Kun äiti järkyttyy nähdessään vastasyntyneen lapsensa, kenen
syy se on. Äidin ensimmäiset ajatukset olivat:
”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä näin kävi.”
…
”Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yön musta sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä mitä meikäläiset nimittävät keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.”
Syyllistä on tietysti turha etsiä, mutta äidin ja tyttären
keskinäiseen suhteeseen se vaikutti.
Eikä asiaa auttanut se, että suvun ihanteena oli mahdollisimman vaalea
iho ja ”oikeanlainen tukka”. Mummi oli niin vaalea, että kävi jo valkoisesta,
eikä sen vuoksi halunnut olla yhteyksissä lapsiinsa.
Toni Morrison on kirjoittanut useita Yhdysvaltain mustan
väestön elämää kuvaavia kirjoja. Usein päähenkilö on noin 30-vuotias nainen,
joka tekee itsenäisiä ratkaisuja tai ainakin tavoittelee itsenäisyyttä ja
rakentaa minäkuvaansa. Valkoinen kirjailija tuskin osaisi kuvata tätä matkaa,
jonka liian tummaihoisena syntynyt lapsi tekee omassa viiteryhmässään, jossa
tumma ihonväri on häpeä.
Se, mitä lapsi on valmis tekemään saadakseen äidin
hyväksymisen, on täysin yleispätevää jokaisessa äidin ja lapsen välisessä
suhteessa. Äärimmilleen vietynä lapsi on valmis valehtelemaan, teeskentelemään,
vaikenemaan, manipuloimaan ja liehakoimaan. Näillä eväillä elämästä muodostuu
vähitellen suuri valhe ja taakka, jonka kantamisessa väsyy. Kun näin kasvanut
nainen tapaa miehen, johon rakastuu, on myös rakkauden kohteella usein kokemus
siitä, miten lapsuuden haavat märkivät eivätkä koskaan arpeudu.
Morrison kuvaa päähenkilöiden ohessa useita kaltoin
kohdeltuja lapsia. Taitava kirjailija ei mässäile pahoinpitelyillä, muutama
lause riittää. Parasta kirjassa on kuitenkin jonkinlainen viisaus ja muutoksen
mahdollisuus.
”Sitten hän ojensi Bridelle käden jota Bride oli kaivannut koko ikänsä, käden jonka ansaitsemiseksi ei tarvinnut valehdella, luottamuksen ja välittämisen käden – niiden yhdistelmäähän usein nimitetään tosirakkaudeksi.”
Selvänäköisyys ja järkiintyminen tulee valitettavasti lasten
kannalta usein liian myöhään. Tavallisempaa on, että suhde toistaa jotakin
ennen koettua.
”Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta. Queen tiesi omasta kokemuksesta, miten vaikeaa rakastaminen oli, miten itsekästä ja herkästi särkyvää. Seksiä pihdattiin tai siihen tukeuduttiin, lapsia laiminlyötiin tai tukahdutettiin huolenpidolla, aitoja tunteita suunnattiin muualle tai padottiin piiloon.”
Vanhempien viisaus, tässä tapauksessa äidin syyllisyyden
tunteet nousevat pintaan liian myöhään. Kun tytär ilmoittaa odottavansa lasta,
äiti muistaa omat tunteensa.
”Kun se syntyi, niin olin kamalan järkyttynyt ja se musta iho suorastaan kuvotti mua, ja alkuun ajattelin että… Ei muistot pitää työntää pois ja äkkiä. Ei kannata vatvoa. Sen tiedän että parhaani minä tytön edestä tein niissä oloissa. Kun mies lähti livohkaan niin Lulu Ann oli taakka. Raskas taakka, mutta hyvin mä sen kannoin.”
”Kuulepa tätä. Kohta teille selviää mitä elämä vaatii, millainen tämä maailma on, miten se toimii ja miten se muuttuu sitten kun on omia lapsia.”
Uskon täysin, että Morrisonin kirjat ovat lisänneet
tietämystä Yhdysvaltojen mustan väestön historiasta, ne ovat auttaneet rakentamaan
identiteettiä ja aukaisseet silmät näkemään miten valkoisen valtaväestön
keskellä musta lapsi voi saada kaksinkertaisen taakan kannettavakseen.
Morrisonin tiivis kerronta on pakottanut ainakin minut
lukemaan tämänkin kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä lukukerralla tarinan
suuri teema vie mennessään ja toisella lukemisella löytyvät kaikki viisaudet,
toimijoiden motiivit ja yllykkeet, jotka tarinan henkilöitä kuljettavat
elämässä eteenpäin.
Lainaukset
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Tammi 2016
