Eräässä kirjallisuusryhmässä kyseltiin Göran Schildtistä ja
hänen kirjoistaan. Varsin vikkelään löytyi joukko Leroksen saaren, Aigeianmeren
ja Daphnen tuntevia lukijoita, jotka 60-luvulla tutustuivat taitavan
kulttuuripersoonan kirjalliseen tuotantoon. Kirjahyllyäni tutkin minäkin ja
löytyihän sieltä näitä tarinoita.
Nyt pöydälläni on vuonna 2000 julkaistu kirja Epäilyn lahja,
jonka olin silloin tuoreeltaan lukenut ja pääosin jo unohtanut. Avasin
umpimähkään ja miten ajankohtaiselta teksti näyttikään. Schidt kuvaa itseään
näin:
”Minussa on aina elänyt hankalasti kaksi taipumusta rinnatusten: haluttomuus antautua illuusioiden valtaan, epäluulo kaikkinaisia ihmeitä ja harhakuvitelmia kohtaan, ja toisaalta mieltymys avariin näkymiin. Niin helppo kuin minut on ollutkin eri suuntiin houkutella, aina olen yrittänyt lähteä realististen premissien pohjalta.”
Pitkä kirjailijan ura tiivistyy muistelmiksi, ja yli
80-vuotias katsoo elettyä elämäänsä viisaasti pohdiskellen. Mitä merkitsi
sokaistuminen ”Kiinan Mao-kangastuksen edessä” joillekin ystäväpiiriin
kuuluneille? Kommunismin ja fasismin uhrien rinnalle hän nostaa kristinuskon
nimissä tapahtuneen vainon ja niiden vaatimat uhrit. Schidt näkee kristinuskon
muita uskontoja pahempana tässä suhteessa. Kirjan julkaisemisesta on jo kulunut
aikaa, ja uudet uskonnollisen ideologian nimissä tehdyt rikokset ovat tämän
päivän uutisainesta.
”Onko yleensä olemassa yhtään ihmiskollektiivia tai edes yhtään ihmisyksilöä, jonka sisimmässä ei piile ihmisnisäkkäälle ominaista murhanhimon itua?”
Näistä yleisistä huomioista voinkin siirtyä Leroksen saaren
lähempään tarkasteluun ja siihen, mitä se on Schildtille opettanut
kreikkalaisesta mentaliteetista. Hän pitää saarella saamaansa kuvaa Kreikasta
edustavampana ja luotettavampana kuin sitä, että olisi valinnut asuinpaikakseen
esimerkiksi Ateenan ja seurustellut siellä pääosin ulkomaalaisista koostuvassa
elinpiirissä.
”Tässä piirissä opimme nopeasti kreikkalaisen seuraelämän yhden keskeisen käsitteen. Se on ”doroi” ja se tarkoittaa lahjoja, joita herkeämättä on annettava ja otettava vastaan. Kreikkalaisista on liian yksinkertaista ja epäkiinnostavaa maksaa tehdystä työstä tai lankeavista kuluista. Miksi ottaa tai antaa rahaa, kun lahjoilla ja vastalahjoilla voi aloittaa niin loputtoman pelin ettei ennen pitkää kukaan tiedä, kuka siinä on häviöllä. Kuinka monta rannekelloa, transistoriradiota, talvitakkia, hajuvesipulloa, lääke-erää, kuulolaitetta ja kameraa me olemmekaan Pohjolasta raahanneet maksuksi puutarha-avusta, muna- ja ruokalahjoista, ovien ja ikkunoiden maalauksesta, aasikuormallisesta lantaa, autotallin katon korjauksesta tai vanhasta taulusta? Kun meistä oli tullut ”koumbaroi”, toisin sanoen perheenjäseniä toimittuamme vihkitodistajina tai kummeina, saimme myös kunnian ”lainata” ilman korkoa tai takaisinmaksuvelvollisuutta huomattavia summia tuoreille veljillemme, kun he ostivat tyttärilleen myötäjäishuoneistoja Thessalonikista ti Ateenasta. On oltava hyvin naiivi, kuten me alussa, jollei kaiken tämän takana näe monituhatvuotista oveluutta, mutta se ei estä syntymästä myös hyvin vilpittömiä ystävyyssuhteita ja voi johtaa jopa puolin ja toisin todelliseen uhrautuvuuteen.”
Joku pitää epäilystä
heikkoutena, haihatteluna ja epävarmuutena. Epäilys kaivertaa mieltä ja nakertaa
itsevarmuutta. Olisi ehkä helpompaa elää, jos olisi aina varma asioista,
tietäisi totuuden ja tuijottaisi sitä silmät sokeina. Ehkä epäilyn lahjaa ei
ole kaikille suotu.
Yksi tapa torjua epävarmuuteen vajoamista on tuudittautua
uskoon, että jostakin se ”musta hevonen” ilmaantuu kuin Mark Wallinger Markin
hevospatsas Serlachius-museon pihapiirin puiden siimekseen.
Lähde: Göran Schildt. Epäilyn lahja. Otava 2000
