Anoreksia

Kun luen jotakin sävähdyttävää, ryhdyn automaattisesti vertailemaan lukukokemustani johon aikaisempaan. Laura Lindstedtin Oneiron ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tuottivat samanlaisen jälkivaikutuksen: oli pakko hakea lisätietoa ja varmistusta faktojen todenperäisyydelle. Olivatko kirjoissa mainitut henkilöt todella eläneet jossakin vaiheessa Venäjällä ja New Yorkissa? Milloin fakta muuttuu fiktioksi, tähän en löydä suoraa vastausta, eikä se lukemistani haittaa. Mutta kun näen Jokapäiväisen elämämme päähenkilöt: äidin ja tyttären (Marina Tsvetajeva ja Ariadna Efron) yhteisessä valokuvassa, saan jalkojeni alle tukevaa perustaa ja uskon myös siihen historialliseen todellisuuteen, joka kirjassa kuvataan.

Oneironissa seitsemän naisen elämäntarina keritään auki merkillisessä välitilassa, josta he yksitellen lopullisesti erkanevat ja jättävät toisilleen jäähyväiset. Näistä seitsemästä päähenkilöstä kuvataan yksityiskohtaisesti juutalainen Shlomith, jonka sairaudesta, anoreksiasta, kirjoitetaan viisaasti ja harkitusti.

Ihmisten kokemus rakkaudesta, läheisyydestä ja helvetistä, johon ihmisetkin kuuluvat, on lähentymistä ja loitontumista.

”Eiväthän kaikki ihmiset, aina ja kaikkialla, ole yhtä kuin helvetti. Osa meistä on ainakin toisinaan taivaallisen rakastettavia. Mikäli luotamme on mahdollista päästä hetkeksi pois, jos meitä voi ikävöidä ja kaivata, jos meitä voi lähestyä ja meistä voi loitontua, silloin, ja vain silloin meissä on hitunen taivaallista rakastettavuutta.”

Suhde äitiin tiivistyy kuvauksessa ruokailutilanteista, joissa äärimmäisen laiha 15-vuotias tytär näyttää olevan umpikujassa.

”Hän oli saanut tarpeekseen yhteisessä ruokapöydässä istumisesta. Hän ei halunnut nähdä äitinsä marttyyrimaiseen myrtyneisyyteen sulkeutuneita kasvoja, joista aika ajoin tussahti syyttävä puhahdus, jonkinlainen vaiennettu huudahdus, kuin musta itiöpöly vanhasta, parhaat päivänsä nähneestä känsätuhkelosta (Lycoperdon perlatum). ”

Kun tytär pääsee irti ruokapöydän piinasta, hän asettuu asumaan kotinsa viereiseen pieneen yksiöön, johon äiti tuputtaa ja tunkee ruokaa.

”Mitä hän sitten halusi silmiinpistävällä laihuudellaan viestiä, joku olisi saattanut kysyä, vaikka näistä asioista keskusteltiin tuohon aikaan huomattavasti vähemmän kuin nykyään. …
Hän halusi taiteilla rajalla. Hän halusi osoittaa vahvuutensa, ei painoja nostamalla vaan painoa laskemalla. Se oli tarkkaa työtä, jota katseiden takana olevien enemmän tai vähemmän lihavien ihmisten sietäisi vähintäänkin kunnioittaa. Jos jotakin peruuttamatonta tapahtuisi, sekin olisi hänen oma valintansa: luova loikka rajan ylitse.”

Psykoanalyyttinen näkemys korostaa äidin merkitystä, vaikka perimmäinen viesti onkin esitetty isälle: ”Pelasta minut tuolta syöjättäreltä”. Nämä ajatukset ovat perinteisiä, eivätkä nykyään yksinomaan ohjaa hoitokäytäntöjä. Yhteisön merkitys tulee korostetusti esille Oneironissa, kun Shlomithin elämä kibbutsissa saa uuden sisällön lasten ja avioliiton kautta.

Lukijaa mietityttää, miksi tähän uuteen tarkkojen sääntöjen ja rajoitusten maailmaan tunnetaan vetoa. Irtautuminen kibbutsista tapahtuu vasta kuuden päivän sodan uhrien taustojen selvittyä ja sen jälkeen kun omista lapsista ja heidän kasvatuksestaan luopuminen osoittautui kohtuuttomaksi vaatimukseksi.

”En syytä sairastumisestani äitiäni – se olisi niin 70-lukulaista! – enkä myöskään isääni. Sisarukseni ovat terveitä, vaikka he kasvoivat kanssani samassa ympäristössä ja altistuivat samoille ristiriitaisille signaaleille.”

Terapiaan hakeutuminen ja sen auttava vaikutus perustellaan näin:

”Tunnette ehkä myös sanonnan, jonka mukaan juutalainen mielikuvitus on historian vahvistamaa vainoharhaisuutta. Itsetutkiskelu ja itsekriittisyys, mustasta huumorista puhumattakaan, kuuluvat kulttuuriimme, ja nämä kaikki ovat erinomaisia ominaisuuksia terapian onnistumisen kannalta.”
 

Patologiselle syömishäiriökäyttäytymiselle voi hakea syitä kulttuuritaustasta, ulkonäköpaineista ja vääristyneestä terveystietoudesta. Tähän kaikkeen kuuluvat kasvojen kauneusleikkaukset, rintojen, reisien, pakaroiden ja vatsan muokkaus, lihastreenit ja dietit. Omasta kulttuuritaustastaan Shlomith sanoo:

”En ole koskaan kyennyt uskomaan Jumalaan, mutta silti koen olevani juutalainen henkeen ja vereen. Toisekseen juutalaiseksi on mahdollista, vaikkakaan ei helppoa, kääntyä. Riittää että opiskelee uskon ydinasioita paneutuneesti. Etniseen ryhmään sen sijaan ei voi halutessaan liittyä. Siihen synnytään ja siinä pysytään.

Minä käsitän juutalaisuuden laajassa, kulttuurisessa mielessä. Väitän, että kaikkein maallistuneinkin juutalainen kantaa mukanaan, ehkä tiedostamattaan, esimerkiksi puhtauden ja sekoittamattomuuden prinsiippejä, jotka ovat elimellisesti osa kulttuuriperintöämme. Juutalaisuudessa näitä ideaaleja käsitellään erityisesti ruoan kautta, mikä tekee juutalaisen kulttuurin erityisen alttiiksi syömiseen liittyville patologioille.”

Aloitin viittauksella Riikka Pelon kirjaan Jokapäiväinen elämämme ja sen päähenkilöihin, äitiin ja tyttäreen.  Heidän valokuvansa teki heidät eläviksi, oikeiksi ihmisiksi. Todellisuuden tunnetta Oneironissa rakentaa viittaukset tutkimuksiin, performansseista kirjoitetut kritiikit ja maininta Andrea Dworkista. Hänestä löytyy valokuvia ja taustatietoa, joiden pohjalta voi itse kehitellä näyttämön, jolla nämä kaksi naista käyvät kiihkeän väittelyn. Sanailun aloitta äärimmäisen laiha, kiharatukkainen Shlomith:

 ”Ruumiini on yhteisön padottujen vihantunteiden kauttakulkupaikka.”
 

Oneiron on kirja, jonka jätän hyllyyni uudelleen luettavaksi. Ryhmäilmiöt kibbutsin kaltaisessa yhteisössä ja muissa vastaavissa tiukkarajaisissa ryhmittymissä, olisivat oman analyysinsa ansainneet, mutta tämä tällä kertaa.

Lähteet:

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013