Kompastuskivi on osuva nimi muistolaatalle, joka on kiinnitetty katuun, jalkakäytävälle. Laattaan on kirjoitettu nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä. Laatta on sijoitettu sen rakennuksen kohdalle, jossa tämä henkilö asui, pidätettin ja josta hänet siirrettiin tuhoamisleirille, joka on myös kirjoitettu kompastuskiveen. Berliinissä asui ennen sotaa 170 000 juutalaista ja sodan päätyttyä 6000. Puhdistus kohdistui myös muihin vainottuihin ryhmiin kuuluviin henkilöihin, kuten kuvaamani laatan tekstistä näkyy.Kompastuskivien taustalla on ajatus muistuttaa meitä jatkuvasti menneistä virheistä ja nostaa esille yksittäinen henkilö, johon vääryys on kohdistunut. Talmudin mukaan "Ihminen on vasta sitten unohdettu, kun hänen nimeään ei muisteta."
Idean takana on berliiniläinen Gunter Demnigin halu luoda muistomerkki, joka on hajautettu moneen paikkaan. Tällä hetkellä se on maailman suurin hajautettu muistomerkki, joka löytyy useassa Euroopan maassa, yli 1000 paikkakunnalla. Muistomerkin edessä pysähdytään ja pään alas painaminen, joka on tarpeen kadulle asennetun kompastuskiven tekstin lukemiseksi on myös symbolinen kumarrus uhrien edessä.
Jos en olisi lukenut etukäteen kompastuskivistä, en olisi niitä huomannut Berliinin katuja kulkiessani. Yksi sana voi olla niin kiinnostava, että siihen ajatus tarttuu ja näkökyky tarkentuu. Samalla tavalla Patric Modianon romaanit saivat minut etsimään luettavaksi myös hänen muuta tuotantoaan. Näin tutustuin toisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin ja natsimiehityksen aikaan. Modianon esipuhe Hélène Berrin Päiväkirjat 1942-1944 päättyy näin.
Halusin kulkea eräänä iltapäivänä samoja katuja käsittääkseni paremmin, millaista Hélène Berrin yksinäisyys mahtoi olla. Rue Claude-Bernard ja rue Vauquelin eivät ole kaukana Luxembourgin puistosta.
...
Aivan varmasti näillä kaduilla oli vuonna 1942 iltapäivä, jolloin sota ja saksalaismiehitys vaikuttivat kaukaisilta ja epätodellisilta. Paitsi Hélène Berr -nimisestä nuoresta naisesta, joka tiesi olevansa kaikkein syvimmällä onnettomuuden ja barbarian ytimessä, vaikka sitä oli mahdotonta sanoa ääneen ystävällisille ja välinpitämättömille ohikulkijoille. Niinpä hän kirjoitti päiväkirjaa. Aavistiko hän jo tuolloin, että hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa se luettaisiin? Vai pelkäsikö hän, että hänen äänensä tukahdutettaisiin niin kuin mijoonien muiden joukkomurhattujen ääni, jälkiä jättämättä? Tämän kirjan kynnyksellä meidän on vaiettava, kuunneltava Hélènen ääntä ja käveltävä hänen rinnallaan. Kuunneltava ääntä ja voimaa, jotka kulkevat kanssamme läpi koko elämän.Hélèn on 21 vuotias aloittaessaan päiväkirjan kirjoittamisen "Kirjoitan, koska en tiedä kenen kanssa voisin puhua." Hän kertoo opiskelijaelämästään, harmaasilmäisestä pojasta, ystävistään ja perheestään. Hän lukee paljon, auttaa vaikeuksien kasaantuessa heikompiaan, etenkin lapsia. Ensikokemuksiaan siitä, miten ympäristö reagoi kun kohtaavat keltaista tähteä kantavan nuoren naisen, hän kuvaa näin.
En halunnut kantaa tähteä mutta päädyin kuitenkin tekemään niin, koska vastustaminen oli minusta pelkurimaista. Ensin kaksi pikkutyttöä osoitti minua sormella avenue de la Bourdonnais'lla. Sitten Ècole militairen metroasemalla (rappusia laskeutuessani muuan nainen toivotti:"Hyvää päivää, neiti") Lipuntarkastaja sanoi minulle:"Viimeiseen vaunuun." Niin ollen eilen kiertäneessä huhussa oli perää. Tuntui kuin painajainen olisi äkkiä muuttunut todeksi. Metro saapui, ja nousin ensimmäiseen vaunuun. Menin vaihtoasemalla viimeiseen. En nähnyt muita tunnuksen kantajia. Jäljestäpäin ajatellen silmiini olivat kihonneet tuskan ja kiukun kyyneleet, ja minun oli pakko tuijottaa paikkaan, jotta ne eivät valuisi poskilleni.En tiedä, onko Hélèn saanut kotitalonsa edustalle jalkakäytävälle oman kompastuskivensä. Hän menehtyi Bergen-Belsenissä kovakouraiseen kohteluun ja lavantautiepidemiaan 1945 huhtikuun alussa, muutamia päiviä ennen kuin englantilaiset vapauttivat leirin.
