Auton ikkunasta näkyy tuttu tie, hallintorakennus, puukuja, kirkontorni; olen matkalla kotiin. Tuossa ympäristössä asuin lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeimmät vuodet. Sydämeni läpättää liikutuksesta ja jostakin ristiriidasta, jota on vaikea selittää.
Engelin piirtämät rakennukset, puistoarkkitehtuurin huippua edustavat puutarhat, upeat rannat, uimakopit ja laiturit. Yhdeksänvuotiaan tunnelmaan en pääse, kaikki oli niin outoa. Monen rakennuksen yhteydessä oli aidatut pihat, joissa liikkui sinivalkoraidallisiin suuriin mekkoihin puettuja naisia ja harmaisiin pikkutakkeihin ja housuihin puettuja miehiä. Vähitellen opin välttelemään kävelypihojen ohi kulkemista tai siirsin katseeni johonkin muualle. Ihmettelin miksi rakennukset oli yhdistetty toisiinsa käytävillä ja ikkunoissa oli paksuja himmeitä laseja, joiden läpi tuskin näki, joissakin ikkunoissa oli tiheät ristikot.
Pitkäniemen sairaala on osa suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa, jonka vaiheita lapsen näkökulmasta kuvailen asuttuani sairaala-alueella 1950 ja 1960-luvulla.
Henkilökunta perheineen asui sairaala-alueella, lapsia oli paljon ja pihaleikkeihin löytyi aina kaveri. Pojat rakentelivat puuhun majaa, tytöt hyppäsivät narua. Kävimme uimassa joko naisten uimakopilla tai hevoshaan läpi kulkevaa reittiä hiekkapohjaiselle uimarannalla. Seikkailua haettiin maan alla kulkevista katakombeista, jotka yhdistivät sairaalarakennuksia toisiinsa. Siellä oli hämärää ja kosteaa, koska lämpö johdettiin pannuhuoneelta putkia myöten osastoille. Puuha oli varmasti kiellettyä ja vaarallistakin. Sairaala oli omavarainen maataloustuotteiden osalta. Suuri navetta, sikala, kasvihuoneet ja laajat viljapellot tarjosivat ruokaa ja tekemistä myös potilaille. Alkuaikoina kaikki toimi hevosvoimin. Meillekin maito haettiin navetan yhteydessä olevalta maitohuoneelta. Jääkaappeja ei tuohon ollut, ja maito jäähdytettiin jääkellarista haetulla jäälohkareilla. Jää sahattiin talvella Pyhäjärvestä suurina kimpaleina, kuljetettiin reellä jääkellariin, peiteltiin sahanpurulla. Näin jäätä oli saatavissa myös kesällä.
Henkilökunnan ja potilaiden elämä limittyi monella tavalla yhteen. Toisilla oli harmaat asut toisilla valkoiset. Piha-alueella tapahtui koko ajan jotain: tehtiin puistotöitä, peltotöitä, kuljetettiin ruokaa osastoille. Keskuskeittiö ja suuri kellarirakkennus muodostivat solmukohdan, josta hevosella kuljetettiin ruoka koko sairaala-alueelle. Joskus talvella pääsimme rekikyydillä matkaan mukaan. Hevonen oli kovin rauhallinen ja kuski (avohoito-osaston potilas) talutti hevosta suitsista pidellen, välillä pari askelta hevosta edellä, mutta rauhallisesti Toveria odotellen.
Pitkäniemi oli 1900-luvun alussa valtion sairaala, johon potilaita tuli periaatteessa koko maasta, mutta suurin osa Hämeen-läänistä. Alkuvuosien valokuvista näkyy, että rakennukset hohtavat uutuuttaan ja sisätilat oli sisustettu viihtyisiksi. Toisin oli tilanne 1950-luvulla: rakennukset surkeassa kunnossa, potilaiden vaatetus kovin vaatimaton. Lapsen oli vaikea ymmärtää, miksi potilaat olivat sairaalassa. Joillakin potilailla oli kummallisia liikkeitä ja ilmeitä, mutta toiset olivat aivan tavallisia lapsen silmin nähtynä.
Koulumatka sujui linja-autolla, joka kulki Tampere-Pitkäniemi-Nokia reittiä. Pysäkillä oli sairaalan henkilökunnan käyttämä nimi Ventsu, joka oli lyhennys sanoista venta lite. Tarina kertoo, että se oli linja-autosta myöhästymäisillään olevan rouvan huudahdus kuljettajalle. Kolmannen luokan lukukirjassa oli runo, jota luin monta kerta ääneen itselleni. Kerran viittasin lukutunnilla, kun opettaja kysyi haluaako joku lukea runon. Koulu oli vaihtunut, luokka uusi, ja entisessä koulussa olin tottunut esittämään runoja. Ei jännittänyt yhtään. Luin kuuluvalla äänellä Uuno Kailas Pallokentällä jne. Runo loppui ja luokka remahti nauruun. Siinä koulussa oli vähän eri meininki. Laitoin sordiinon päälle, luin vain itselleni. Ajattelen, että runo kuvasi minulle niitä hiljaisia kulkijoita sairaalan puistossa.
Kiinnostus ihmisen mieleen syntyi luonnostaan siinä ympäristössä, ehkä liian aikaisin. Lukion psykologian tunneilta ja Sielutiede kirjasta omaksuin ajatuksia ihmisen toiminnasta ja erilaisista persoonallisuustyypeistä. Ernst Kretschmerin persoonallisuustyypit esiteltiin kuvien kanssa; persoonallisuus ja ruumiinrakenne näyttivät olevan yhteydessä toisiinsa, asiaan ei vielä tuossa vaiheessa esitetty mitään kritiikkiä. Luin paljon psykologiaan liittyvää kirjallisuutta, stigmat kiinnostivat ja parapsykologiset ilmiöt. Freud ja Jung tulivat kuvioon mukaan ja ahdistivat, kun introspektiota soveltaen aloin tutkia omaa tiedostamatonta ja alitajuntaa. Kauhistutti ja vähän pelotti mitä kaikkea omasta päästään voi löytää.
Tietoja hoitokäytännöistä kantautui myös lasten korviin. Kesällä tuuletusikkunoiden ollessa auki saattoi kuulua korviaviiltavää huutoa. En ymmärtänyt oliko kysymys fyysisestä vai psyykkisestä kivusta. Mutta huuto satutti. Olen siivonnut viime päivät kirjahyllyäni ja lukenut Arthur Janovin kirjaa Huuto sisimmästä, joka ilmestyi 1970 ja suomennettuna 1994. Kannatti lukea uudelleen.
Paljon on muuttunut mielenterveysrintamalla. Paras muutos on tapahtunut asenteissa mielenterveyspotilaita kohtaan; on enemmän ymmärrystä ja vähemmän leimaamista. Vakavasta sairaudesta voi kuntoutua ja parantua.
Vuonna 1966 muutin omilleni ja etsin asuntoa Tampereelta. Asunnonvälittäjä haastatteli lomakkeen täyttöä varten. Kun hän kuuli osoitteeni Pitkäniemi, hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi, ei sinun tarvitse sitä laittaa.
Pitkäniemen sairaala perustettiin vuonna 1900 ja toiminta päättyy 2024.
