Orjuus

Toni Morrison (s. 1931) on ensimmäinen musta nainen, jonka kirjallinen tuotanto on palkittu Nobelilla. Tämä tapahtui vuonna 1993, vaikka aikaa on kulunut jo näin kauan, vasta nyt poimin kirjaston hyllystä neljä hänen kirjaansa. Aloitin lukemalla vuonna 1974 julkaistun kirjan Sula: päähenkilö on musta nainen, jonka suvun tarinaa käsitellään vuodesta 1919 vuoteen 1965. Kerronta on tiivistä, se mahtuu 176 sivulle, mutta siitä huolimatta henkilöt tulevat tutuiksi ja asuinympäristön muutokset kuvataan uskottavasti.

Lukemiseen virittyi uusi taso, kun aloin miettiä, miten orjuus tulee esille kirjassa kuvattujen naisten elämässä. Kirjan naiset elävät aikakautta jolloin orjuus oli ollut jo pitkään kielletty. Aikaisemmin orjuus oli laillisesti hyväksytty instituutio, mutta kiellettiin pohjoisvaltioissa vuodesta 1777 lähtien ja etelävaltioissa sisällissodan päättyessä 1863-68.

Orjuuden historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historia, tai ainakin sitä on esiintynyt niin kauan kuin ihmiskunta on käynyt sotia. Sotavankien surmaamisen sijaan heitä alettiin ottaa orjiksi. Kreikan ja Rooman valtakunnan kansantalous perustui orjatyön käyttöön maataloudessa, kaivostyössä, mutta heitä oli myös kotiorjina perheissä. Tämän järjestelmän mukaan osa ihmisistä oli vailla henkilökohtaista vapautta, he olivat toisen omaisuutta, vapaasti myytävää ja vaihdettavaa. Yhdellä omistajalla saattoi olla tämän kaltaista varallisuutta yli 10 000 orjan verran.

Orjakauppa Amerikkaan alkoi jo 1600-luvulla. Ensimmäiset orjat tuotiin Länsi-Afrikasta vuonna 1619 Virginiaan ja suuri osa noin 420 000 mustasta päätyi etelävaltioiden puuvillaplantaaseille.  Syntyvyys oli suurempi kuin kuolleisuus, ja vuonna 1830 orjia ja heidän jälkeläisiään oli 2 miljoonaa ja 1860 noin 4 miljoonaa.

Tunnusomaista orjuudelle on orjan aseman tuoma ulkopuolisuus, osattomuus ja irrallisuus sukulaisuussuhteista. Yksi kirjan naisista vuokraa talostaan huoneita ohikulkijoille, serkuille ja kodittomille lapsille.

”Vuonna 1921, Evan tyttärentytär Sula oli yhdentoista, hänellä oli kolme sellaista lasta. He tulivat villamyssy päässä ja ilmoittivat nimensä, jonka he olivat saaneet äidiltään tai isoäidiltään tai jonkun parhaalta ystävältä. Eva sieppasi heiltä myssyt päästä ja huiskaisi heidän nimensä sivuun.” 

Poikia ilmaantui lopulta kolme eri ikäisiä veitikkaa Evan huomaan. Ensimmäiselle hän oli poikaa tutkittuaan antanut nimeksi Dewey.  Toisena saapunut poika sai saman nimen.

”Mutta neiti Eva, tehän sanotte sitä toistakin Deweyksi”.
”Entäs sitten? Tässä on toinen.”
Kun tuotiin kolmas ja Eva sanoi taas ”Dewey”, kaikki luulivat että häneltä olivat loppuneet nimet tai että hänen hengenlahjansa olivat heikenneet.
”Kuinka ne pystyy erottamaan toisistaan?” Hannah kysyi häneltä.
”Mitä niitä erottelemaan? Deweyjä mitä deweyjä.” 

Tämän jälkeen heitä puhuteltiin ja kohdeltiin kuin he olisivat yksi ja sama. ”Hae joku dewey tänne” Kun joku kolmesta tunaroi, saivat kaikki samanlaisen rangaistuksen.

”Kun jääkaapin kahva tipahti, kaikki deweyt saivat selkäänsä – kuivin silmin ja vaiti he katsoivat jalkoihinsa pyllistäessään peppunsa läiskittäviksi.” 

Lapset toistavat leikeissään vanhempiensa tarinoita. Leikit kertovat menneisyydestä ja siitä miten Afrikan rannikolla Ghanassa orjakauppaa varten rakennetun Elminan linnakkeen kellarihuoneissa kahlitut laivausta odottavat tuhannet miehet kuljetetaan kahlittuina laivaan.

”Tiskialtaan yläpuolella oli ikkuna, josta hän näki deweyiden yhä leikkivän kahlevankiletkaa; nilkat yhteen sidottuina he kupsahtelivat nurin, ponnistelivat takaisin tolpilleen ja yrittivät kävellä jonossa.” 

Orjakaupan linnakkeissa oli varattu tilat myös orjiksi myytäville naisille, heidän määränsä oli huomattavasti pienempi kuin miesten. Kuvernöörin asunnon parvekkeen alla oli kalterein rajattu tila, josta naisorjat tuotiin päivällä näytille. Näiden joukosta linnanisäntä valitsi itselleen seuraa. Suhteen seurauksena syntyneet lapset päätyivät usein isännilleen palvelijoiksi.

Heimojen, sukujen ja perheiden hajoamisella on varmasti ollut pitkälle ulottuneet seuraukset. Miesten on ollut vaikea sitoutua perheeseen, ottaa isän vastuu lapsistaan, kun oma menneisyys ei tarjoa minkäänlaista mallia. Nuoret tytöt kasvavat ahneiden silmien alla. Toni Morrison kuvaa taitavasti, miten valkoisen miehen halventava kohtelu saa aikaan mustassa naisessa merkillisiä miellyttämispyrkimyksiä, ja kuinka tällaisen kohtelun kohteeksi joutunut äiti hämmentää pienen tyttärensä mielen ja miten tarkasti hän rekisteröi samassa tilassa olevien mustien miesten vihan.

Kirjan aikajänne on pitkä; ihmiset vanhenevat, asuinympäristö muuttuu. Kerronta on tiivistä, ihailen kirjailijan taitoa kuvata vaikeat asiat sydämen lämmöllä, tuomitsematta ja syyttelemättä. Lukijan silmät aukeavat näkemään sellaista, mistä ei ennen ollut tietoinen.

”Vuonna 1965 kaikki oli paljon paremmin. Siltä ainakin näytti. Keskustassa saattoi nähdä värillisiä ihmisiä työskentelemässä halpahallissa tiskien takana, jopa käsittelemässä rahaa kassakoneen avain kaulassa. Ja keskikoulussa opetti värillinen mies matematiikkaa. Nuorilla oli muoti, jota kaikki sanoivat uudeksi mutta joka Nelille toi mieleen deweyt, joita ei koskaan löydetty. Ehkä, hän tuumi, he olivat menneet ja siementäneet maan ja kasvaneet näiksi nuoriksi, jotka seisoivat halpahallissa kassakoneen avain kaulassa.
He olivat aivan toisenlaisia kuin hän muisti heidän olleen neljäkymmentä vuotta sitten.”

Kolme Morrisonin kirjaa odottaa hyllyssä ja kirjastosta saa lisää. Tämä oli uusi kirjailijalöytö. 
Lukiessa palautui mieleen 1974 matkani Torontosta itärannikkoa Meksikoon. Matkan varrella on mm. New Orleans, sama kreolikaupunki, jossa kirjan päähenkilö käy isoäitinsä hautajaisissa. Hänen matkansa junalla kesti kolme päivää. Minä istuin mukavasti bussin kyydissä mutta kestihän sekin.

Lainaukset

Toni Morrison: Sula. Tammi, 1995