on hiljaa eikä vastaa. Hetken pelkään, ettei korkeus tartukaan minuun tänä iltana, ja nyt jos koskaan tarvitsen sitä. Sitten muistan: Jumaluus on vähän kuin tattimetsällä käyminen. Ensin sitä tähyilee, etsii, yhtään sientä ei löydy. Sitten istuu kannonnokkaan lepuuttamaan, lakkaa yrittämästä. Ja yhtäkkiä maisema avautuu. Mättäät ja polunvierusta pursuavat haperoita, rouskuja, vahveroita, niitä pistää joka paikasta, jumaluus on sittenkin läsnä. Äkkiä runko ei olekaan kylmä, vaan elävä. Tuttu rauha ja valo valtaa minut, viime päivien levottomuus ja kauhu katkeaa hetkeksi.”
Jatkan lukemista ja ihmettelen, mistä nuo oudot sanat tulevat. Henkilökuvaus maalaa vankileirille saapuvan Elnan silmieni eteen, vaikka en sanojen taustaa tunne, enkä ole kenenkään aikaisemmin kuullut näin ketään nuorta naista kuvaavan.
”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elna Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentunkeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamustaherättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin. Matka ei sen hampaisiin ja asentoon tuntunut pystyneen. Tuskin lukutaitoinen, arvelin, mutta jotakin ylpeyttä siinä oli.”
Romaanin tapahtumat sijoittuvat Vorkutan vankileirille, Marinmaalle ja Petsamoon. Tarina alkaa vuodesta 1937 ja päättyy viime vuoteen 2015. Pahuuden muodot vain muuttuvat, ja ahdinko syvenee.
Marinmaalla, Larvan kylässä, vanhoilta asukkailta ostetaan väkisin maat patoyhtiötä varten. Elna yrittää parhaansa: lepyttelee, ruualla hyvittelee, muistaa viimeisen hunajapurkin. Hän ihmettelee, mihin mehiläiset ovat kadonneet, kehuu ja kiittelee kylän omaa poikaa, joka kaupunkilaisen kanssa liikkuu nimiä kauppakirjoihin kiristämässä. Ajattelen, että tuo hunajan tarjoamiseen ja syömiseen liittyvä kuvaus on tiivistymä tilanteen ”epäpyhyydestä”.
”…Rapulla seisten Kostja kurkottaa hunajapurkin ylimmältä hyllyltä, perääntyy sitten nopsakasti saalis mukanaan. Elna pamauttaa luukun kiinni. Kostja laskee purkin pöytään ja vääntää sen punaruutuisen lakin auki. Työntää surukyntisen sormensa kultaiseen tahnaan, sitten nuoleskellen suuhunsa, imee:
- Armonmettä.”
Neuvottelut tai oikeastaan kiristys jatkuu. Elna yrittää vedota kylän omaan poikaan.
”Omat ovat maat, Koza voi todistaa. Vaan sinäpä häpiät meitä. Miksi? Hylkäät heimosi ja selän käännät omalle kylälle. Täällä telkkuat.
- Paras olisi pistää nimi paperiin.
Tupakansavu leijailee röyhkeänä tuomentuoksuisessa keittiössä. Muksa karistaa tuhkan hunajapurkkiin. Elna ei ole huomaavinaan, mutta kantokäsi tärisee.”
Hunajapurkki tulee vielä kolmannen kerran Elnan ja Kostjan eteen. Nyt vieras ei ole paikalla ja tunnelma muuttunut.
”Yllätyksekseni myös Kostja näyttää päässeen takaisin Elnan armoihin. Siinä se jälttää lammaspaistia, hörppii tsaikkaa hyvällä halulla ja kaapii hunajapurkkia Muksan sinne karistamista tuhkista piittaamatta. Kallisarvoista mesiangervoherkkua ei selvästikään haaskata.”
Yllätyin, kun huomasin merkinneeni nuo edelliset kohdat muistiin ensilukemisen yhteydessä. Ja hämmästyin vielä toisenkin kerran, kun kirjan luettuani kävin hunajamuseossa ja sain pikaopastuksen mehiläisten elämästä mehiläispesässä, hunajasta ja sen historiasta.
Malagan maakunnassa, Colmenarin kylässä, sijaitsee hunajamuseo, jossa on erinomainen opastus, havaintomateriaali, videot ja pieni työpaja. Tässä muutama poiminta mehiläisten elämästä:
- mehiläispesässä elää noin 80 000 mehiläistä
- pesässä on yksi kuningatar, joka elää noin 5 vuotta
- kuhnurin elämä pesässä on pelkää juhlaa, se elää valmiiden ruokavarastojen keskellä. Pariuduttuaan se kuole ja syksyllä, kun uusia emoja ei enää kasvateta, kuhnurit pistetään kuoliaaksi ja poistetaan pesästä. Tarpeettomat kuhnurit siis poistetaan: tila ja resurssit annetaan työläisille
- työläisten elämän pituus riippuu sen lentämästä kilometrimäärästä. Kesällä se elää noin kahdeksan viikkoa ja talvella jopa kuusi kuukautta.
Mehiläinen on tärkeä pölyttäjä: tuottaakseen puoli kiloa hunajaa, se käy noin miljoonassa kukassa.
Kylmissä olosuhteissa, kuten Suomessa, tarhamehiläiset muodostavat talvella pesäänsä talvipallon, jonka lämpötila on ulkoilmasta riippumatta vähintään 20 celsiusastetta. Työläiset ovat jatkuvassa liikkeessä, ne hakevat ravintonsa pallon ulkoreunalta ja siirtyvät pallon keskelle, jossa emo pysyy lämpimänä ja valmiina aloittamaan muninnan keväällä.
Mehiläisten käyttämä viestintä ja sen tutkiminen on vuonna 1973 tuonut Nobelin palkinnon Karl von Frischille. Tanssikielellä mehiläiset viestittävät toisilleen mesi- ja siitepölypaikat.
Yöperhosen luettuani, tunnen olevani voimaton sivustakatsoja. Ei ole hunajaa, jos mehiläisyhdyskunnat häviävät. Ei ole kukkia, hedelmiä, puita, jos pölyttäjät häviävät.
”Muurahaiset kulkevat edestakaisin pitkin runkoja kirvojen maidosta juopuneina. Kuuluu surinaa. Mehiläiset ovat seuranneet meitä, palanneet vuosikymmenten jälkeen metsän kukkia juomaan.”
Lähteet:
Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015
www.museodelamiel.com
