”Talot niin kuin koirat muistuttavat omistajiaan, ajattelen, kun seison romahtaneen katon alla savupiipun vieressä. Muuri on sentään vielä pystyssä, kuten minäkin, kaikesta huolimatta. Katselen repeämästä ylös taivaan kirkkauteen, joka on jo hämärtymässä, sammumassa.”
Näin alkaa Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani, jossa minämuotoinen tarina kuljettaa lukijansa Eeva-Liisa Mannerin mukana Malagan lähellä sijaitsevaan pieneen kylään.
Mannerin Espanjan talo on kesätauon aikana osittain romahtanut, talvenvietto etelän lämmössä alkaa remontin suunnittelulla ja vanhan roinan raivauksella. Näin tilanne vertautuu myös kirjailijan henkiseen tilaan; haurauteen. ”Minussa on tapahtunut sielullinen korroosio: yksi puhallus säikyttää minut hengiltä.”
Kun ikää karttuu, kertyy kaappeihin myös muistoja. Jokainen tuntee tämän haikeuden joutuessaan valitsemaan; säilytettävät, hylättävät. Kaappien järjestelyyn kuluu joka vuosi enemmän aikaa, mikä ei johdu omasta hitaudesta vaan siitä, että muistot ovat vuosi vuodelta painavampia.
”Esineet ja paikat ovat aina merkinneet minulle enemmän kuin ihmiset. Tai ehkä ne ovat korvikkeita, kuka tietää. Minullahan ei ole sukua eikä perhettä. Sanotaan, että kaunis esine lohduttaa kuin inhimillinen kosketus puuttuu.”
Espanjalaiseen taloon kuuluu olennaisena osana patio, joka voi olla sisäpihan kaltainen suljettu puutarhamainen oleskelutila; varjoisa kesäkuumalla ja tuulelta suojattu talvella.
”Tällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. … Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin rakkauden kuva.”
Manner oli monella tavalla rakkauden haavoittama. Isovanhempien kasvattama tyttö menetti äitinsä synnytystä seuraavana päivänä ja isäänsä hän tutustui vasta aikuisena. Siirtyminen paikasta toiseen helpottaa ahdistusta, lievittää menetysten tuottamaa kipua.
”Täällä Espanjassa minä olen levossa. Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja ”itse” tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.
Kun ”itse” tulee näkyviin, sen voi syrjäyttää. Jos se taas hukkuu maailman melskeeseen, sosiaaliseen hulinaan ja joutavanpäiväiseen tiedonvälitykseen, sitä ei voi syrjäyttää vaan se kirkuu ahdistettuna kaiken olemisen alla.”
Nämä ovat Sinervon kuvausta Mannerin tuntemuksista, mutta uskottavia. Eiköhän moni Espanjassa eläkeläispäiviään viettävä koe myös vapautuvansa jostakin painostavasta kun uutistulvan sisältö muuttuu vähän etäisemmäksi. Manner asui pitkään Tampereella, mutta piti itseään viipurilaisena, mikä myös sisälsi vierauden tunteen ja menetyksen.
”Aika on maisema, nyt sen ymmärrän. Puut ovat tapahtumia siinä maisemassa. Kun kuljen polkua ja kohtaan puun, olisi hölmöä luulla että se pulpahti siihen vasta sitten kun minä tulin eikä ollut ennen minua olemassakaan.”
Innottajana tälle tekstille oli Eeva-Liisa Manner –seuran järjestämä tilaisuus, johon valmistauduin selailemalla kirjahyllyssäni olevaa Helena Sinervon vuonna 2004 Finladia-palkinnon saanutta kirjaa Runoilijan talossa. Romaanimuotoisessa elämäkerrassa keskeinen tuotanto, musiikkimieltymyksineen sekoittuu fiktioon: romahtanutta kattoa on korjaamassa Federico Lorca –niminen mieshenkilö. Kaunistelematta kuvataan kuitenkin myös kirjailijan vakavia mielenterveysongelmia.
”Ei auta valittaa. Kuuntelen Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa, sitä missä soitetaan Jaakko kultaa mollissa, uudelleen ja uudelleen. Melodia keinahtelee lohdullisesti, hierovat minua sisältä. Kun kuulin sävellyksen ensimmäistä kertaa, olin varma, että Mahler oli siinä lastenlaulussa ilmaissut elämänhätänsä juuret; ne ovat lapsuudessa niin kuin meillä kaikilla, lapsen yksin niellyissä kyynelissä. Ehkä pikku Gustavillakin oli jokin pehmeä paikka johon hän saattoi painaa kasvonsa, niin kuin minulla Enon vanha talvipomppa.”
Lainaukset:Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004 Tammi
.....
Edellinen teksti on vanha postaus, ja kuvat eivät ole Churrianasta, mutta toki aika lähellä sijaitsevasta Rondasta. Eilen juhlistettiin Finlandia-talossa Eeva-Liisa Manneria, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Ilahduttaa uusi kirja. Suosittelen luettavaksi, itsellä vielä kesken, eilen sen vasta sain käteeni. Nyt vain kertailemaan Espanjaan sijoittuvia runoja, ne ovat soivia ja haikeita. On todella arvokasta, että Eeva-Liisa Manner -seura toimii aktiivisesti. Uskon nuorten löytävän tämän upean kirjailijan.
Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner - Matka yli vaihtelevien äärten. 2021 Tammi
