Tuntuu kummalliselta kun yhtäkkiä huomaa, että joku sana on
niin vanhanaikainen ettei sitä oikein saa suuhunsa sopimaan. Onko helpompi puhua sanoista kuin
varsinaisesta asiasta. Näin saadaan keskusteluun mukaan kaikki saivartelijat ja
sanojen tulkitsijat, tunteet nousevat pintaan: into, inho ja ihailu sekoittuvat
suureksi sopaksi.
Päätin kuitenkin käyttää tätä tuttua sanaa ”siirtolainen”,
joka tarkoittaa maasta toiseen muuttavaa henkilöä, siis tulijaa ja lähtijää.
Siirtolaisia on Wikipedian mukaan maailmassa tällä hetkellä noin 200 miljoonaa.
Ihmiset muuttavat maasta toiseen työn, korkeamman elintason, uskonnollisen ja
poliittisen vainon, sodan, paremman koulutuksen ja seikkailunhalun vuoksi.
Suomesta on lähdetty suurin joukoin Pohjois-Amerikkaa, ja
heidän jälkeläisiään arvioidaan olevan noin 700 000. Vuosina 1871-1914 yli puolet lähteneistä oli
kotoisen Vaasan läänin alueelta ja uudelle mantereelle matkasi New Yorkin Ellis
Islandin kautta 350 000 suomalaista. Myös minun sukulaisiani sekä äidin että
isän puolelta.
Ruotsista muuttoliike Amerikkaan oli huomattavasti
vilkkaampaa kuin Suomesta, maastamuuttajia oli 1800-luvun puolivälistä lähtien
1,2 miljoonaa. Kirjailija Vilhelm Mobergin sukulaiset pakkasivat pienen
omaisuutensa, astuivat laivaan matkatakseen perhekunnittain Smålannista
Minnesotaan. Hänen kirjasarjansa kuvaa uudisraivaajan elämää uudessa maassa.
Luin kirjat 70-luvulla ja ne jättivät joitakin hyvin koskettavia muistikuvia
koti-ikävästä, uuden elämän aloittamisen vaikeudesta. Asuin tuohon aikaan
Ruotsissa ja työ maahanmuuttajien kanssa viritti kiinnostuksen aiheeseen.
Siirtolaisuus ei ole vuosikymmenten aikana vähentynyt, eikä
koti-ikävä koskaan sammu. Mobergin kirjoihin perustuva musikaali herkistää
edelleen ja Kristina från Duvemåla on ikuistettu myös postimerkkiin. Kuvassa on
omenapuu, arvelen sen olevan astrakaani lajiketta, jonka alkujuuret on
paikallistettu 1850-luvun Ruotsiin. Kirjasta muistan Kristiinan kaipauksen
juuri tuohon hänelle tuttuun kesäomenaan, jonka siemenestä hän sai kasvatettua
uuden puun uudisraivaajan mökin pihapiiriin.
Koti-ikävä saattaa siirtyä sukupolvesta toiseen, tosin
lievempänä ja jotenkin muotoaan muuttaen. Se voi olla halu säilyttää äidinkieli,
jokin tuttu tarina, sanonta tai laulu. Suomesta
lähti vuonna 1906 siirtolaisena joukko ihmisiä Argentiinaan perustaakseen uuteen luvattuun
maahan maatilat hedelmällisen ja viljavan maan toivossa. Oli kysymys
jonkinlaisesta utopiayhteisön muodostamisesta, ja alkuperäinen muuton syy oli Venäjän taholta koettu sorto. Noin kymmenen vuotta sitten
vierailin Argentiinan suomalaisyhteisössä, Colonia Finlandesassa, jossa tapasin toisen
polven suomalaisia, joista osa oli hämmästyttävän hyvin säilyttänyt suomen
kielen. Kysyin eräältä vanhemmalta mieheltä, miten hän siellä syntynyt ja koko
elämänsä asunut, paikallisen kielen osaaja on voinut säilyttää suomenkielen
päässään niin hyvin. Hän kertoi saaneensa silloin tällöin suomalaisia lehtiä,
lukevansa ne tarkkaan. ”Kun yöllä herään, muistelen suomen sanoja.” Vierailun
päättyessä muutama naishenkilö lähestyi ja halusi kysyä Suomesta, maasta, josta
heillä oli vain vanhempien kertomukset. ”Onko totta, että Suomessa on nyt
koivut hiirenkorvalla.” Ja tottahan se on, kun meillä oli Suomessa jo kevät
pitkällä. Perusteluna kysymykselle oli äidin sanonta, jota hän ilmeisesti koti-ikävässään
oli toistellut.
Siirtolaisuuden
toinen suuri aalto sijoittuu 1960- ja 70-luvulle. Tällöin kohteena oli Ruotsi,
jonne muutti vuosittain 40 000 suomalaista. Muutto naapurimaahan ei aina lopullista,
sillä siirtyminen entisen ja uuden
välillä kävi vaivattomasti. Kulttuuritaustakin on melko samanlainen, uskonto ja
oikeusjärjestelmä yhteinen.
Nykyään Ruotsissa asuu suuri joukko kirjailijoita, joiden
juuret ovat Euroopan ulkopuolella. Jonas
Hassen Khemirin kirjaa lukiessa avautuu maahanmuuttajan elämä sellaisena, jota
se ilmeisesti monen kohdalla on nykyään myös Suomessa.
Kirjan päähenkilöllä on taustastaan johtuen arabian kieli
hallussa, eikä töistä ollut pulaa Tukholmassa, etenkin kun hänellä oli halu tehdä jotakin sellaista, millä olisi merkitystä
ihmisten elämään.
”Tulkkausvälityksen virkailijanainen sanoi, että saisin työtä puhelintulkkina.
- Sinun pitää vain valita, haluatko tehdä päivä- vai yövuoroja.
- Mikä ero niillä on?
- Meillähän on monia erilaisia toimeksiantajia, mutta yleistäen voisi sanoa, että yövuorojen puhelut ovat emotionaalisesti vaativampia kuin päivävuorojen. Silloin tulee enemmän puheluja poliisilta ja polilta. Päivisin soittavat vakuutuskassat ja työvoimatoimistot.”
Tarinassa on paljon meilläkin tuttua uutisaineistoa. On
kysymys oleskeluluvista, maahanmuuttoviraston edessä tapahtuvista
mielenosoituksista, turvapaikanhakijoista ja piilottelusta, kiristyksestä ja
ahdingossa olevien ihmisten hyväksikäytöstä.
Kun asiat liukuvat väärään suuntaan, ei vastuunottajia löydy
mistään. Kirjan lopussa yksi vierittää syyn muille.
”Mikään siitä ei ollut minun syytäni. Kaikki ne valehtelevat. Juuri niin kuin Hamza valehteli jäätyään kiinni ja asianajaja valehteli tuomarille, kun sanoi, että minä olin vastuussa keikoistamme. Juuri niin kuin asianajaja valehteli, kun sanoi, että asiat voisivat olla pahemminkin, ja vankilapappi valehteli sanoessaan, että aika parantaa haavat.”
Kovin erilaiset
kirjat ovat tekstin lähteinä, mutta niin on aikakin. Jos mieleesi tulee jokin siirtolaisuuteen
liittyvä kirja, ole hyvä suosittele.
Lähteet:
Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat teossarja
Jonas Hassen Khemiri. Kaikki se mitä en muista. Johnny Kniga
2015
