Romaani alkaa.
”William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910. Kahdeksan vuotta myöhemmin ensimmäisen maailmansodan riehuessa kiivaimmillaan hän valmistui filosofian tohtoriksi ja otti vastaan opetustehtävät samaisessa korkeakoulussa. Hän opetti siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 1956.”
Hän eli samoissa ympyröissä koko aikuisikänsä; hiljaista, vaatimatonta ja ulkonaisesti tapahtumaköyhää elämää. Nopeasti ajateltuna hänen uransa oli varsin vaatimaton, eivätkä hänen työtoverinsa erityisemmin häntä arvostaneet, ja ani harva hänen entisistä opiskelijoistaan edes muisti opettajansa.
Niin tavallinen ihmiskohtalo ja kuitenkin suuri lukunautinto. Kenenkään kohtalo ei jäänyt epämääräiseksi arvoitukseksi, langat kootaan yhteen ja viimeiset viikot tihentyvät vain tärkeimpien ihmisten ja arvokkaiksi koettujen asioiden ympärille. Kuolema ei pelota, luopuminen ei ole vaikeaa.
”Stoner makasi vuodesohvalla pienessä perähuoneessa ja katseli avoimesta ikkunasta ulos. Oli alkuilta, ja taivaanrannan taakse vajoava aurinko ruskotti lännessä puunlatvojen ja talojen yllä makaavan pitkän, karehtivan pilven alapuolella. Kärpänen surisi hyttysverkkoa vasten, ja naapurin pihalla palavien roskien pistävä katku leijui seisahtuneessa ilmassa.”
Viimeiset viikot pienessä perähuoneessa ovat täynnä havaintoja ulkoisesta maailmasta. Pilvien katselu, auringon kuumottavat säteet iltapäivällä, alkuillan pehmeä valo, taivaan sinimusta avaruus ja pilvien läpi kuultava kuu.
”Takapihan ison jalavan lehdet olivat kylläisen, kiiltävän vihreät; puun luomassa varjossa oli syvää viileyttä, jonka hän oli joskus ennen tuntenut. Ilmassa oli sakeutta, raskautta joka tiivisti ruohon, lehtien ja kukkien makeat tuoksut, sekoitti ja leijutti niitä. Hän hengitti taas syvään. Hän kuuli keuhkojensa rohinan ja tunsi kesän suloisuuden virtaavan sisäänsä.”
Isän ja tyttären viimeisessä keskustelussa on arvokasta isän halu kuvata heidän hyviä yhteisiä hetkiään ja yritys selittää vanhempien vaikeutta elää yhdessä.
”Äiti ja minä olemme varmasti olleet sinulle pettymyksiä.” …
Hän halusi sanoa enemmän, selittää, mutta ei pystynyt jatkamaan. Hän sulki silmänsä ja ajatustensa irtautuvan. Niihin tungeksi mielikuvia, jotka vaihtuivat kuin valkokankaalla. Hän näki Edithin (vaimonsa) sellaisena kuin hän tämä oli ollut ensimmäisenä iltana heidän tavatessa vanhan Claremontin talossa – sinisen puvun ja sirot sormet ja silmät, jotka katsoivat innokkaasti jokaista hetkeä kuin se olisi ollut iloinen yllätys. ”Äitisi…” hän sanoi. ”Hän ei ollut aina…” Hän ei ollut aina sellainen kuin hänestä oli tullut. Ja nyt Stonerista tuntui, että hän pystyi näkemään siinä naisessa, joka hänestä oli tullut, sen tytön, joka hän oli ollut; hänestä tuntui, että hän oli aina pystynyt.”
Romaanin viimeiset sivut ovat kirjan ja lukemisen ylistystä. Edith tuo hänelle perähuoneeseen kirjoja ja asettaa ne kapean vuoteen viereen pienelle pöydälle. Stoner lukee hyvin vähän, voimaat eivät siihen riitä, mutta kirjojen seura lohduttaa. Pöydällä on myös hänen kirjoittamansa kirja, jota hän hypistelee käsillään. Tutut punaiset kannet.
Romaanin viimeiset sanat.
”Sormien ote höltyi, ja kirja valui ensin hiljaa ja sitten nopeasti pysähtyneen ruumiin päältä ja putosi huoneen hiljaisuuteen.”
Opiskelun alkuvaiheessa opettaja kysyy Willian Stonerilta: ”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?”
Minussa havaitset sen vuodenajan,
kun harva valju lehti oksistoissa
puu seisoo, ravistama pakkasen,
rauniokuori paljas, laulu poissa.
Minussa katsot siihen hämärään,
kun länteen riutuu päivänlaskun valo
ja musta yö sen verkkaan sammuttaa,
lukiten levon, toinen kuolemamme.
Minussa näet liekin kytevän
tuhkaksi tullen nuoruutensa päällä,
kun sama syö kuolinvuoteellaan,
mikä on ennen suonut ravinnon.
Lujittuu rakkaus, kun näet sen,
Kun tiedät; aikamme on vähäinen.
(William Shakespeare, 73 sonetti, suomentanut Aale Tynni)
Lähde: Stoner. John Williams. Bazar, 2016
