Kieli luo maailman

Mitä siitä tulee, jos kirjailija aloittaa kirjansa anteeksi pyydellen ja päättää esipuheensa vetoamalla huoneentauluunsa, jossa sanotaan:

”Puhu vasta sitten, kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa.”

Jos tuon ottaa aivan kirjaimellisesti, seurauksena olisi suuri hiljaisuus. Kenellä nyt olisi todella tärkeää sanottavaa, mutta kovasta melusta ja puheen pärinästä päätellen, kaikilla on omasta mielestään tärkeää sanottavaa, joka useimmiten kohdistuu ajankohtaiseen uutiseen. Uutiset herättävät valtavan tarpeen ottaa kantaa ja osallistua, mikä käytännössä tiivistyy kauhisteluun, ärtyneeseen vihapurkaukseen ja vastapuolen irvailuun, pilkkaan ja vähättelyyn. Varsin kaukana on perustellut kannanotot ja syvällinen asioihin perehtyminen.

Torsti Lehtinen on ollut minulle aina kiinnostava kirjallinen hahmo. Hänen lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset Kalliosta, Kööpenhaminasta ja suuresta kirjallisesta maailmasta vetoavat kaltaiseeni lukijaan, jolle filosofia ja aatehistoria ovat olleet jonkinlainen kivijalka, jolle ajatteluani yritän rakentaa. Voin myös yhtyä hänen esittämään ajatukseen: ”Lukkarinrakkauteni outoihin käytöstapoihin on vahva”.

”Totuin jo lapsena originelleihin, joita hääri Kallion kulmilla kylähulluina. Harjun ruumishuoneen ikkunan takana huhuili Silkki-Saara hienoissa hepeneissään poikavainajaansa palaamaan takaisin elämään. Samalta ruumishuoneelta kuormattiin Malmille lähtevään junaan sekä isäni että ennen syntymääni hukkunut pikku isoveljeni. Malmin hautausmaalla oli oma rautatieasema, jonne nämä synkät junat saapuivat.”

Vaikka nämä näkymät eivät olisi lukijan lapsuuden maisemaa tai edes rakennuskanta tuttua, on Harjun ruumishuone kuitenkin edelleen olemassa. Kuljeskelu Kalliossa tuo esille nopean kehityksen: kaikki on muuttunut niillä kulmilla, missä ennen köyhälistökorttelien leskiäidit kamppailivat leivänpalasta ja viinatrokareita asui Kolmannen linjan joka toisessa asunnossa.

Miten näistä olosuhteista kasvaa kirjalliseen maailmaan ja ansioituneeksi Kirkegaardin tuntijaksi. Tällaiset kehityskertomukset ovat opettavaista luettavaa ja rohkaisevat paremman elämän tavoitteluun.

Tarvitsemme sanoja ei vain puhumista ja kirjoittamista varten, vaan ennen kaikkea ajattelemista varten. Kieleni rajat ovat maailmani rajat, sanotaan. Kun lukuharrastus vähenee, kieli köyhtyy ja ajattelu rappeutuu. Nyt on helposti nähtävissä, miten nopeasti vivahteettomalla ja yksinkertaisella puhetavalla saadaan ihmisjoukot manipuloitua vellovaksi laumaksi.

Torsti Lehtinen kuvailee lapsuuden lukuharrastustaan Kallion kirjaston kirjahyllyjen siimeksessä ja peiton alla taskulampun valossa salaa ahmittuja seikkailukirjojen jännittävää maailmaa, jolle elokuvien valmis kuvitus ei pärjännyt lainkaan. Hän kohottaa kirjallisuuden taiteiden ykköseksi.

”Jokaisella ihmisellä on ainutlaatuinen näkökulma todellisuuteen, ainutkertainen kokemusmaailma. Kaunokirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden nähdä todellisuus toisen silmin. Kirja on tekijänsä ja lukijansa yhteinen yritys ymmärtää elämää. Käsitys objektiivisesta todellisuudesta syntyy erilaisten subjektiivisten käsitysten dialogista, ei siitä, että jokainen kuvittelee olevansa yksin oikeassa.”

Kirjasto on tasa-arvoa edistävä laitos, kynnys on matala astua sisään edelleenkin. Useimmat kirjastot ovat myös kauniita, viihtyisiä ja hiljaisia. Kun sattumalta valitsee hyllystä kirjan, saattaa se olla juuri Torsti Lehtisen Syntiset saarnat, jossa liikutaan lyhyiden, pirstaleisten lukujen maailmassa: kielen rappiosta, yksinäisyyden hurmasta, vaikenevasta Jumalasta, Mumbaista, Tolstoihin, Kullervosta, Mona Lisan viiksiin. Ja kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä.

Vielä yksi välähdys lapsuudesta.

”Saman vuonna, jona isäni kuoli, äiti sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion, ja hänet passitettiin suoraan raastuvasta Hämeenlinnan vankilaan. Minut vietiin lastenkotiin.
 Kansakoulun kolmannen luokan alkaessa muutin takaisin äitini luokse, joka oli lastensuojelulautakunnan arvion mukaan saanut asiansa riittävän hyvään kuntoon. Jouluaaton aattona katsoin sisäistä Kullervoani silmästä silmään. Humalainen isäpuoleni kompastui mandoliiniin, jonka olin laskenut kädestäni nojalleen pöydän jalkaa vasten. Raivoissaan hän löi mandoliinin seinään. Ainoa isävainajaltani muistoksi jäänyt esine levisi päreiksi ja sekavaksi kielen vyyhdiksi. Kullervon veitsestä katkesi terä. Hyökkäsin isäpuoleni kimppuun. Halusin tappaa hänet, mutta hävisin tappelun.”

Maailmanmatkaaja palaa jokaiselta reissultaan äidinkielen pakottamana Suomeen ja asettuu pysyvästi lapsuuden maisemiin. Olo on kuin Topeliuksen sadun pikkupojalla: Kallion kirkon torni on koivuni ja Keskuspaloaseman punainen valo tähteni.

Lainaukset:

Torsti Lehtinen, Syntiset saarnat – Kirjoituksia maan ja taivaan väliltä. Arktinen banaani. 2014