Huutokauppa

Olen miettinyt, voiko empatiakykyä kehittää lukemalla. Jos valitsen luettavaksi kirjan, joka poikkeaa valtavirrasta, on selvästi ei-viihteellinen, jonka kanssa joudun kamppailemaan joko kielen tai aihepiirin vuoksi, muuttuuko käsitykseni maailmasta. Tällainen lukukokemus oli Teuvo Pakkalan vuonna 1894 ilmestynyt romaani Elsa.  Luin sen ajatellen tämän päivän jatkuvaa puhetta yksinäisistä vanhuksista; kotihoidosta, omaisten väsymisestä, hoidon kilpailuttamisesta, vanhusten aiheuttamasta kustannustaakasta. Tätä keskustelua, jossa ihmiseen kiinnitetään hintalappu.

Sana huutolainen viittaa huutokauppaan, jossa myydään ihminen; sairas, vanhus, avioton lapsi tai orpo, vähiten tarjoavalle. Tapa oli yleinen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella, viimeinen huutokauppa pidettiin 1935. Perinteisesti tilaisuus järjestettiin viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta. Tässä muutama pominta Pekkalan kuvaamana:

Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmisiä kylki kyljessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä…  

… Liisa siirtyi lähemmäksi toimituspaikka. Siellä oli kysymyksessä joku hoidokas, josta holhoojansa kertoi, että siitä oli sellainen vaiva sen hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen vuoteelle kaikin puolin.
- En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.
- Ette pidä puhtaana, sanoi esimies.
- Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo onneton lie.

 Hinnasta sovittiin ja tarjolle asetettiin uudet huutokohteet.

Aviottoman lapsen kohtalo oli usein samanlainen kuin pienen Yrjö-pojan, jonka Liisa tuo huudettavaksi   äidin kuoleman jälkeen. Äiti tunnettiin ja isästä paikalla olevilla näytti olevan omat arvailunsa.

Liisa nosti Yrjön tuolille. ...

- Siinäpä on kaunis poika! Arveli joku väkijoukosta.
- Taitaa olla herrasrotua, arveli toinen.
- Oikein kauniissa puvussakin!
- Paljollako otetaan tämä poika? Kysyy esimies.
- Seitsemänkymmentä viisi markkaa, huudettiin.
- Kuusikymmentä yhdeksän.
- Viisikymmentä.
Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.
Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. …

Kun huudot oli tehty ja alin hinta maksettu, alkoi matka uuteen hoitopaikkaan.

Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituiseen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosen ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
- Äiti, äiti, äiti…

Teuvo Pakkalan kuvaus on koskettavaa ja tarkkaa. Romaani Elsa on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita –sarjassa. Johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi ja kiinnostavaa luettavaa on myös aikalaisarvostelujen valikoima kirjan lopussa.

Teuvo Pakkala: Elsa, Suomalaisen kirjallisuuden seura