Näitä mummoasioita mietin luettuani Tommi Kinnusen kirjan
Lopotti. Kirjassa vilahtaa sekä mummo että mumma, molemmat vahvaa tekoa.
”Tuomaksen mieleen nousee usein mumman Jumala. Hän ei koskaan pyydä siltä mitään, mutta lähettää tuon tuostakin taivaan isälle kiitokset. Kirkosta hän on eronnut, sillä hän ei koe tarvitsevansa sitä, eikä uskontoa. Uskoa hän tarvitsee. Häilyvää tietoa siitä, että kaiken takana olisi kuitenkin jotakin, jolla on suunnitelma ja viimeinen päätösvalta. Että kaikkeen ei pysty vaikuttamaan itse. Se tuntuu lohdulliselta.”
Iäkkään ihmisen kaunein ominaisuus on taito nähdä eletty
elämä arvokkaana, elämisen arvoisena, vastoinkäymisistä ja vaikeista ajoista
huolimatta. Jotakin on opittu, ”jos ei muuta niin hitaasti kävelemään”.
Kinnunen kuvaa kahden mummolan eroja maiseman kautta: on
pohjoinen vaaramaisema ja lakeuksien avarat viljelysmaat.
”Jokainen yksityiskohta korosti kodin ja mummolan eroja. Kotona hehkuivat vaaramaisemien kanervakankaat, mummolassa Tuomas ihmetteli rannattomia viljelyslakeuksien latomerta. Kotona sodalta säästyneet vanhat esineet kantoivat sisällään kaipuuta menneeseen, mummolassa historia ja nykyisyys asuivat rinnan.”
Hyvän mummon ominaisuuksiin kuuluu myös kyky liittää yhteen
eri sukupolvet, tarjota mahdollisuus tavata suvun vanhimmat sedät ja tädit,
vastasyntyneet ja muut suvun uudet tulokkaat.
”Iltaisin mumma saattoi viedä heidät sisarukset ulkoportaille katsomaan laskevaa aurinkoa. Pään yläpuolella taivas oli tummanpunertava, pellon takana metsänreunan puut erottuivat mustina keltaista taivasta vasten. Pilvien alareunat olivat värjäytyneet purppuraisiksi.
- Pannahan käret ristiin ja kiitethän taivahan isää, että antoo näin korian illan, sanoi mumma ja onnistui itkemään ja nauramaan yhtaikaa.”
Kinnusen kuvaama mumma on jonkinlainen sankarimummo. Ja
sankareiksi mummot saattavat lapsen mielessä muotoutuakin. Ei minunkaan mummani
pelännyt ukkosta, mutta jotenkin hänen päätään alkoi aina kummasti kivistää,
eikä siihen auttanut edes Hota. Vintin rappusille menimme istumaan ja siellä
pimeässä turvassa yhdessä kökötimme salamoita piilossa.
Mumman loppukin oli komea ja jonkinlaisella etäännyttävällä
huumorilla se kerrotaan.
”Kaksi vuotta sitten mumma kuoli syöpään. Se oli ottanut asian tyynesti, sanonut kasvaimesta kertoneelle lääkärillekin että kyllä joku tauti kuuluu vanhalla ihmisellä olla. Että ei elämä niin mene, että sen läpi selviäisi kokonaan ehjänä. Mumma leipoi pakastimeen valmiiksi hautajaisten tarjoilut ja valmisti paapalle vuoden ateriat. Oli sairaalassa kuukauden …
…
Hautajaisissa tuvan pöydällä odotti jokaista lastenlasta paketissa haudekattila, jotka se oli tilannut valmiiksi, maksanut olemattomasta eläkkeestään.
- Saavat sitten vauvoollensa keittää puurot.”
Miten tämän muistelun nyt päättäisin, kun omat muistikuvat
tunkevat vahvasti pintaan. Ehkä on parasta katsoa tätä päivää ja paheksua
löyhää tapaa mummotella kaikkea vanhaa ja vaivaista. Mummot ovat erilaisia ja
jokaisella on oma tarinansa. Eivät kaikki ikääntyneet naiset ole mummoja.
Minullakin oli lapsettomia, suvulle tärkeitä tätejä, joita mummottelu olisi
varmasti ärsyttänyt.
Lainaukset:
Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016
