Kahden kirjan kohtaaminen 

Jokainen lukee omalla tavallaan. Minulla on piintynyt tapa lukea kahta tai kolmea kirjaa saman aikaisesti. Nyt taitaa olla neljä keskeneräistä kirjaa pöydällä ja yksi äänikirja kuunneltavana. Joskus tulee hieno törmäys. Se on sattuma, jonka mahdollistaa se, että omassa hyllyssä on vanhoja, aikoinaan tarkkaan luettuja ja ahkerasti alleviivattuja teoksia.  

Jon Fossen Septologia on vielä kesken, mutta koko sarjan aion lukea hitaasti ja hartaasti. Kirja sopii illan viimeiseksi luettavaksi, onhan se kuin hiljainen iltarukous, vain pieniä liikkeitä ja toistoa. Mutta maalaus valmistuu vähitellen, puuttuvia värejä joutuu tilaamaan, joskus valkoista väriä pitää odottaa kaksi viikkoa. Vielä en tiedä, mihin Andreaksen risti lopulta päätyy, kenelle se annetaan vai pitääkö taiteilija sen itsellään. 

Julia Kristevan kirjan Musta aurinko hankin joskus 1990-luvun lopulla ilmeisesti teoksen alaotsikon innoittamana. Melankolia ja masennus tulivat lähelle kuten meille suomalaisille usein käy. Sodanjälkeinen sukupolvi oppi olemaan pärjäävä ja reipas. Osaamista ja ahkeruutta arvostettiin, siitä sai kiitosta ja hyväksyntää. En sano tätä korostaakseni oman sukupolveni tilannetta. Toivoa paremmasta oli, eikä sodan pelkoa tunnettu, toisin kuin nyt. 

Kristeva on psykoanalyytikko, jonka teksti on paikoitellen termistöä tuntemattomalle hankalaa. Viittaukset taiteeseen avaavat käsitteistöä, joten ei pidä lannistua, jos kirjaan tarttuu. 

Mistä kumpuaa Fossen teksti? Se on toisteista, jankkaavaa arkipäiväistä kerrontaa. “Melankoliasta kirjoittamisessa ei ole melankolian runtelemalle ihmiselle mieltä ellei kirjoitus kumpua melankoliasta. Yritän puhua surumielisyyden syvyydestä, jakamattomasta tuskasta, joka valtaa ihmisen toisinaan, usein myös pysyvästi, niin että hän menettää kaiken halun puhua ja toimia, jopa elää.” 

Taidemaalari Asle elää taiteelle ja hänen rinnallaan kulkee toinen Asle, ja kumpikin etsii pelastustaan normaalien ihmisten normaalista joukosta. 

Kristeva kuvaa puheen päättymistä näin. 

“Masentuneen puhe on toistavaa ja yksitoikkoista. Hänen sanoistaan ei synny ketjua, lauseet katkeavat, nääntyvät ja pysähtyvät. Edes syntagmojen sommittelu ei onnistu. Kertaava rytmi ja yksitoikkoinen melodia hallitsevat murtuneita loogisia jaksoja, jotka muuttuvat toistaviksi, pakkomielteisiksi litanioiksi. Lopulta musikaalisuus ehtyy, hiljaisuus pääsee voitolle ja melankolinen ihminen lakkaa ilmaisemasta ajatuksiaan.” 

Näiden kahden kirjan lukeminen rinnakkain oli hyvin opettavaista. Päivä tuntuu alkavan hyvin. 

Lainaukset 

Julia Kristeva Musta aurinko – masennus ja melankolia. Nemo 1998