Runomuisto

Runo voi hyvin, koska se elää ajassa. Parnasson (nro 3. 2021) kansikuvassa on arkkiatri Risto Pelkonen, joka avaa mielensä runoilla. ”Nykyään tartun runokirjaan aina aamuisin. Luen pari joko sanomalehden jälkeen tai sitä ennen, se on kuin aamunavaus. Mielenavaus.”

Runo voi olla vakava, hauska, yhteiskunnallinen ja vahvasti moraalinen. Lukijan jokaiseen tunnetilaan löytyy sopiva runo. Se lohduttaa, jäsentää sekavaa mielentilaa, rohkaisee, näyttää kipeän kohdan. ”Yksi runo opettaa ihmisestä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa.”

On ollut onni kasvaa ympäristössä, jossa kirjat ovat olleet aina käden ulottuvilla. Lukemiseen on kannustettu ja kirjastokortti oli ahkerassa käytössä.

Kuvassa on pieni runokirja, josta kansi hajonnut, sivut irrallaan. Tätini kauniilla käsialalla kirjoitettu nimi ja vuosiluku 1925. Hän oli tuolloin 20-vuotias nuori nainen. Olen säilyttänyt pientä kirjaa ja lukenutkin ajoittain haikeita rakkausrunoja. Se on ollut säilössä muistona tädisäni korulippaassani. Tänään Eino Leinon päivänä otin sen esiin ja ensimmäisen kerran yritin lukea sitä 20-vuotiaan silmin.

Runo Sydän ja Kuolema alkaa näin.

Tapas kerran kuolema matkallaan,

tapas sydämen täydessä kukassaan.

Ei viikatetta hän nostanut,

oli rakkaus Kuoleman vanginnut.

- Tule luokseni laps, ole armahain!   

Maan pääll´ ei lemmessä vertaistain.

- En tule, en tule, mun toinen jo vei,

minun lempeni sinulle kuulu ei.

Runo jatkuu, ja Kuolema kutsuu vielä kaksi kertaa nuorta sydäntä ja päättyy Sydämen syksyyn. Paljon ajatuksia ja kysymyksiä viisaan tätini pitkästä elämästä tiivistyi runoon.

Pieni runokirja sisältää myös lauluna tunnetun runon. Sitä iltalauluna olen laulellut.

Minä laulan sun iltasi tähtihin

ja sun yöhösi kuutamoita,

minä laulan sun aamuhun armahin,

kevätkiuruja, purppuroita.

Minä laulan sun kätehes kukkasen,

kun silmäsi surusta kastuu,

teen ruusutarhaksi tienoon sen,

missä jalkasi pieni astuu.

Minä laulan loitolle maailman,

minä vien sinut kotihin uuteen:

minä laulan sun sielusi valkean

yli aikojen ikuisuuteen.

”Ihmisiä täytyy tuntea, heitä pitää koskettaa. Ihminen on tehty käsiteltäväksi, selkään taputettavaksi, joskus jopa suudeltavaksi. Itseni ikäisten lisäksi olen kantanut huolta, miten nuorelle sukupolvelle käy, jos koronan aiheuttama eristäytyminen jatkuu pitkään. Sosialisaatio on niin tärkeää kahdenkymmenen molemmin puolin. Ideat ja tarpeet syntyvät usein kohtaamisessa, mutta kun ei tapaa ketään, ei synny vuoropuhelua eikä väittelyjäkään.”

Lainaukset

Parnasso nro 3/2021. Haastattelu Risto Pelkonen