 |
| Adel Abidin (s. 1973, Bagdad, Irak History Wipes -näyttely Ateneumissa Historiamme kipupisteet Ihmisenä olemisen vaikeus epävakaassa maailmassa Kuva: HP |
”Siperia on seutu joka ei ole paikka. Siperialla ei ole rajoja. Siperia on kielikuva ja mielentila.”
Näin alkaa Martti Anhavan essee, joka sai minut etsimään
muutaman faktan tuosta paikasta, jonka kuulemme hokemassa: ”Kyllä Siperia
opettaa.”
Siperialla ei todellakaan ole selkeitä maantieteellisiä
rajoja, mutta suuri se on siitä huolimatta. Suurempi kuin Yhdysvallat ja Alaska
yhteensä.
Sen historia on pitkä, luonto vaihteleva, ilmasto kylmä ja
asutuksen väliset etäisyydet valtavia. Uralin taakse karkotettiin epäsopivaa
väestöä samaan tapaan kuin Englannista Australiaan tai Ranskasta Pirunsaarelle.
Kun kuolemantuomio poistettiin, rangaistus muutettiin elinikäiseksi pakkotyö-
ja karkotustuomioksi. Näin saatiin ilmaista työvoimaa alueen suunnattomien luonnon
rikkauksien hyödyntämiseen.
Rikosvangit, poliittiset vangit, maanpakolaisvangit ja
rotuvainon uhrit ovat kärsineet eri pituisia rangaistuksia kovin erilaisissa
olosuhteissa. Lievimmillään työvelvollisuus oli vain puolitoista tuntia
päivässä ja siitäkin saattoi ostaa vapautuksen maksamalla korvauksen
vartijalle. Matka karkotuspaikkaan sujui joidenkin kohdalla melko mukavasti.
”Monet dekabristit olivat maineikkaiden aatelissukujen vesoja minkä lisäksi heidän ylleen lankesi marttyyriuden hohdetta. Etappipaikoilla he saivat osakseen vähintäänkin huomaavaista kohtelua. Tobolskissa saattue johon Rosen kuului majoitettiin poliisimestarin vierashuoneisiin ja heitä kestittiin pari päivää olan takaa. Jollakin aamiaisella Rosen laski tarjolla olleen kahdellatoista eri tavalla valmistettua kalaa.”
Näissä olosuhteissa kohtasivat toisensa Venäjän taiteen ja
tieteen merkittävät vaikuttajat, jotka olivat asettaneet sanansa
sopimattomasti. Tälle ryhmälle oli luvallista hankkia kirjoja, tilata
ulkomaisia sensuurin sallimia lehtiä, opiskella kieliä ja viettää suhteellisen
mukavaa elämää, johon saattoi kuulua myös aviovaimon mukana oleminen. Millaiset
muistot karkotusajasta (1914-1917) Tomskissa mahtoi jäädä P.O. Svinhufvudille.
Mitä hän siellä oppi?
Vankileiri oli kirjailija Fjodor Dostojevskille paljon
rankempi kokemus. Viisi vuotta ruumiillista työtä rangaistusvankien joukossa,
valeteloitus, elämä ilman kirjoja ja niukalti kirjoitusvälineitä. Joitakin
havaintoja hän kuitenkin saattoi kirjoittaa muistiin ja hyödyntää myöhemmin.
Vankiloissa pidetään ilmiantoja ja vasikointia tuomittavana, mutta kirjailijan
omat havainnot todistivat muuta.
”Dostojevski antaa kuitenkin ymmärtää että piireissä joissa hän vankina liikkui ilmiantoihin suhtauduttiin täysin asiaankuuluvana ilmiönä: jos joku sai hyötyä toisen ilmiantamisesta, hän antoi ilmi ja sillä hyvä, jälkiseurauksia ei kuulunut.”
Vankilaolosuhteet antoivat mahdollisuuden tehdä havaintoja
ihmisen toiminnasta ääriolosuhteissa, joissa ystävyyssuhteita ei syntynyt,
mistä se sitten johtuneekaan. Siperian opetus kirjailijalle oli oivallus
ihmisen halusta ja kaipauksesta päästä vapaaksi. Siitä vangit puhuivat
jatkuvasti. Loukkaantunutta lintua he hoivasivat pitkään päästääkseen sen
lentokykyisenä vapaaksi. ”Vaikka sitten kuolisi, kunhan ei vankilassa.”
On useita venäläiskirjailijoita, jotka ovat kuvanneet
vankileirejä. Mutta varsinaisesti tämän kirjallisuuden lajin toi
kansainväliseen tietoisuuteen Aleksander Solzenitsy esikoisteoksellaan Ivan
Denisovitsin päivä. Anhavan esseessä analysoidaan yksityiskohtaisesti myös muut
vankileirien saaristoa kuvaavat teokset. Joten siirryn seuraavaan kohteeseen
yrittäen ymmärtää, mitä Siperia todellakin opettaa.
Jatkan matkaa Mies kylmästä –esseen kyydissä
Koillis-Siperiaan Kolyman alueelle. Kaivostoimintaa harjoitettiin vuonna 1938
ääriolosuhteissa: ruoka-annos 500 grammaa leipää, kuppi teetä ja kulhollinen
keittoa. Näillä eväillä oli tehtävä kuudentoista tunnin työpäivä, jos
työvelvollisuus jäi tavoitteesta, keittoa kulhossa oli vähemmän.
Odotin saavani vastaukset kysymyksiini: kuinka kylmä siellä
todellisuudessa on, kylmyyskö on se paras opettaja.
”Pakkasta saattoi olla jopa kuusikymmentä astetta ja alueella tuuli miltei aina. Kun vankien vaatetuskin oli mitä oli, vartijoiden ei tarvinnut vaivautua rääkkäämään vankeja saadakseen nämä hengiltä.”
Vankien kuljettaminen etäisiin kohteisiin oli rankka.
”Käy ilmi että merimatkan aikana vangit olivat niskuroineet ja heidät oli taltutettu suihkuttamalla koppeihin kylmää vettä. Neljänkymmenen asteen pakkasessa ja Ohotanmeren tuulessa vesi puree kuin happo tai napalm.”
Luettuani muutaman esseen, ymmärrän ettei vankileirien
opetus ole ihmistä muuttanut ainakaan parempaan suuntaan. Ystävyys ei voi
kehittyä kuvatuissa ääriolosuhteissa. On
helppo päätyä Anhavan esittämään ajatukseen. Hän käyttää ilmiöstä, tunnetilasta
sanaa närä, joka ymmärtääkseni on jotakin samanlaista kuin kauna – minulle
tutumpi sana.
”Nälkäisessä ihmisessä on kylliksi lihaa enää närään, sitten kun hän ei enää mistään muusta piittaa.”
”Närä on sapenkarvaista, mieltä ja sisikuntaa vereslihalle korventavaa, kaikkialle ja kaikkeen suuntautuvaa kiukkua ja katkeruutta. Sopivan yllykkeen kohdatessaan närä purkautuu ärähdyksinä, puraisuina, ilkeytenä, häijyytenä.”
Kiinnostavia ovat Anhavan analysoinnit näiden monien
vankileirien itse kokemien kirjailijoiden keskinäisistä suhteista. Kilpailua,
kateutta ja katkeruutta. Ilmi tulee myös kärsimyksellä ylpeilyä, josta hän
käyttää raamatullista kielikuvaa kärsimyksen korska.
En nyt muista ketkä julkisuuden henkilöt ovat meillä toistelleet
tuota ”Kyllä Siperia opettaa”. Mutta mietin jatkossa, mitä puhuja sillä mahtaa
tarkoittaa.
Lainaukset:
Martti Anhava: Siperia opettaa. iBooks 2018
