Edellisessä postauksessani
tukeuduin Wikipedian viisauteen, niin teen nytkin, koska se tuntuu
turvalliselta ja antaa asiantuntijavaikutelman koko vuodatukselleni.
Asia on arkipäiväinen ja
monen mielestä mitätönkin. Asun paikassa, jonka nimessä esiintyy sana ”mäki”.
”Mäki on maaston kohouma; jonka korkeus on yli 10, mutta alle 50 metriä.Mäki (myös ahde) rinne, mäen tai muun kohouman reunalla oleva kohta, jossa tie selvästi poikkeaa vaakatasosta, ylä- eli vastamäki tai ala- eli myötämäki.”
Aamulla, vienossa hämärässä
lähestyn myötämäkeä, joka kiiltelee kuin luistinrata. Onneksi pistin kunnon
kengät jalkaan ja tartun kaiteeseen, joka on viisaasti sijoitettu helpottamaan
jalankulkijoiden kävelyä lähimmälle bussipysäkille. Ja heti meinasin langeta.
Kaiteen lähin alue oli hiekoittamatta, mutta keskellä kulkuväylää oli sentään
sen verran soraa, että sen hämärässäkin erotti. Siis keskiväylälle varovasti.
Puolivälissä myötämäkeä tulee vastaan naishenkilö, joka etenee siis vastamäkeä.
Yhteen ääneen toteamme, että
tämä on haasteellista menoa. Huomaavainen vastaantulija ehkä arvelee minun
olevan hyvän neuvon tarpeessa. ”Kannattaisi ottaa kaiteesta”. Sanoin jo
kokeilleeni. ”Minä kuljenkin aina tuolta toiselta puolelta ja pidän kaiteesta
kiinni.” Kiitin neuvosta ja katsoin sinne toiselle puolelle, siis
auraamattomalle ja paksun, epätasaisen, lumikokkareisen polun suuntaan. Kyllä
siellä oli kuljettu. Nyt ymmärrän paremmin, mitä tarkoitetaan sanonnalla
”etenee kuin mummo lumessa”.
Tämä maaston kohouma, mäki,
merkitsee myös sitä, että täältä ei pääse pois vaakatasossa olevaa reittiä.
Lapsille se on pelkästään hauskaa; pulkkamäki on lähellä. Mutta kepin tai
rollaattorin avulla liikkuvalle reitti on hengenvaarallinen. Onhan kaikenlaisia
lonkkasuojaimia kehitelty, mutta ei se riitä, pitäisi olla myös polvisuojaimet
ja kypärä.
Joskus nuorempi sukupolvi
yritti hauskuuttaa jollakin Kyrön jutulla, jossa vanhat ihmiset muistelivat
pitkiä koulumatkoja, jotka ennen tehtiin jalan tai hiihtäen, vuodenajasta
riippuen. Heidän muistoissaan kaikki matkat olivat vastamäkeä. Nuorempaa
sukupolvea se tuntui huvittavan, ja muistan ajatelleeni että vähemmän
naurattaa, kun itse vanhenette.
Kuvailemani matka
bussipysäkille on bagatelli sen rinnalla, mitä todella tapahtuu. Orhan Pamukin
romaani Lumi on tarinankerrontaa, jossa lunta kuvataan vivahteikkaasti, ja sen
merkitystä lukija saa vapaasti pohtia.
Romaani alkaa:
”Lumen hiljaisuus, ajatteli mies joka istui bussissa heti kuskin takana. Jos tämä olisi runon alku, hän kutsuisi lumen hiljaisuudeksi sitä mitä sisällään tunsi.”
"Lunta satoi lumoavassa, lähestulkoon pyhässä hiljaisuudessa, eikä Ka´n korviin kantautunut muuta kuin hänen omat vaimeat askeleensa ja kiivas hengityksensä. Yksikään koira ei haukkunut. Aivan kuin olisi tultu maailman loppuun, aivan kuin kaikki mitä hän sillä hetkellä näki ja koko maailmankaikkeus olisi keskittynyt lumisateeseen. Ka tutkaili valjun katulampun ympärillä leijuvia lumihiutaleita, joista jotkut hiljakseen alas laskeutuessaan yhtäkkiä päättivätkin lähteä kipuamaan takaisin ylös kohti pimeyttä.”
Kirjan esittely etuliepeessä
kertoo romaanin sijoittuvan pieneen ja köyhään kaupunkiin Itä-Turkissa;
eletään nykyaikaa, sekularistinen valtio ja poliittiset islamistit ottavat
mittaa toisistaan. Romaani on poliittinen, vailla tendenssiä: oikeaa ideologiaa ei löydy, absoluuttista totuutta ei ole tarjolla. Näin siis sanottiin vuosia sitten, ja nyt asiaa koetellaan ihan käytännössä.
Turkinkielinen kirja ilmestyi
2002 Istanbulissa ja pari vuotta myöhemmin meillä. Olisi ehkä syytä lukea
uudelleen.
Lainaukset: Orhan Pamuk:
Lumi. Tammi 6. painos 2007
