Koronaa voi syyttää kaikesta, eikä se väitä vastaan. Syyllistä on mukava hakea itsensä ulkopuolelta, olipa kysymys melkein mistä tahansa.
Kadehdin heitä, joille korona on mahdollistanut heittäytymisen kirjojen pohjattomaan maailmaan, tutkia uusia ilmiöitä, syventyä menneeseen, paeta fantasiaan, etsiä lohtua, kevennystä, huumoria ja nauttia ironian tuomasta helpotuksesta.
En muista olenko koskaan elänyt tällaista vaihetta, jossa kirjat jäävät lukematta, kesken tai en pysty edes aloittamaan. Näin on ollut jo melkein vuoden ajan.
Muutaman kirjan olen sentään lukenut, osan väkinäisesti. Miksi näin on ollut, sitä ihmettelen, kun toiset ovat lukeneet enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Anni Kytömäen kirjan Margarita luin hitaasti ja väkinäisesti. Se oli liian monisanaista ja maalailevaa, samat kuvat kulkivat silmieni edessä toistona, teema junnasi. Onneksi jaksoin loppuun saakka. Tuli muutamia kuvia, jotka veivät omiin muistoihin: rantavedessä kahlaamiseen. Joen vesisolinankin kuulin ja ruskehtavan hiekan ja jalkapohjassa tuntuman sen painuessa hiekkaan. Kerään simpukankuoria ja tutkin niitä.
Antti poimii sangosta suuren, mustan simpukan. Vuosilustot haipuvat toistensa lomaan, kuori on melkein pelkkää ryhmyä ja kuoppaa.
- Täällä varmaan olisi helmi, Antti hyrähtää. – Isä kertoi, että vanhat pyyntimiehet kutsuvat rähjäisimpiä otuksia merkkiraakuiksi.
- En muistanut enää koko helmiasiaa, mutisen.
- Sen verran kuin olen luonnossa nähnyt, simpukat ovat aika liikkuvaisia, Antti sanoo. – Jos pohja on hiekkaa tai soraa, ne uurtavat siihen polkuja, jalanjälkiä.
- Osaavat siis itse etsiä paikkansa?
- Luulen niin.
Ilman tuota edellistä kuvausta en olisi muistanut, millaisia uurteita, jalanjälkiä, simpukat jättävät.
Nyt olen lukemassa Orhan Pamukin kirjaa Kummallinen mieleni. Sivulla 66 päähenkilö kiinnittää huomionsa poppeliin.
Joskus Mevlutin huomio kiinnittyi poppelinlehtien havinaan tuulessa, ja silloin hänestä tuntui, että puu antoi hänelle merkin. Jotkut lehdet esittelivät Mevlutille tumman puolensa, jotkut taasen kellastuneen. Ja samassa nousi hienoinen tuulenvire, ja silloin paljastuivat tummien lehtien kellastuneet puolet ja kellastuneiden lehtien tummanvihreät puolet
Turkkiin sijoittuva tarina jatkuu vielä 700 sivua, ja onneksi tyyli vetää puoleensa. Jokin siinä muistuttaa Kari Hotakaisen lausetta ja tapaa kuljettaa lukijaa nykyajassa, jossa tunnelma liikkuu näennäisen kepeästi, vaikka ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Hotakaisen kirja Tarina ei ole nyt käteni ulottuvilla, joten lainausta en voi laittaa, mutta surullisena mietin niitä iäkkäitä, joille ei löydy inhimillistä sijoituspaikkaa. On tyytyminen tyhjäksi jääneen ostoskeskuksen yläkertaan kyhättyyn asumukseen. Niin, mihin tässä ollaan matkalla? Mihin päätyvät kaikki ne, jotka eivät jaksa enää itseään markkinoida ja tuotteistaa?
Jos lukeminen tuntuu raskaalta, katso vaikka Netflixin sarja Ethos, joka kertoo myös Turkista, Istanbuliin muuttavista nuorista, jotka etsivät itseään ja rimpuilevat vanhan ja uuden välimaastossa. Sattumalta löytyi sekä kirja että TV-sarja toisiaan rikastuttamaan.
Lainaukset:
Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus. 2020
Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi. 2017
