Virkistyy, kun löytää itselleen uuden kirjailijan, joka kirjoittaa oman ikänsä mukaista tekstiä. Ei keksittyä sepitystä vanhenemisesta ja elämän päättymisestä. Sillä vain kokenut tietää, miltä tuntuu, kun läheinen katoaa lopullisesti tai siirtyy toiseen todellisuuteen.
Nyt meidän ikäisille suositellaan kaappien, vinttien ja kellareiden siivousta sitä silmällä pitäen, että kuolinpesän aikoinaan huolekseen saavat voisivat välttyä turhalta puuhalta. Tälle siivoukselle on aivan osuva nimikin: kuolinsiivous. Siihen en nyt ryhdy, tyydyn vain siirtelemään tavaroita laatikosta toiseen. Tietysti voisin vaihtaa myös vintin ja kellarin tavarat keskenään. Samalla saisi hyvää liikuntaa rappusissa. Painon siirteleminen jalalta toiselle pitäisi olla erittäin hyödyllistä tasapainoharjoittelua.
Lukiessani Sielun ruumista oivalsin, kuinka siivoaminen puhdistaa mielen. Puuhan voi rinnastaa suorastaan terapiaan tai ainakin itsehoitoon. Joillekin tavarasta luopuminen on helppoa, toisille ihmisestä luopuminen tuottaa monenlaista ahdistusta.
Tätä kuvausta voisi nimittää erosiivoukseksi. Sonjan avioliitto päättyi kymmenen vuoden jälkeen. Avioliitto oli ollut ”yksitotinen”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Näin siivous eteni.
”Ensitöikseen hän puunasi keittiön putipuhtaaksi: tulikuumista paistinpannuista yltympäri roiskunut rasva oli hinkattava jäljettömiin.
Kahden päivän huolellisen kuuraamisen jälkeen keittiön käry oli vaihtunut persoonattomaan pesuaineen hajuun, jolla ei ollut mitään tekemistä ruoan kanssa.
Keittiöstä Sonjan siivousinto laajeni koko pikkukaksioon. Hän siivosi pikkutarkasti karkottaen kaikki mieheen liittyvät jäljet ja hajut; heitti pois useampia metallitutkimusalan teoksia, nipun erinäisten kodinkoneiden käyttöohjeita sekä kaikki miehen vanhat paidat, joissa pestyinäkin tuntui tupakan ja käristetyn lihan tuulahdus. Roskiin joutui myös kaapista tipahtanut miehen talvimyssy.
Hän jynssäsi jokaisen lattialaudan, repi tiivistetyt ikkunat auki ja putsasi joka nurkan.”
Miten Sonjalle lopulta kävi, jääköön kertomatta. Ero oli tullut yllättäen; mies oli riuhtaissut itsensä irti äkkiarvaamatta, kerännyt kamppeensa ja häipynyt. Tavarat ja hajut on mahdollista siivota pois, viikossa homma on jo hoidettu. Surua ja hylätyksi tulemisen tunnetta siivoaminen ei poista. Taitava kirjailija kuljettaa Sonjan rinnalla touhukasta ystävätärtä, jonka elämän täyttää muun muassa neljä omenapuuta, säilöntä, hillot ja mehut.
Pieneen kirjaan mahtuu monta elämänmakuista tarinaa, ja aivan fantastisia hyppäyksiä ihmisestä perhoseen.
Perinnöllisyystieteijliän tausta tekee uskottavaksi myös keskustelut tieteen moraalista ja etiikasta. Nuori opiskelija viettää päivän teurastamossa kokoamassa näytteitä. Aamulla hän on pannut jalkaansa hienot mokkasiinikengät. Novelli päättyy näin.
”Eipä siinä sen enempää. Amerikkalaiset mokkasiinit olivat pilalla: pitkällä liottamisellakaan ne eivät saaneet takaisin hilpeää männynkaarnan väriään vaan jäivät ikävän harmaanruskeiksi. Lihaa Zenja ei syönyt enää ikinä. Eikä hänestä jostain syystä tullut biologiakaan.”
Ihmisen elämässä on saranakohtia. Joskus on hyvä pysähtyä kynnykselle ja miettiä ottaako askeleen vai palaako takaisin. Ovia; avoimia ja suljettuja sekä kynnyksiä; matalia ja korkeita miettien odotan tietoa kirjastosta tilaamastani Ulitskajan ensimmäisestä romaanista Köyhiä sukulaisia. Haluan verrata vuonna 1993 ilmestynyttä tähän tänä vuonna julkaistuun tarinakokoelmaan.
Kirjassa on 129 sivua, joten sen lukee nopeasti kahteenkin kertaan.
Lainaukset:
Ljudmila Ulitskaja. Sielun ruumis. Siltala. 2021
