”ja mie ko en tahokkaan sopeutua!”
Tämä lause oli Outi Heiskasen mantran lailla toistelema tunnuslause. Taiteilijan, äidin ja vaimon rooleihin sopeutuminen on rankka ponnistus jokaiselle naiselle. Jos luovaa työtä tekevän naisen tehtävänä on taiteen sijasta vaikkapa tiede, tutkimus, politiikka tai jokin muu vaativa ura, voi todeta, että kohtalosisaria on enemmänkin.
Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkertaa kattaa Heiskasen elämän huiput ja laaksot, maisemaa siloittelematta.
Outin opetuksista minulle kolahtivat ne, joissa puhutaan itsekurista, opettajan merkityksestä, eksymisen tärkeydestä ja virheen hedelmällisyydestä.
Ihminen on luonnostaan erehtyväinen ja tekevälle sattuu. Viisas oppii virheistään, eikä toista virheitään.
”Tervetullut virhe sattui, kun teimme pientä, ensimmäistä yhteistä näyttelyä Matinkylän kirjastoon joskus 1970 - 1980 -lukujen vaihteessa. Näyttelyn nimenä piti olla Karuselli, mutta konekirjoituksessa se muuttui Karu selliksi. Outi riemuitsi, olihan uusi nimi niin paljon parempi kuin aiottu.”
Eksyminen on hankala ominaisuus, mutta luovan ihmisen elämässä sekin johtaa usein uuteen oivallukseen tai ainakin antaa mahdollisuuden kohdata jotakin yllättävää, ennen kokematonta. Outi matkusti paljon lähellä ja kaukana. Afganistanissa hän putosi likakaivoon, josta hänet poimi ihmettelevän joukon keskelle tablamestari Malang (pitääkin tarkistaa mitä Google hänestä tietää). Malang vei Outin kotiinsa, jossa miehen kaksi vaimoa pesivät hänet puhtaaksi.
”Vanhin vaimo pyysi Outia liittymään perheeseen kolmanneksi vaimoksi, koska heistä tämä oli niin rattoisaa seuraa ja tie ulkomaailmaan. Se, että Outi oli naimisissa ja kahden lapsen äiti, ei heitä haitannut ollenkaan.”
Usean kuukauden pituiset matkat avasivat taiteilijalle näkymaailman, joka oli seurannut häntä lapsuudesta asti. Intia oli hänelle monella tavalla vastaus ja vertaus siihen lapsuuden Suomeen, jossa olivat eläimet, navetan hajut, sota-ajan niukkuus ja haalistuneet värit.
Päiväkirjassaan Outi kuvaa opettajansa merkitystä omalle kehitykselleen taiteilijana ja grafiikan tekniikan mestarina.
”Kaksikymmentäviisi vuotta Kaskipuron itsekurikoulua 1965:sta vuoteen 1995 on opettanut pitämään mölyt mahassa … 20 vuotta viivyin kaikkein parhaimman opettajan kaikkein uskollisimpana oppilaana … ”
Oppilaan ja opettajan suhteessa on aina hankauskohtia, ja tässä tapauksessa ne olivat ajoittain rankkoja erilaisesta taidenäkemyksestä johtuen. Tässä oppilaalle luodaan mahdollisuus dialogiin, joka käydään oppilaan pään sisäisenä keskusteluna. Pitkässä opettaja- oppilassuhteessa tapahtuu parhaimmillaan se, että oppilas lopulta ohittaa opettajansa.
Vaikeimman elämän kriisinsä taiteilija koki toisen lapsensa syntymän jälkeen, mutta senkin Outi kykeni muuttamaan tärkeäksi osaksi elämäänsä. Sairastumisen jälkeen, hän tunsi kriisin olleen ”puhkeaminen, käytävän aukeaminen. Oli vain ensin siivottava riekaleet pois, että siitä pääsi läpi”.
Kotimme seinällä on ollut kymmeniä vuosia yksi Kaskipuron grafiikkateos, joka esittää parrakasta miestä ojentamassa kukkaa. Kenelle se kukka on tarkoitettu, ei kuvasta selviä. Taulun antaja tarkoitti sen luullakseni minulle, kiitos siitä.
Ystävien kanssa keskustelimme Heiskasen elämäkertakirjasta, ja näytin heille Kaskipuron taulua tutkiaksemme siirtyikö Kaskipuron ”risuviiva” Heiskasen grafiikkaan. Yllätyksenä kirjasta löytyy valokuva Topista, Outin aviomiehestä, joka avusti ja tuki vaimonsa työskentelyä mm. risumajojen rakentajana.
Äitiydestä kirjoitan toisen kerran ja selvitän, mitä tarkoittaa kohtulineaarinen ajattelu äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Mielenkiintoista.
Lainaukset: Tuula Karjalainen Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021
