Vuosi 2004

Cristóbal Toralin maalaus kuvattu Antequerassa 2015

Jos on vaikea valita luettavaa, on hyvä turvautua listoihin, suosituksiin tai hyvän lukupiirin yhteiseen neuvonpitoon. Viimeksi mainittu neuvottelu johti Reko Lundánin vuonna 2004 ilmestyneeseen kirjailijan tyttärelle omistettuun romaaniin Rinnakkain.

Kirja on listalla, jolle on valikoitu yksi teos kultakin sadan vuoden pituiselta Suomen itsenäisyyden ajalta. Mitä oleellista tietoa tiivistyy tuohon kirjaan vuodelta 2004. Näin spontaanisti en pysty siitä mitään merkittävää muistamaan; vuosi muiden joukossa. Mutta lukiessa pintaan nousee useita uutisaiheita, televisiokuvia ja sanomalehtien otsikoita.

Jokaisella sukupolvella on itsenäisyytemme aikana ollut omat haasteensa, ja väkisin syntyy vertailua: oliko ennen kaikki paremmin vai huonommin. Tunsin pientä helpotusta lukiessani, enkä ainakaan kateellisena katsellut perhe-elämää rivitalo-osakeyhtiössä.

Aluksi elettiin kuin herrankukkarossa: rivitalo, oma pieni piha, lähellä keskustaa, turvattu työpaikka molemmilla, päiväkoti nurkan takana, kahdenkymmenen vuoden asuntolaina.

Tuon kuvatun yhden vuoden aikana tapahtuu mukaviakin asioita: pieni poika oppii päräyttämään ärrän. Mutta eihän romaani olisi draamallisesti kiinnostava, jos mukana ei olisi kuvausta kauheuksista.

”Kotona istun sohvaan ja avaan television, Selasin CNN:lle. Georg W. Bush seisoi nuorekkaana ja pirteänä keskelle puistoa kannetussa puhujapöntössä. Presidentti kertoi, että Yhdysvallat etsi ”savuavaa asetta” Irakista.
…
Bush ilmoitti, että Yhdysvallat jatkaa terrorisminvastaista sotaa. Tavoitteena on tuhota pahan akseli, joka uhkasi kansainvälistä turvallisuutta.”

Nyt voi hyvin viisastella: ennen ei ollut televisioita ja sitten kun oli, katsottiin kahta mustavalkoista kanavaa. Hyvin pystyi elämään ilman televisiotakin. Monen uutislähteen seuraaminen oli vain ammattilaisten puuhaa.

Vuonna 2004 työvoimaohjaajana työskentelevä 37-vuotias perheenisä törmää päivittäin siihen tunteeseen, että ei pysty oikeasti auttamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevaa työnhakijaa. Ihmisten kohtaamisia on liikaa ja kontaktit ovat lisääntyneet: uran alussa päivittäin tapasi kymmenkunta asiakasta ja nyt tavoite oli kaksikymmentä asiakaskontaktia päivässä.

”…olin paneutunut neljänkymmenenviidentuhannen ihmisen elämään. Eikö se jo riitä? Enkö minä ole osani tehnyt? Muistin joskus kuvitelleeni, että olin mukana Jumalan julmassa pilassa. Painoin nappia, kuului summerin ääni ja jonotuslaitteen numero vaihtui, luokseni tuli ihminen jonotuslappu edellä kuin sen magneettisen voiman vetämänä, mutta oikeasti se oli kuitenkin sama kuin edellinen.”

Onkohan tähän löydetty mitään toimivaa ratkaisua? Säästöjä kuitenkin pitäisi saada aikaan vai pitäisikö pohtia, miten tällainen rakennelma on luotu. Ammatinvalinnanohjaajaa ei oltu edes keksitty siinä vaiheessa kun itse tulevaisuuttani mietin. Lukiossa taisi olla yksi oppitunti, jolla jotakin tähän liittyvää sanottiin, mutta ei jäänyt mieleen. Siis oliko asiat silloin paremmin vai huonommin?

Rivitalossa en ole koskaan asunut ja kirjan perusteella tuntuu, ettei sellainen asumismuoto olisi minulle sopinutkaan. Pahinta olisi asua hometalossa, joita tuohon aikaan alkoi löytyä tihenevään tahtiin.

”Urakoitsija nousi kyykystä ja sanoi, että kosteus tuskin johtui viemärivuodosta.
- Vaan mistä, pelästyin.
- Tää on varmaan maakosteutta joka nousee kapillaarisesti tohon seinään.
- Tarkoittaa että?
-Tässä on rakennusvirhe.
Haukoin henkeä pari sekuntia. Remonttimies selitti, että maa on aina märkää. Sanoin, että sen ymmärsin. Mies jatkoi, että kun rakennetaan, pitää huolehtia siitä, että maasta nouseva kosteus pääsee haihtumaan ilmaan eikä jää muhimaan mihinkään orgaaniseen aineeseen. Nyt on asennettu lastulevyt suoraan maata ja betoniseinää vasten ja niiden päälle kosteuseritykseksi alumiinipaperi.”

Selostus jatkuu ja asukkaiden maksettavaksi tuleva korjauslaskun loppusumma suurenee, maksajina neljä perhettä. Ennen hometta oli paksuna kerroksena hillopurkin pinnalla, ja siitä se käännettiin sivuun ja hillo syötiin. Aristelijaa rohkaistiin: ei home ole vaarallista, siitä saa kauniin laulunäänen. Nyt homeitiöt ovat toista maata ja  hengenvaarallisia. Olemme vuosikausia uskotelleet, että koulutusjärjestelmämme on maailman huippua, mutta ehkä se toteutuu vain kynä-paperi –testeissä, mutta käytännön työssä selviydytään heikosti.

Vuonna 2004 eletään laman jälkeistä nousukautta ja uudet työhaasteet merkitsevät monelle tihentyvää matkustelua maailmalla. Olihan tätä aikaisemminkin, mutta usein Suomeen jäi äiti. Aika koskettava kuvaus kirjassa siitä, millaista elämä työtätekevänä isänä kahden lapsen kanssa on, kun äiti ahertaa viikot Brysselissä. Ja siitähän seuraa monenlaista ongelmaa.

Koska kirjoitan ilman minkäänlaista painetta antaa kokonaiskuvaa lukemastani kirjasta, päätän sen lainaukseen, joka juuri nyt sävähdyttää.

”Painoin kaukosäätimen punaista nappia. Saddamin poikien ruumiiden turvonneet, haavaiset kasvot jäivät silti kummittelemaan mieleeni. En voinut olla ajattelematta niitä ja sitä, että olin itse iältäni täsmälleen Husseinin poikien välistä: Uday kuoli 39- ja Qusay 37-vuotiaana.”

Näitä kuvia ei ollut ennen lasten ja nuorten katsottavana. Paljolta säästyi: murheilta, joille ei itse voinut mitään tehdä.

Reko Lundán (1969-2006) kuvasi vuoden 2004 tapahtumia tarkasti läheltä ja etäältä. Koivunotkon idylli särkyy, kun naapurustoon puuhataan asuntolaa. Ovatko asukkaat työttömiä, alkoholisteja, narkkareita ja taustalla joku uskonnollinen yhteisö?   

Lainaukset:

Reko Lundán: Rinnakkain. WSOY, 2004