Tämän Hugo Simbergin maalauksen suomalaiset valitsivat vuonna 2006 Ateneumin järjestämässä äänestyksessä Maamme Tauluksi. Teos on kaikille tuttu; se on kuva suomalaisesta mielenmaisemasta. Jokainen katsoja tulkitsee sen omalla tavallaan; onko se surua ja alakuloa, lohdutuksen mahdollisuutta ja auttamista. Maisemallisesti se voidaan sijoittaa Töölönlahden rantaan. Simberg oli innokas valokuvaaja, ja hän tallensi Töölönlahden rantaa keväällä, ensimmäisten kevätkukkien noustessa esiin harmaasta kasvualustasta. Kuvissa näkyy myös pajupensas. Valokuviin ja maalausluonnoksiin tallentui Töölönlahden rantatien maisemat Diakonissalaitoksen läheisyydestä. Diakonissalaitoksen sairaalassa Simberg oli hoidettavana pitkään sairaudesta, jota pidettiin ”erityisen saastaisena ja häpeällisenä”. Taiteilija otti mukaansa kuvaamansa aineiston palatessaan toipilaana sukunsa asuinsijoille. Tarkoitus oli saattaa loppuun maalaus, jota hän itse piti tärkeimpänä työnään.
Se edustaa taiteemme kultakauden ja suomalaisen symbolismin parhaimmistoa. Maalaus oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1903 ja sen sisältöä on tulkittu myös ensimmäisen sortokauden näkökulmasta. Taiteilija Venny Soldan-Brofeldt näki haavoittuneen enkelin edustavan haavoittunutta Suomi-neitoa.
Sortokauden aikana maastakarkotus kohdistui venäläisvastaisiin henkilöihin, jotka lähetettiin Helsingistä Turkuun ja sieltä edelleen laivalla Tukholmaan. Hugo Simbergin kuvaa tapahtumia kirjeessä sisarelleen. Simberg seisoo Diakonissalaitoksen kalliolla ja katselee junaa, jossa maastakarkotetut matkaavat.
”Kun juna sitten hyvin hitaasti ajoi ohi ja viimeinen vaunu lopulta tuli näkyviin, se missä emigrantit seisoivat kukitettuina, me aloimme kalliolta vilkuttaa. Se havaittiin heti junasta, ja ohitushetken aikana meidän välillemme syntyi voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja meidän puolellemme jäi tuskin yksikään silmä kuivaksi! - - En ollut koskaan kuvitellut, että saattaisi tuntua näin järkyttävältä seisoa toisenlaisen todellisuuden edessä.”
Enkelin hahmoa taiteilija hioo ja harkitsee pitkään. Ensimmäisissä hahmotelmissa enkeli näytti kovin erilaiselta lopulliseen työhön verrattuna.
Taidehistoria on monella tavalla salapoliisityötä; milloin maalaus on saanut ensimmäisen hahmonsa, keitä ovat malleina käytetyt henkilöt, millaisessa elämänvaiheessa taiteilija on työnsä valmistanut ja mikä on ympäröivän maailman tila kyseisenä aikana. Paljon tutkitun taitelijan elämäkerta on kooste aikaisemmista tutkimuksista ja uusista löydöistä. Varmasti osa tulkinnoista on oman aikansa tuotosta ja tutkijan silmälasien läpi nähtyä. Jotakin ikiaikaista kuvasta kuitenkin välittyy, eihän se muuten katsettamme vangitsisi edelleenkin.
Enkeliä kantavien poikien hahmot ovat pysyneet hyvin samanlaisina teoksen valmistumisen eri vaiheissa. Tutkijat ovat myös selvittäneet malleina olleiden poikien henkilöllisyyden, mutta kiinnostavampaa on miettiä, mitä heidän hahmonsa kertoo katsojalle. Poikien ilme on vakava, vaatetus raskas, arkinen, aikuisten pukeutumista muistuttava. On sanottu, että taiteilija halusi poikien hahmolla näyttää, että taide kuuluu kaikille, myös vähäosaisille vaatimatonta elämää eläville.
Vuonna 1903 Tampereella alkaa suuri kirkonrakennushanke, Lars Sonckin suunnittelemaan kirkkoon haluttiin ajan hengen mukaisesti freskomaalaukset. Mitä pidemmälle luen kirkon suunnitteluun liittyviä asioita, sen enemmän hämmästyn nuoruuden voimaa, jolla Johanneksen kirkko sai sen kokonaistaideteoksen muodon, jona sen nyt Tampereen Tuomiokirkkona tunnemme. Työn alkaessa Lars Sonck oli 30 vuotta, Magnus Enckell 33 ja Hugo Simberg 30.
Kovan haasteen edessä ei auttanut muu kuin freskotekniikkaan perehtyminen. Ensimmäinen harjoitus tehtiin 1903 Niemenlautassa, jossa veljekset hakkasivat navetan seinään kaksi metriä korkean ja puolitoista metriä leveän syvennyksen. Tähän syvennykseen rapattuun freskopohjaan taiteilija ikuisti veljensä hahmon. Freskotekniikkaan perehtyminen jatkui valtion myöntämän apurahan turvin Pariisiin. Matka eteni laivalla ja junalla Tukholman, Malmöön ja Kööpenhaminan kautta Kölniin.
”Elsalle hän lähettää marraskuun alussa komean Kölnin tuomiokirkon kuvan ja kertoo juoneensa juuri maitokahvin ja käyneensä katsomassa kuvan esittämää kirkkoa.”
Näin ennen matkustettiin; poikettiin sopivissa kyläilykohteissa, tavattiin ystäviä, katsottiin nähtävyydet.
Aamulla kuuntelin radiosta hitaan matkustamisen harrastajia, jotka välttelevät lentomatkustamista monestakin eri syystä. Siirtyminen paikasta toiseen on muutakin kuin nopea saapuminen matkakohteeseen, paljon jää pilven päällä matkatessa näkemättä ja kokematta. Haikeana muistelen kaikkia niitä omatoimimatkoja, joita on tullut tehtyä autolla, skootterilla, bussilla ja junalla. Makeimmat muistot liittyvät usein juuri matkalla oloon, etenkin jos päämääräkin on jäänyt sopivasti avoimeksi. Matkalla aina sattuu ja tapahtuu. Nyt voisi lähteä vaikka junalla Tampereelle katsomaan Simbergin töitä Tuomiokirkossa. Kuvia katsoo kirjan luettuaan vähän toisin silmin.
Aamulla kuuntelin radiosta hitaan matkustamisen harrastajia, jotka välttelevät lentomatkustamista monestakin eri syystä. Siirtyminen paikasta toiseen on muutakin kuin nopea saapuminen matkakohteeseen, paljon jää pilven päällä matkatessa näkemättä ja kokematta. Haikeana muistelen kaikkia niitä omatoimimatkoja, joita on tullut tehtyä autolla, skootterilla, bussilla ja junalla. Makeimmat muistot liittyvät usein juuri matkalla oloon, etenkin jos päämääräkin on jäänyt sopivasti avoimeksi. Matkalla aina sattuu ja tapahtuu. Nyt voisi lähteä vaikka junalla Tampereelle katsomaan Simbergin töitä Tuomiokirkossa. Kuvia katsoo kirjan luettuaan vähän toisin silmin.
Innoittajana oli tällä kerralla Helena Ruuskan kirja Hugo Simberg – Pirut ja enkelit. WSOY 2018
