23. toukokuuta 2022

Toinen kerta


Sain ystävältäni ”pienen suuren kirjan”, näin sanotaan kirja takakannessa. Luin sen heti ja jotain siitä ymmärsin silloin, lähes 10 vuotta sitten.

Sirpa Kähkönen sanoo kirjasta: ”Tässä on todella intelligentin henkilön tekstiä, omaperäistä ja selkeää.”

Kirjan nimi on Tolstoin varjo - Ahdistuksen ja toivon esseet. Ensimmäisellä lukukerralla kiinnostukseni kohdistui venäläisiin klassikoihin, mutta myös uudempaan runouteen. Pidin kirjan hyllyssä ja otin sen nyt uudestaan luettavaksi, nyt kun kaikki muuttuu ja naamioita riisutaan.

Läntisen ja venäläisen maailmankatsomuksen ero voitaisiin määrittää siten, että läntinen on lopputuloksen ja yhteenvedon kulttuuria, venäläinen taas merkityksen kulttuuria. Esseessä käsitellään ahdistusta eurooppalaisesta näkökulmasta, joka ilmenee tuskallisena epäilynä elämän lopputuloksesta ja toiminnan hyödyttömyydestä. Venäläiselle ahdistuksen lähde kumpuaa siitä kokemuksesta, että elämällä ei ole merkitystä. Venäläiselle ikävä ja kaipaus on yhtä kuin elämän merkityksen sietämätön poissaolo.

Anekdootti kuvastaa venäläistä mentaliteettia potilaan ja lääkärin sanomana:

Potilas (hädissään): Tohtori, jäänkö eloon?

Tohtori (mietteliäänä): Onko se elämä nyt niin tärkeää…

 Vuonna 2002 kirjoitetussa esseessä on kuvaus, joka voisi olla tältä vuodelta.

”Tämänhetkinen propaganda organisoi itse itsensä, ja sen strategiana on sosiaalisen skitsofrenian juurruttaminen joukkotietoisuuteen. Samalla kiihkolla yhteen ja samaan semioottiseen kenttään istutetaan sekä muodotonta amoralismia että suuriäänistä ortodoksista perinnettä. Hienosteleva mainos suuntautuu kulutushysterian hillittömään lietsomiseen, kun se samalla kätketysti diskriminoi kotimaista tuotantoa. Televisiokanavien kaleidoskoopissa kansakunta ihailee itseään eliitin edustajien muodossa. Voi sanoa, että henkilömarkkinoilla kysyntä ja tarjonta asettuvat julkisuuspersoonien arvonnousun tai laskun mukaan.”

Tämä kaikki edellä kuvattu on nyt selvästi nähtävissä ainakin Venäjän ulkopuolelta katsottaessa. Samassa esseessä on tiukkaa kritiikkiä ja vaatimuksia, johon ei ole löytynyt vastauksia. Suurimmat ongelmat ovat vielä edessä eliitin menettäessä asemansa, taloudellisen kehityksen taantuessa ja kysymys kuuluu entistä kovempana, mikä on Venäjän idea.

”Siinä se makaa liassa ja saastassa, joksi maaperämme on muuttunut meidän laiskuutemme tähden. Eräs länsimainen politilogi, joka ei suhtaudu meihin erityisen myötämielisesti, on todennut, historia heittää Venäjälle ennenkuulumattoman haasteen: tulla ensimmäistä kertaa elämässään maaksi, joka kunnioittaa itseään, kantamatta huolta siitä, kunnioittavatko sitä muut. Miellyttipä meitä tai ei tuo sivullisen kova ja kuiva katse (vailla liikutuksen kyyneleitä), siinä on asian ydin. Ellemme pysty täyttämään kansallista muotoa yleisinhimillisellä, universaalilla sisällöllä, emme kellu kovin pitkään historiassa yhden aatteellisen paatoksen varassa”.

Tekstin julkaisemisesta on kulunut kymmenen vuotta; pahalta näyttävät keinot, joilla itsekunnioitusta pyritään rakentamaan, eikä uhriutuminenkaan herätä myötätunnon aaltoa.

Kirjan lukeminen uudelleen todisti todeksi sanonnan: toinen kerta toden sanoo.

Lainaukset:

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo - Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti 2011