Kaunokirjoitus

Muistatko mustepullon? Puuvartisen mustekynän? Sinikantinen vihko, jossa vaalean siniset apuviivat, joiden väliseen tilaan kirjoitettiin ”kaunolla” koukeroiset kirjaimet, pelotti josko muste loppuu terästä liian aikaisin tai vielä pahempaa terästä valuu tippa, joka leviää töhryksi puhtaalle sivulle.

Musteen tuoksu on myös jäänyt hajumuistona, mutta ihmeellistä kuinka kirjoittamiseen liittyvät liikkeet ovat jääneet myös lihasmuistiin. Ote kynään ja sen liike paperilla tulivat eläviksi lukiessani Mihail Siskinin novelleja.

”Antakaa kun näytän teille. Keskisormen vasen sivu tulee asettaa lähelle kynttä kynän oikeaa sivua vasten. Kas näin. Peukalo asetetaan, niin ikään läheltä kynttä, vasenta sivua vasten,  mutta etusormi ei paina kynää päältä vaan pelkästään koskettaa sitä, ikään kuin silittää sen selkää. Kynä puolestaan ottaa tukea etusormen kolmannen nivelen tyvestä. Näitä kolmea sormea sanotaan kirjoitussormiksi. Sen enempää nimettömän kuin pikkusormenkaan ei pidä koskettaa paperia.”

Näin on ote kynästä saatu ja mustepullosta sopiva määrä mustetta, ei liikaa eikä liian vähän.

”Käden ja paperin välillä tulee aina olla tyhjä tila, ilmaa. Jos käsi ei ole vapaa, jos se lepää paperilla tai ottaa tukea edes pikkusormen kärjellä, sen liikkeessä ei voi olla vapautta. Kynän tulee koskettaa paperia kevyesti ja pakottomasti, jännittämättä yhtään, ikään kuin leikitellen. Pikkusormi ja nimetön, uskokaa pois, ovat pelkkää atavistisia jäänteitä, ilman niitä on aivan mahdollista kirjoittaa ja tehdä ristinmerkkejä.”

Omien lasten ja lastenlasten käsiala joskus mietityttää, onko siirtyminen yksinkertaisempaan mallikirjoitukseen pelkästään hyvä asia. Miten käden hienomotoriikkaa harjoitetaan? Vaiheita tässä kehityksessä on ollut useita.

Ensimmäisen kaunokirjoitusjärjestelmän kehittämisessä näytteli tärkeää roolia senaatin puhtaaksikirjoittaja Mimmi Bähr, jonka käden jälki näkyy 1800-luvun lopun kansa- ja oppikoulujen mallikirjoituksessa.

Seuraava uudistus toteutettiin 1930-luvulla, kun arkkitehti Toivo Salervon suunnittelema koukeroinen kirjoitustyyli otettiin käyttöön. Tavoitteena oli kirjoittaa jokainen sana nostamatta kynää paperista.

1980-luvun lopulla siirryttiin yksinkertaisempaan kirjoitusmallistoon, jossa sidontaa ja silmukoita on vähemmän.

Vuonna 2014 tehtiin lopullinen päätös kaunokirjoituksen opettamisen loppumisesta edellä kuvatuilla tavoilla. Uusi opetussuunnitelma, joka astui voimaan viime vuonna, edellyttää vain tekstauskirjaimilla kirjoittamisen opetuksen sekä näppäintaitojen harjoittelun.

Steven Spielbergin ohjaamassa tieteiselokuvassa E.T. on avaruusolento, jonka oikean käden etusormi näytti pidentyneeltä ja  sormenpäästä paisuneelta. Juuri sellaiseksi pelkään pienen lapsen sormen muuttuvan vähitellen, kun kommunikointia varten on tabletit ja näppäimistöt jo vauvasta asti käytössä. Tällaista ennakoitiin vuonna 1982.

Näistä muisteluista ja rappion pelosta pääsen irti lainaamalla lähdekirjaani:

”Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo oudot vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?”

Jos käden hienomotoriikan harjoittelu kaunokirjoituksen avulla jää pois, mitä tilalle. Ehdotan lapsen mielikuvituksen monipuolista kehittämistä, rikastuttamista, maailman laajentamista ja erilaisuuden kohtaamista kasvokkain.

Mihail Siskinin novellikokoelman viimeinen kertomus Seinään raapustettu vene päättyy näin.

”Muuan legenda kertoo vangista, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen yksinäisselliin. Vuosikausien ajan hän raapusti vankilalusikan varrella seinään venettä. Ja kerran hänelle tuotiin, niin kuin tavallisesti, vettä, leipää ja jotakin litkua, mutta selli olikin tyhjä ja seinä puhdas. Hän oli noussut raaputtamaansa veneeseen ja purjehtinut pois.
 Romaani on vene. Sanat on tehtävä niin eläviksi, että veneestä tulee todellinen. Niin että siihen voi nousta ja purjehtia tästä yksinelämästä sinne missä meitä kaikkia rakastetaan ja odotetaan.”

Lainaukset

Mihail Siskin Kaunokirjoituksia. Suomentanut Vappu Orlov. WSOY 2016

Novelli- ja esseekokoelman lopussa on kääntäjän kirjoittama essee Siskinin tarinat, joka avaa kirjailijan henkilöhistoriaa ja kirjoittamisen taustoja. Oivallinen apu päästä syvemmälle tekstiin, ja miten hyvä että se on sijoitettu kirjan loppuun. Näin lukija saa ensimmäisen lukukerran nautinnon ilman johdattelua ja tekstin katsomista toisen silmin.

 

Ihmisiä ja eläimiä

Kun kaikesta säästetään, joutuu miettimään mistä luopua, mikä on turhaa niin sanottua turhaa kauneutta, viihtyisyyttä ja läheisyyttä. Minä luopuisin viimeiseksi taiteesta, josta voi nauttia kovin monella tavalla. 

Taide luo yhteyksiä toisilleen tuntemattomien ihmisten välille. Istumme suuressa katsomossa, koemme jotakin yhdessä musiikin, teatterin ja kuvataiteen kautta. Taide parantaa sielullisia haavoja, ei toki kaikkia, sillä kaikki haavat eivät tarvitse parantamista eivätkä kaikki arvet ole rumia. 

Kansallisteatterin tulkinta Eläinten vallankumous näytelmästä sopi pienelle, askeettiselle näyttämölle hyvin, ja eturivin paikka vahvisti tunnelman, johon virittyy jo noustessaan suurella tavarahissillä ylimpään kerrokseen. Hississä ajatus lipsahti jo synkälle puolelle; ollaanko meitä viemässä teurastamoon. 

Englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko George Orwell (1903-1950) kirjoitti Eläinten vallankumous romaanin 1943-1944. Teoksen julkaiseminen ei ollut läpihuutojuttu, sillä se oli eläinsadun muotoon kirjoitettu poliittinen satiiri. Kohteena oli Neuvostoliitto, jonka kanssa Iso-Britannia liittolaisena taisteli Hitlerin Saksaa vastaan.  Julkaisemiselle turvallinen ajankohta oli Saksan antauduttua pari vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli nopeasti suosittu ja laajalti levinnyt sekä näyttämölle teattereissa että viime vuosina myös oopperaproduktiona. Neuvostoliitossa ja Itä-Saksassa teos oli kielletty, ja meillä se julkaistiin vuonna 1969. 

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat maatilalle, jonka juopottelevat, karkeat omistajat kohtelevat huonosti tilan eläimiä. Ankat, lampaat, lehmät ja siat ryhdistäytyvät vastustamaan tilanomistajien julmaa kohtelua ja päättävät tehdä vallankumouksen. Eläinten käyttäytyminen noudattaa ryhmäilmiötä, jossa osa joukosta alkaa kilpailemaan johtajuudesta. Johtajaksi valikoituu johtajakarju nimeltään Napoleon. Valta turmelee, sanotaan. Sikojen saama valta eläinryhmässä turmelee vallankäyttäjät; he hankkivat itselleen etuoikeuksina parempaa ruokaa, sisämajoituksen ja pehmeät sängyt. Yhdessä laaditut sopimukset muokataan uudelleen. 

Valtaan pääsy edellyttää, että pystytään luomaan ryhmässä mielikuva paremmasta elämästä. Jossakin on “Sokeritoppavuori”, jolle pääseminen tuottaisi jokaiselle jotakin hyvää. 

"Oli olemassa salaperäinen maa nimeltä Sokeritoppavuori, jonne kaikki eläimet joutuivat kuoltuaan. Se sijaitsi jossakin korkealla taivaalla, vähän matkaa pilvien tuolla puolen, Mooses sanoi. Sokeritoppavuorella oli sunnuntai seitsemänä päivänä viikossa, apila rehotti parhaimmillaan kaiken vuotta, ja palasokeria ja pellaansiemenkakkuja kasvoi pitkin pensasaitoja."

Osa eläimistä asettuu helposti kannattamaan uutta johtajaa, heistä on mukava kokea selkeä johtajuus ja se helpotus, kun joku ottaa johtamisen taakan omille hartioilleen. Toiset vaihtavat mielipidettään johtajasta kuin tuuliviirit kulloisenkin tuulen mukaan. Määkivät lampaat toistavat iskulauseita kuorossa: "Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha." Joku raataa entistä kovemmin yhteisten tavoitteiden hyväksi, ja hänen unelmansa vihreästä laitumesta ja levosta kaiken raatamisen jälkeen jää haaveeksi. Kun Boxerin voimat ovat loppu eikä hän enää suoriudu töistään, hänen lähtönsä maatilalta sekä luettuna että näyttämöllä on sydäntä särkevä. Ei eläinlääkärille vaan teurastajan vankkureilla liimatehtaalle. 

Näytelmän sanoma ei vanhene koskaan, sillä yhteiskunnallinen kehitys toistaa samaa kaavaa. Oikeudenmukaisuudesta kamppaillaan jatkuvasti. Nyt eläintenoikeudet ovat eri tavalla esillä kuin romaanin julkaisemisen aikoihin. Myötätuntoinen suhde eläimiin perustui Orwellin omiin kokemuksiin, oletan. 

Onnekkaiden sattumien kautta Orwell alkoi kiinnostaa siinä määrin, että luin laajemmin hänen tuotantoaan: Kun ammuin norsun ja muita esseitä (julkaistu suomeksi 1984) ja romaanin Vuonna 1984 (suom. 1950 ja 1999). Hätkähdyttävä lukukokemus oli viimeksi mainittu. Kirja on lojunut hyllyssäni lukemattomana parikymmentä vuotta. Olen ehkä ajatellut, että vuosi 1984 on jo mennyttä aikaa. Nyt oli sopiva aika lukea dystopiakuvaus, jossa valvonta on täydellistä, historia kirjoitetaan uudestaan ja laaditaan listoja kielletyistä sanoista. Tuntuu jotenkin irvokkaalta.  

Taide ja kulttuuri auttavat ymmärtämään myös monimutkaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joten aloitetaan vaikkapa faabeleista, niitä kirjoitti jo antiikin kreikkalainen tarinankertoja Aisopos (620-564 eaa).