14. elokuuta 2016

Ensimmäiset koulupäivät

Koulun aloittaminen on lapsen elämässä suuri muutos. Se on päivä, josta on puhuttu etukäteen, siihen on valmistauduttu: turvallinen reitti kouluun, koululaukku, penaali ja monta muuta asiaa. Jokaisella on muistikuva ensimmäisestä koulupäivästä.

Matka Dubliniin on edessä ja paras tapa valmistautua uuteen kohteeseen käy kirjailija James Joycen kautta.  Aloitan kertaamalla joskus luetulla omaelämäkertaromaanilla, jonka sanotaan olevan parhaan lajissaan. Irlannissa eivät koulun ovet auenneet jokaiselle; vanhempien varallisuus asetti selkeät rajat. Vaihtoehtojakin oli niukalti: sisäoppilaitos ja katollisten veljeskuntien järjestämä opetus.

Yllättävän samanlaisissa tunnelmissa koulu silloinkin aloitettiin. Jännitys tiivistyi, kun irrottautuminen vanhemmista riipaisi sydäntä ja tiedossa oli pitkä ero, aina joululomaan saakka. Isommat, ylemmillä luokilla olevat pojat mittailivat uuden tulokkaan kestävyyttä.

James Joyce syntyi 1882 ja aloitti koulun Clongowes Wood Collagessa kuusivuotiaana.  Jesuiittaveljeskunnan perustamalla poikien sisäoppilaitoksella oli pitkät perinteet ja hyvä maine tuohon aikaan. Vanhemmat saattelivat pojan opintielle tietäen, että edessä oli ero perheestä, joululomaan oli kuukausien odotus.

Kirjassa, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, päähenkilö on nimeltään Stephen Dedalus. Onko kirjailijan ja romaanihenkilön kokemuksen ensimmäisistä kouluvuodesta samanlaiset, ei luonnollisesti ole aivan varmaa, mutta uskottavalta ne joka tapauksessa vaikuttavat.

Nyt oli sijoitettava itsensä uudelleen koko maailmaan, joka maantiedon tunnilla laajeni käsittämään koko maapallon, josta oli oppikirjan ensimmäisellä sivulla kuva. Poika on kirjoittanut etulehdelle:

”Stephen Dedalus
Alkeisluokka
Clongowes Wood opisto
Sallins
Kilderen kreivikunta
Irlanti
Eurooppa
Maailma
Maailmankaikkeus”
Pieni koululainen pohtii, mitä tulee maailmankaikkeuden jälkeen? Omissa mietteissään hän ei pääse kovinkaan pitkälle ja ajatteleminenkin väsyttää. Mistä tietää, mihin se loppuu, onko se seinä vai onko sen ympärillä ohut viiva? Tuttuja kysymyksiä. Stephen näyttää tyytyvän siihen, että vain Jumalalle asioiden tietäminen oli mahdollista, mutta sitten ajatus lähteekin kiertymään Jumalan nimen pohdintaan. Jotakin tällaista tiedon jäsentämisessä uudessa ympäristössä tapahtuu, kun ei ole mahdollisuutta googlata.

Ensimmäiset kohtaamiset muiden oppilaiden, etenkin ylempien luokkien poikien kanssa, ovat jännitteisiä. Äiti oli kieltänyt puhumasta pahantapaisten poikien kanssa ja isä antaessaan taskurahaa kehotti kirjoittamaan kotiin, mutta samalla todennut, että tovereista ei saanut kannella. Koulutovereiden kanssa pitäisi pärjätä omin avuin.

”Häntä värisytti niin kuin olisi tuntenut vieläkin ihollaan kylmän limaisen veden. Wells oli ollut sikamainen kun tyrkkäsi hänet viemäriojaan, kun ei suostunut vaihtamaan pientä nuuskarasiaansa Wellsin vanhaan kovaan hevoskastanjaan, jolla hän oli litsannut neljäkymmentä muiden poikien kastanjaa. Vesi oli ollut kylmää ja limaista. Joku oli kerran nähnyt ison rotan hyppäävän siihen.”
 
On vaikea tietää, miten pitäisi vastata isompien kysymyksiin, joihin oli piilotettuna jotakin käsittämätöntä ja outoa.

”Sanopas meille, Dedalus, suuteletko äitiäsi kun menet nukkumaan?
Stephen vastasi: Suutelen
Wells kääntyi toisten puoleen ja sanoi: Hei kuulkaas, täällä on poika joka sanoo että hän suutelee äitiään joka ilta kun menee nukkumaan.
Toiset pojat keskeyttävät pelinsä ja kääntyvät nauraen katsomaan.
Stephen punastui ja sanoi: Enpäs suutele.
Wells sanoi: Hei, kuulkaas, täällä on poika joka sanoo että hän ei suutele äitiään kun menee nukkumaan.
Kaikki nauroivat taas. Stephen koetti nauraa mukana. Koko ruumis tuntui äkkiä kuumalta ja sekavalta. Miten olisi pitänyt vastata? Hänhän oli vastannut kahdella eri tavalla ja aina Wells nauroi. Täytyihän Wellsin tietää koska hän oli kielilinjan kolmannella.”
 
Koti-ikäväkin voi johtaa sairastumiseen, jos voisi edes kirjoittaa kirjeen äidille.

”Rakas äiti.
Olen sairas. Tahdon tulla kotiin. Ole hyvä ja hae minut täältä kotiin. Olen sairaalassa.
Rakastava poikasi
Stephen.”

Isoäidin näkökulmasta kuusivuotiaan lähettäminen suureen sisäoppilaitokseen tuntuu  vieraalta. Ankaraa kuria ja ruumiillista kuritusta, toverityranniaa ja paljon muuta epämukavaa sisältyi tuon ajan kasvatusmenetelmiin. Mutta ryhmään sopeutuminen, kiusaaminen ja opettajien mielivalta ja vanhempien välinpitämättömyys tuottavat edelleen samoja ongelmia.

Samaan opinahjoon voi edelleenkin lähettää lapsensa. Lukuvuonna 2011/2012 Clongowes Wood Collageissa oli 450 oppilasta ja lukuvuosimaksu oli 16.800 €.  Rakennus on alkuaan keskiaikainen 1200-luvun linna, ensimmäiset oppilaat aloittivat oppilaitoksessa vuonna 1814.

Lähteet:
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Tammi. 1982.








4. elokuuta 2016

Se ratkeaa kävelemällä

Pokémon Go nosti kävelemisen uutisotsikoihin. Nyt on jo varoituksen sanakin lähtenyt liikkeelle: jotkut ovat kävelleet itsensä näännyksiin, toiset kävelleet väärän asian puolesta, on törmäilty autoihin, perheenäiteihin, jonkun lautaselta, vatsan päältä ja Ruotsin kuninkaan kesälinnan puistosta on jahdattu näitä outoja otuksia. Mutta en takerru ongelmiin, koska olen sitä mieltä, että  tärkeintä on kengän siirtyminen toisen eteen.

Julia Cameronin kirjassa Kultasuoni käveleminen on korotettu tärkeäksi luovuutta kehittäväksi menetelmäksi. Hänen kokemuksensa taustalla on monivuotinen luovan toiminnan ohjaaminen. Moni tuntee hänen edellisen kirjansa Tie luovuuteen, sen harjoituksia olen käynyt läpi vuosia sitten.

Julia Cameron sanoo:

”Käveleminen on voimakkain ihmisen tuntemista hengellisistä toiminnoista. Tämä kirja (Kultasuoni) lähtee ajatuksesta, että luovuus ja hengellisyys ovat yhtä, joten kävelemme saadaksemme inspiraatiota ja eheyttä.”

Kaikissa kulttuureissa, jokaisella mantereella, on omat hengelliset polkunsa, joita on matkattu jalkaisin vuosituhansien ajan. Druidit ja wiccalaiset kävelivät löytääkseen valaistuksen. Druidit kävelivät vanhoja polkuja, ley-linjoja, joita risteilee Brittein saarilla. Näiden reittien sanotaan olevan energialinjoja, jotka vaikuttavat kulkijaan eheyttävästi. Keskeinen ajatus heidän uskonnossaan on, että ihmisen pitää kuunnella maata, joka voi opettaa meitä, jos vain kykenemme avaamaan korvamme sille.

Amerikkalaiset alkuperäiskansat kävelevät näkyjen etsimismatkoillaan. Tiibettiläiset pyhiinvaeltajat kävelevät Shiva-jumalan syntymäpaikan, pyhän vuoren ympäri. Mekkaan pääseminen jalkaisin Saharan autiomaan halki oli muslimeille haasteellinen matka. Mahtaako lentokoneella ja autoilla tehty matka vastata alkuperäistä tavoitetta. Jeesus vaelsi erämaassa neljäkymmentä päivää ja yötä. Euroopassa on useita vanhoja pyhiinvaellusreittejä, joita edelleen kuljetaan. Kulkija on hyvin tietoinen siitä, että kävellessään hän samalla hoitaa myös sieluaan. Maisemat vaihtuvat ja heijastuvat sisäiseen maailmaan.

Myös runous on rytmiä, jonka voi fyysisesti kokea. Osip Mandelstam on tutkinut Danten tuotantoa ja kertoo havainneensa:

”Helvetti ja erityisesti Kiirastuli ylistävät ihmisen askelta, kävelyn mittaa ja rytmiä, jalkaa ja sen muotoa. Askel on liitetty hengitykseen ja täytetty ajatuksella. Dante pitää sitä runousopin alkuna.”

On elähdyttävä ajatus, että elämästä kadonnutta tasaista pulssia voisi korjata kävelemällä. Koska en osaa juosta, katson kateellisena sujuvasti liikkuvaa lähimmäistäni Pikku-Huopalahden sorapolulla. Varsin monelle se sujuva runon rytmiä noudattava eteneminen tuottaa suunnattomia vaikeuksia. Kateus muuttuukin äkisti sääliksi: miksi hän riuhtoo ja nakkelee jalkojaan niin rumasti ja huohottaa. Cameron väittää, että kulttuurimme on sekoittanut vauhdin ja saavutuksen keskenään. Joskus todella näyttää siltä, että juoksemme itsemme hajalle. Uskomme menestyvämme, jos teemme enemmän ja menemme nopeammin.

”Mutta sinun ei tarvitse olla runoilija alkaaksesi kävellä! Kävely tekee rytmillään meistä kaikista runoilijoita. Näemme vilahduksen leivosesta. Kivipora hakkaa rytmiä, jonka otamme omaksemme.
…
Kun olemme liian kiihdyksissämme ja täynnä stressin täyteisen elämämme kilinää ja kolinaa, hengellinen energiamme palaa luoksemme jalkojemme kautta. Kävelemme maaperällä ja maadoitamme itsemme kävelemällä. Zen-mestari Dogen kutsui tätä ”minuuden kävelyttämiseksi.”

Rauhallisesti kävellen voi houkutella myös inspiraatiota, tuota luovan toiminnan salaperäistä lähdettä, jonka merkityksestä on aivan vastakkaisiakin käsityksiä. Jotkut ovat sen suhteen epäröiviä, ei inspiraatiota kannata odotella. Tartu vain tehtävään ja aloita, kyllä se siitä lähtee. Mutta jos ottaakin sen kannan, että inspiraatio tarkoittaa aivan sananmukaisesti sisään hengittämistä ja lähtee kävelemään. Kävellessä sisään hengitys rytmittyy luontevasti, kun siihen ensiksi kiinnittää huomiota ja harjoittelee. Julia Cameron sanoo lähtevänsä kävelemään, kun ajatus jumiutuu tai jokin ongelma ei ota ratketakseen. Voimme kävellä laajennettuihin mahdollisuuksiin ja palata työpöydän ääreen uuden idean tai valmiin ratkaisun kanssa.

Lyhyesti sanottua kävelyn hyödyllisyydestä:

Kun lepuutan jalkojani, myös mieleni lakkaa toimimasta. J. G. Hamann

Olemuksemme on liikkeessä; täydellinen tyyneys on kuolema. Blaise Pascal

Tavaroiden keräily on mukavaa, mutta käveleminen on parempaa. Anatole France

Solvitur ambulando… Se ratkeaa kävelemällä. Pyhä Augustinus

Rakas 50-luvun lapsi tai nuori, auta minua muistamaan. On hämärä mielikuva 50-luvun alusta vanhemmistani, jotka tekivät kävelyretkiä. Puhuttiin jostakin maaottelusta Suomi-Ruotsi, jossa kansalaiset kävelivät, mutta kumpi voitti ja oliko tällaista toimintaa ylipäänsä. Nousiko kansa sodan jälkeisestä lamasta kävelyn avulla?

Lainaukset:
Julia Cameron. Kultasuoni. Like, 2007










  


20. heinäkuuta 2016

Mumma, mummi, mummo...



Jokaisella meistä on isoäiti, heitä on peräti kaksin kappalein. Minulla oli sekä mummo että mumma.  Mummollani oli aina päällään nilkkoihin ulottuva leninki, jonka helman alta vilkkuivat mustat nauhakengät. Leninki oli useimmiten hillitty, harmaan sävyinen, siinä saattoi olla pieniä kukkakuvioita, raitoja tai ruutuja. Hänen olemuksessaan oli arvokkuutta, jota korosti tapa, jolla hänen aikuiset lapsensa hänelle puhuivat, aina teititellen.

Näitä mummoasioita mietin luettuani Tommi Kinnusen kirjan Lopotti. Kirjassa vilahtaa sekä mummo että mumma, molemmat vahvaa tekoa.
”Tuomaksen mieleen nousee usein mumman Jumala. Hän ei koskaan pyydä siltä mitään, mutta lähettää tuon tuostakin taivaan isälle kiitokset. Kirkosta hän on eronnut, sillä hän ei koe tarvitsevansa sitä, eikä uskontoa. Uskoa hän tarvitsee. Häilyvää tietoa siitä, että kaiken takana olisi kuitenkin jotakin, jolla on suunnitelma ja viimeinen päätösvalta. Että kaikkeen ei pysty vaikuttamaan itse. Se tuntuu lohdulliselta.”

Iäkkään ihmisen kaunein ominaisuus on taito nähdä eletty elämä arvokkaana, elämisen arvoisena, vastoinkäymisistä ja vaikeista ajoista huolimatta. Jotakin on opittu, ”jos ei muuta niin hitaasti kävelemään”.

Kinnunen kuvaa kahden mummolan eroja maiseman kautta: on pohjoinen vaaramaisema ja lakeuksien avarat viljelysmaat.

”Jokainen yksityiskohta korosti kodin ja mummolan eroja. Kotona hehkuivat vaaramaisemien kanervakankaat, mummolassa Tuomas ihmetteli rannattomia viljelyslakeuksien latomerta. Kotona sodalta säästyneet vanhat esineet kantoivat sisällään kaipuuta menneeseen, mummolassa historia ja nykyisyys asuivat rinnan.”

Hyvän mummon ominaisuuksiin kuuluu myös kyky liittää yhteen eri sukupolvet, tarjota mahdollisuus tavata suvun vanhimmat sedät ja tädit, vastasyntyneet ja muut suvun uudet tulokkaat.

”Iltaisin mumma saattoi viedä heidät sisarukset ulkoportaille katsomaan laskevaa aurinkoa. Pään yläpuolella taivas oli tummanpunertava, pellon takana metsänreunan puut erottuivat mustina keltaista taivasta vasten. Pilvien alareunat olivat värjäytyneet purppuraisiksi.
- Pannahan käret ristiin ja kiitethän taivahan isää, että antoo näin korian illan, sanoi mumma ja onnistui itkemään ja nauramaan yhtaikaa.”

Kinnusen kuvaama mumma on jonkinlainen sankarimummo. Ja sankareiksi mummot saattavat lapsen mielessä muotoutuakin. Ei minunkaan mummani pelännyt ukkosta, mutta jotenkin hänen päätään alkoi aina kummasti kivistää, eikä siihen auttanut edes Hota. Vintin rappusille menimme istumaan ja siellä pimeässä turvassa yhdessä kökötimme salamoita piilossa.

Mumman loppukin oli komea ja jonkinlaisella etäännyttävällä huumorilla se kerrotaan.

”Kaksi vuotta sitten mumma kuoli syöpään. Se oli ottanut asian tyynesti, sanonut kasvaimesta kertoneelle lääkärillekin että kyllä joku tauti kuuluu vanhalla ihmisellä olla. Että ei elämä niin mene, että sen läpi selviäisi kokonaan ehjänä. Mumma leipoi pakastimeen valmiiksi hautajaisten tarjoilut ja valmisti paapalle vuoden ateriat. Oli sairaalassa kuukauden …
…
Hautajaisissa tuvan pöydällä odotti jokaista lastenlasta paketissa haudekattila, jotka se oli tilannut valmiiksi, maksanut olemattomasta eläkkeestään.
- Saavat sitten vauvoollensa keittää puurot.”

Miten tämän muistelun nyt päättäisin, kun omat muistikuvat tunkevat vahvasti pintaan. Ehkä on parasta katsoa tätä päivää ja paheksua löyhää tapaa mummotella kaikkea vanhaa ja vaivaista. Mummot ovat erilaisia ja jokaisella on oma tarinansa. Eivät kaikki ikääntyneet naiset ole mummoja. Minullakin oli lapsettomia, suvulle tärkeitä tätejä, joita mummottelu olisi varmasti ärsyttänyt.

Lainaukset:
Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016












11. heinäkuuta 2016

Kauneus kuuluu kaikille


Heinäkuun heleydessä on sopiva hetki käsitellä aihetta, johon kimmokkeen antoi Jussi Lehtosen kirjoitus vierailustaan Mikko Perkolan kanssa pietarilaiseen psykiatriseen sairaalaan. Vierailun tarkoitus oli viedä Pablo Nerudan runoutta sanoin ja sävelin potilaiden kuultavaksi. Jotkut puhuvat tässä yhteydessä taideterapiasta vaikka pohjimmiltaan minusta on kysymys jokaiselle kuuluvasta oikeudesta saada kuulla ja nähdä kauneutta, kokea yhdessä jotakin elähdyttävää, koskettavaa, elävää esitystä, joka syntyy juuri siinä hetkessä muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa.

Lehtonen kuvaa laitokseen saapumista:
”Sairaalan pääportilla ylilääkäri otti meidät lämpimästi vastaan. Ensisilmäyksellä huomion kiinnitti puiden suuri määrä. Niitä oli aivan kaikkialla. Seurasimme ylilääkäriä polkua pitkin tiheän metsän läpi. Villiintyneeseen puistoon oli aidattu erillisiä alueita. Aitauksissa näkyi vanhoja tuoleja, vuoteita ja istutuksia. Ilmeisesti eri osastojen potilaille tarkoitettuja ulkoilualueita. Osa näytti olevan edelleen käytössä. Puistossa liikkui runsaasti potilaita, usein omaisten seurassa.”

Tunnelma on tuttu minulle, sillä asuin 1950 ja -60 luvulla psykiatrisessa sairaalassa, kuten henkilökunta tuohon aikaan vielä yleisesti asui perheineen. Alkuvuosista muistan erityisen hyvin huonokuntoiset osastorakennukset. Nämä sairaalat olivat jääneet varmasti viimeisiksi kunnostuskohteiksi sodan jälkeisessä ankeassa ajassa. Kontrasti rakennuksien ja niitä ympäröivien puistoalueiden välillä oli valtava. Työterapian ansiosta puut, pensaat ja kukkaistutukset olivat hyvässä kunnossa, töitä tehtiin puistopuutarhurin ohjeiden mukaan. Kun sairaala 1900-luvun alussa perustettiin, vaikutteita haettiin ulkomailta ja sieltä hankittiin myös harvinaisia kasveja. Puut pitivät pintansa ankeina aikoina ja ne loivat tunnelman, joka edelleen houkuttaa minut puistoihin ja vanhojen puiden reunustamille kujille.

On kirjailijoita, jotka kuvaavat maiseman sellaisella herkkyydellä, että tunnen kulkevani syksyistä vaahterakujaa, voin nähdä hehkuvat punaiset ja keltaiset lehdet.

W.G. Sebaldista sanotaan:

”Hänen kirjallisessa maisemassaan vallitsee jatkuva syksy. Kun aurinko ilmestyy pilven takaa, lukija häikäistyy kauneudesta.”

Kirjassa Vieraalla maalla – Neljä kertomusta, Sebald kertoo ihmisistä, jotka syntyperänsä vuoksi vapaaehtoisesti tai vainon pelossa olivat asettuneet kauaksi synnyinmaastaan, mutta joiden muistot vanhasta kotimaasta heräävät henkiin monella tavalla. Yhden novellin päähenkilö on Ambros Adelwarth, jonka elämästä hänen nuori sukulaispoikansa kiinnostuu ja jonka jalanjälkiä seuraten kuvataan hänen viimeiset vuotensa psykiatrisessa hoitolaitoksessa.

”Vanhalta palvelijalta saamieni vinkkien avulla löysin parantolan iltapäivällä vaikeuksitta. Pitkä ajotie johti vähintään neljänkymmenen hehtaarin suuruisen puiston läpi kokonaan puusta rakennetun talon eteen, joka katettuine verantoineen ja parvekkeineen muistutti toisaalta venäläistä maakartanoa, toisaalta taas niitä metsästysmuistojen täyttämiä valtavia hirsimajoja, joita Itävallan arkkiherttua ja ruhtinaat rakennuttivat viime vuosisadan lopulla metsästysmailleen…”

Lapsuuteni sairaala-alueelle johti koivu- ja hopeapajukujat.

Novellin kertoja kiertelee tuossa Pohjois-Amerikan  Ithacassa sijaitsevan sairaalan puistossa ja tunnistaa puulajeja.

”…tuttuja lajeja, olivat ehtineet kasvaa täyteen mittaansa, niin libanoninsetrit, tuijat, hopeakuuset, lehtikuuset, sembra- ja montereynmännyt kuin siroversoiset suosypressitkin. Jotkin setrit ja lehtikuuset olivat lähemmäs nelikymmenmetrisiä, yksi hemlokki taatusti viisikymmenmetrinen. Puiden lomassa oli pieniä niittyjä, joilla kasvoi vieri vieressä sinisiä kevättähtiä, valkoisia lehtolitukoita ja keltaisia pukinpartoja. Toisaalta taas oli monenmoisia saniaisia tai matalia japaninvaahteroita, joiden vastapuhjenneet lehdet hohtivat heleänvihreinä auringonsäteiden osuessa niihin.”

Parantola on lopettanut toimintansa, mutta Ambrose Adelwarthia hoitanut psykiatri kertoi muistavansa potilaansa, jota oli hoitanut.

”Muistan Adelwarthin tapauksen yhä erityisen selvästi, koska siitä alkoi täydellinen muutos minun ajattelussani…”

”Kukaan ei luultavasti pysty lähimainkaan käsittämään, millainen määrä tuskaa ja onnettomuutta tuohon omituiseen puiseen palatsiin on kertynyt – toivon että talon vähitellen rappeutuessa tuskakin katoaa.”

Viisikymmenluvun alussa hoitomenetelmät olivat lähestulkoon kidutusta ja marttyyriutta tämän psykiatrin mielestä. Silloisten hoitomenetelmien lopputuloksena:

”sairaista ihmisistä tuli tyhjiä ja tasaisia, yhä raskasmielisempiä, ajattelultaan hitaita, lihaksiltaan velttoja, jopa täysin mykistyneitä olentoja.”

Ambrose oli hakeutunut parantolaan itse ja hän otti vastaan pitkiä sähkösokkisarjoja, joita silloin pidettiin edistyksellisenä hoitokeinona, jonkinlaisena ihmeaseena. Hoitavan lääkärin tiivistelmä potilaan tilanteesta:

”… Ambrosen sävyisyys, kuten jo siihen aikaan aloin aavistella, johtui pelkästään siitä että teidän isoenonne halusi mahdollisimman perusteellisesti ja peruuttamattomasti päästä eroon ajattelu- ja muistamiskyvystään.”
Hoitokäytännöt ovat kehittyneet ja moni epäkohta on korjaantunut, mutta oliko ennen parempi ymmärrys esteettisen ympäristön ja luonnon parantavasta vaikutuksesta psykiatrisessa hoidossa. Kauneus, vihreä luonto ja taide kuuluvat kaikille.

Lähteet:
W. G. Sebald: Vieraalla maalla – Neljä kertomusta. Tammi 2004
Jussi Lehtonen: Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia? Blogi 13.06.2016 www.uniarts.fi