Käynti Hattulan kirkossa oli elämys hyvän oppaan johdattelemana. Opas esitteli itsensä nimellä ”Vilppu”. Sattumaa tai hyvin suunniteltua, sillä Anneli Kannon kirjan, Rottien pyhimys, yksi päähenkilöistä on saman niminen.
Vilppu on maalariryhmän oppipoika, ei suurilla lahjoilla siunattu, mutta hänellä oli voimia ja hän oli kuuliainen. Ruotsalainen mestari Martinus näki hänet näin.
”Hän oli suomalainen, osasi tätä kummallista molotuskieltä ja tiesi, mitä Itämaan ihmiset olivat, ajattelivat ja käyttäytyivät. Se oli arvaamatonta. Ihmiset vaikuttivat pysyvästi vihaisilta, ja heidän leveät kasvonsa olivat sulkeutuneet ja yrmeät.”
Opas rinnasti seinämaalaukset sarjakuvaan, jossa on 200 kuvaa Raamatun tapahtumista. Kierros alkaa alttarin oikeasta reunasta; kuvassa makuulla olevan Aatamin kyljestä nousee Eeva, edetään puutarhaan, paratiisista karkottamiseen, Aatami ja Eeva peittävät itsensä saunavihdalla, muualla maailmassa tässä kohdin käytettiin viikunan lehteä.
Maria, Jeesuksen äiti, jonka sydämen lävistää seitsemän miekkaa. Tämä symboloi äidin surua poikansa kärsimysten vuoksi. Marian äiti, Anna, on myös kuvissa mukana. Tässä kohdassa vertaan suomalaista kirkkokuvastoa katoliseen, jossa Maria on hyvin keskeisessä asemassa. Meillä on naispappeus, se on hyvä. Mutta vastaako se siihen tarpeeseen, joka surevalla äidillä on lapsistaan. Kantamisen teema ketjuuntuu myös näin: Anna kannattelee Mariaa ja Maria kannattelee Jeesusta.
Kuvastossa esitellään paholaiset kuten painovirhepaholainen, väärin kirjaaminen ja pahojen tekojen luettelointi sekä juoruilu moitittavana tekona messun aikana.
Alttarin vasemmassa reunassa on kuvattu viimeinen tuomio; osa ihmisistä vajoaa suoraan sinne, missä on vaikerrus ja vaiva, ja toinen joukko nousee ylös taivaisiin. Kuvassa on vaalea putken näköinen kappale, josta pilkistää jalkapohja ja paljaat varpaat. Hyvin konkreettista ja helposti ymmärrettävää kuvausta matkasta taivaaseen.
Anneli Kannon henkilökuvaus on huippua; ulkoiset piirteet kuvataan niin tarkasti, että jos he astelisivat raitilla vastaan, tunnistaisin heidät. Henkilöt tulevat eläviksi myös siksi, että heidän taustansa ja asemansa yhteisössä kuvataan värikkäästi, mukavin sanankääntein.
Kirkkoherran valmistelee uuteen kirkkoon saarnaa pohtien, miten saarnasta saisi elävän ja jännitteisen kertomuksen, jota seurakunta kuuntelisi henkeään pidätellen. Omaa ääntään käyttäen hän harjoittelee saarnaa työhuoneessaan ja miettii, kuinka osoittaa alttarin vasemmassa laidassa olevia kuvia helvetistä ja taivaasta.
” - Helvetin lieskoihin ja Taivaan iloon! Petrus Herckepaeus huusi kovalla äänellä osoittaen toisella kädellään vasempaan eli kohti Helvetin kauhuja, toisella oikeaan eli Taivaan autuuteen.
- Helvetin lieskoihin vai Taivaan iloon! hän karjahti vielä pelottavammin.
Piika kurkisti ovesta.
- Kutsuiko kirkkoherra?”
Kovasti kansainvälistä ja liikkuvaa joukkoa olivat nämä keskiajan kirkkomaalarit, aivan kuten nykyisetkin ammattilaiset, he matkustivat maasta toiseen,
ja kirkkojen maalausten symbolit siirtyivät heidän mukanaan. Hattulassa on kuitenkin harvinainen saarnastuolin jalusta, Pyhä Kristoforos, jota tavataan vain yksi Ruotsissa ja yksi Baltian maissa.
Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021
Medium Aevum Hollolense ry
