Kirja, joka vie jonkin tuntemattoman aiheen äärelle, on antoisa lukukokemus. Jos kirja on vielä hyvin kirjoitettu, tiivis ja monitasoinen, sen lukee mielellään kahteen kertaan. Näin tein Joel Haahtelan kirjan Adèlen kysymys kanssa.
Päähenkilö viettää Pyreneitten vuoristoalueella sijaitsevassa luostarissa kolme viikkoa selvitellen 1100-luvulla pyhimykseksi julistetun nuoren naisen kanonisointiin liittyviä dokumentteja. Pyhimykseksi julistaminen on pitkä prosessi, jossa kerätään tietoja kyseisen henkilön tekemistä laupeudentöistä, ihmeistä ja elämän vaiheista. Kuullaan todistajia ja silminnäkijöitä.
Katolisen kirkon ajoilta on myös meillä maallistuneilla protestanteilla kuitenkin säilynyt perinteitä, jotka nojaavat katolisen kirkon pyhimyksiin. Lucia, jota juhlistetaan joulukuussa Lucia-kulkueessa, on pyhimykseksi julistettu hahmo.
Katolisen kirkon toimintaan kuuluu edelleen kanonisointi eli pyhimykseksi julistaminen. Kalkutan köyhien auttaja äiti Teresa, joka kuoli vuonna 1997, on tällä hetkellä kanonisointiprosessissa. Hänet on julistettu vuonna 2003 autuaaksi, mikä on ensimmäinen askel pyhimykseksi julistamisen suuntaan.
Mutta takaisin lukemaani kirjaan, jonka nimi voisi olla myös putoaminen. Adèlen ja päähenkilön äidin putoaminen tai hyppääminen ovat kirjan pohdintojen kohde. Taitavasti toisiinsa sidottua kerrontaa.
”Sitten veli Paul kertoo, että Pyhä Adèle on kaikkien haavoittuneiden ystävä ja hänessä on valtava voima. On nimittäin ihmisiä, joiden tarvitsevuus on loputonta, eikä mikään voi täyttää aukkoa heidän sisällään. Heidän sydämensä imee kaiken itseensä, eikä silti umpeudu koskaan kokonaiseksi. Mutta on myös ihmisiä, joista valuu yli. He ovat niin täynnä, että heidän voimaansa riittää muille ja he luovuttavat sitä maailmaan.”
Pyhimyksiin uskominen haastaa ajattelumme rajoja: tapahtuuko ihmeitä, onko aina olemassa syy ja seuraus.
Päähenkilön huolestuneet ajatukset liittyvät omaan poikaan, Johannekseen, hänen huonosti sujuvaan opiskeluun, ahdistuneisuuteen. On runsaasti sellaista aineetonta perintöä isovanhemmilta lapsille, jonka siirtymistä ei voi testamentissa luovuttaa tai siirtää jälkipolville, mutta kuitenkin se on nähtävissä pelokkuutena, vihana, katkeruutena, uskona, toivona ja luottamuksena.
”Pohjimmiltani olin varma, että minun oma pelkoni oli siirtynyt Johannekseen; että se mikä oli aikoinaan elänyt äidissäni, oli tarttunut Joonakseen jollakin kummallisella ylisukupolvisella manööverillä. Olin rakentanut poikaani vuosien varrella, kirjoittanut sen hänen sisäänsä ja alkanut elää sitä todeksi. Ja koska Joonas oli minun poikani ja samalla minulle lojaali, hän oli ottanut pelon vaivihkaa omakseen, kuin surkean lahjan isältään.”
Kolmen viikon ajan päähenkilö elää luostarin sääntöjen ja päiväjärjestyksen mukaan. Hän keskustelee veli Paulin kanssa myös ihmeistä.
”Veli Pauli kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”
Onko romaanissa kerrotut yksityiskohdat Adèlesta totta. Sehän pitää tarkistaa. Pyhimysluettelosta ei löydy tämän nimistä henkilöä, joten tarina on fiktiota. Sen sijaan tarkistin pyhimysluettelosta, kenen pyhimyksen muistopäivä on tänään 31. tammikuuta. Löytyi kiinnostava henkilö; pappi Giovanni Bosco. Hänet julistettiin pyhimykseksi 1934 ja hänen ansionsa liittyvät Torinossa asuvien köyhien ja laiminlyötyjen poikien auttamiseen. Hänen toimestaan perustettiin ammattikouluja ja suojapaikkoja myös tytöille. Hänen perustamansa sääntökunta ylläpitää noin tuhatta ammattikoulua, poikakotia ja opettajaseminaaria.
Lainaukset:
Joel Haahtela. Adèlen kysymys. Otava 2019
