Rukki

Juha Hurme nappasi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017 kirjallaan Niemi, voittajan valitsi Elisabet Rehn. Kirja alkaa lupaavasti. Ensimmäisillä sivuilla esitetään olettamus, että tuona edellä mainittuna vuonna syntyi Suomessa virkeä tyttövauva, Aino. (Taisi muuten syntyä useampiakin Aino, sillä nimi on kovasti suosittu.) Ainon äiti oli syntynyt vuonna 1992, joka oli vähän toisen lainen kuin tämän päivän Suomi. Kännyköitä oli harvalla, rautaesirippu oli murtunut ja Neuvostoliitto lakkautettu. – Tämän me muistamme ja paljon muutakin.

Ainon isoäiti oli syntynyt Kekkosen Suomeen, jossa 1960-luvulla olisi ainakin Hurmetta lainaten herättänyt kummastusta tai ainakin huvittuneisuutta ajatus, että Ainon äidistä voisi tulla olympiatason nyrkkeilijä tai mäkihyppääjä. Naispuolisia mäkihyppääjiä ei taida vieläkään olla, mutta nyrkkeilijöitä löytyy. Pienet tytöt pelaavat antaumuksella ja ansiokkaasti jalkapalloa ja jääkiekkoa.

Tarina jatkuu Ainon esiäitilinjassa 20 esiäidin kautta vuoteen 1517 katoliseen Suomeen, joka oikeastaan oli vain Ruotsin itäinen maakunta, Österlandet. Kun tästä ajankohdasta mennään vielä taakse päin 45 esiäitiä, päästään vuoteen 1017. Asuinpaikka tunnetaan nimellä Å bo, joka on pieni jokikylä. Seutu tunnetaan myös venäläisperäisellä nimellä turku, joka tarkoittaa kauppapaikkaa.

”Niemellä asuu harvakseltaan noin 50 000 ihmistä, joista Ainon 45. esiäiti on yksi. Jos hän oli suomenkielinen, hän oli runonlaulaja, sillä laulukulttuuri kosketti jokaista. Etenkin naiset olivat aktiivisia sekä runoilijoina että perinteen kuljettajina. Nelipolvisella kalevalamitalla lauletuilla hurjilla seikkailuilla ja maailmaa jäsentävillä myyteillä selvittiin pitkien pimeiden vuodenaikojen läpi. ”

Hurme on taitavasti koukuttanut lukija ihmettelemään, miten kahteen bussilastilliseen nuoria äitejä mahtuu ketju 2017 syntyneestä Ainosta historian hämärään, tilanteeseen, jossa suomalaisuutta ei pysty määrittelemään. Meillä on kuitenkin hyvän hallintokäytännön ansiosta mahdollisuus päästä kirkonkirjoja tutkimalla selville omista juuristamme. Sukututkimusta en ole harrastanut, mutta mielelläni tutustun aiheeseen, jos se koskee omia esiäitejä. Samalla tarjoutuu oivallinen tilaisuus katsoa tarkemmin historiallisia tapahtumia. Esiäitilinjani päätepisteessä vuonna 1597 on Isonkyrön kirkkoherra Stuut, joka oli suorapuheisena miehenä arvostellut silloisen esivallan toimia.

Mikä kirkkoherran asema tässä nuijasotana tunnetussa kamppailussa on ollut, ei yksiselitteisesti selviä historiankirjoista, mutta Flemingin joukkoihin kuulunut sotilas hänet surmasi.  Taustalla oli talonpojille kohtuuttomaksi koettu taloudellinen taakka.

”Ja sehän tarkoitti sitä, että Flemingin joukkojen ylläpito, linnaleiritys, oli kiristänyt maajussien verotusta. Venäjää vastaan sotinut ja itärintamalla karaistunut Flemingin ja Sigismundin ammattiarmeija nitisti huonosti aseistettujen ja taitamattomien talonpoikien vuosien 1596–97 taitteessa tapahtuneen kolme kuukautta kestäneen nousun eli nuijasodan helposti ja hyvin verisesti: lähes 3 000 kaatunutta tai teloitettua maajussia eli Niemen joka sadas kansalainen. Sisällissodan karvas fiilinki leijuu nuijasodan yllä: rahvas ja rälssi iskivät siinä yhteen.”

Näitä katkeria muistoja on kertynyt jokaiseen sukuun satojen vuosien ajan. Kaikki kapinat, sodat ja veriset kahnaukset ovat tasaiseen tahtiin toistuvia vitsauksia, joita ihmispolo edelleen jatkuvasti kehittelee. Kirjailijan osalle lankeaa tehtävä: luo myyttejä, kerro tarinoita, nosta esiin sankarit ja tuomitse väärintekijät.

Ajoittain sijaishallitsija tai osaava kansleri pelasti Ruotsin ja samalla Niemen. Kouluajalta Oxenstiernan nimi jäi mieleen, mutta mahtoiko oppikirjassa olla tätä lausetta, joka soi suloisesti korvassa.

”Oxenstierna on syytä muistaa vähintäänkin viisaasta lauseesta: ”An nascis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur” eli ”Kunpa tietäisit, poikani, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”

Tartuin Hurmeen kirjaan suurin odotuksin. Alku lupaili kertomusta esiäideistä, mutta melko vähäiseksi anti sen osalta jäi. Hurme ottaa syleilyynsä koko maailmankaikkeuden ja Niemen hän sijoittaa jonnekin kosmoksen kulmalle. Parhaimmillaan kirjallisuus on matkustamista mukavasti omassa lukutuolissa istuen. Niemi on aikakone, joka tempaa meidät alkuräjähdyksestä tähän hetkeen.

Joitakin painotuksia vierastin. Kuvitellaan, että parin sadan vuoden päästä jostakin löytyy dokumentteja meidän aikamme niin sanotusta aikuisviihteestä, ja tutkija paneutuu sen sisältöön. Hän hämmästyy, näinkö pinnallista, yksipuolista, fyysistä ja rujoa ihmisten elämä oli.

Otsikko oli rukki, oikeastaan se voisi olla perintörukki. Hilda-mumman rukki on minulla. Äitini kertoman mukaan Hilda suri sitä, että hänen vanhin tyttärensä ei osannut kehrätä. ”Miten sinä tulet elämässä pärjäämään, kun et osaa kehrätä?” Hyvin pärjäsi ja viisi tytärtä kasvatti, aika vaativalla otteella.

Rukista vielä sen verran, että se taitaa olla monelle nuorelle tuntematon kapistus. Miten voi muuten ymmärtää, että joku kertoo prinsessa Ruususen loukannen kätensä rukkiin ja sen seurauksena vaipui satavuotiaaseen uneen. Eihän se ollut rukki, vaan …

Katkelma teoksesta: Juha Hurme. ”Niemi”. iBooks.

Maailmanpyörä

Näkymä Budapestiin, Euroopan suurimmasta maailmanpyörästä

Alussa oli vain halu kokeilla, osaisinko perustaa blogin, ja eihän se ylivoimaista ollut. Mutta kokeilukin edellytti blogille nimen antamista. Koska ajattelin vain testaavani, miten valitsemani alusta toimii, päädyin aieaikeet-nimeen. Lukijat löysivät tällä väliaikaiseksi tarkoitetulla nimellä lukupäiväkirjani, joten vähän outo nimi sai jäädä ilman jatkojalostamista.

Olen harrastanut lukemista ja kirjoittamista; kirjoittanut muistiin loistavat ideat ja parhaat oivallukset. Luen oppiakseni maailmasta, ymmärtääkseni asioiden monimutkaisuutta ja löytääkseni itsestäni sellaista, mitä en itsessäni tunnista.

Tavoitteeni on ollut saada tekstiä ulos pari, kolme kertaa kuukaudessa. Joulukuussa tekstiä ei tullut ja syyllinen on Her. Zoster, joka avokämmenellä läimäytti vasempaan silmäkulmaan. Ikävä tilanne, mutta näkö näyttää säilyneen, turvotuskin hävisi. Nyt kiitollisena hyville kipulääkkeille naputtelen lainauksia Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka.

Mankell viittaa Bertolt Brechtiin, joka on kirjoittanut, että ajattelu on yksi iloisimmista asioista maailmassa.

”On sekä vapauttavaa että virkistävää, kun kävelyllä tai työpöydän ääressä yrittää ratkaista jonkin pulman keskittymällä ajattelemaan. Ja ennen kaikkea se tuottaa iloa.
 Kaikki ajatukset ovat mahdollisia. Ajatusten maailmassa ei ole aitoja, vallihautoja tai miinaesteitä. On vain aukea maisema.”

Kävin viikko sitten Budapestissa. Kaupunki yllätti kauneudellaan, jouluvaloin koristellut puistot, Tonavan rantabulevardit, mutta se sävähdytti myös toisella tavalla. Raskas menneisyys on tiivisti koottuna terrorismin historiaa käsittelevään museoon, johon korttelin pituinen jono ja puolen tunnin odotus. Sisään pääsemistä odottaessa saattoi katsella ulos tulevia, kolme kerrosta kiertänyttä museokävijää, vakavat ilmeet ja alas painuneet katseet.

Mankell ei viittaa Budapestiin, mutta hän tunnistaa Afrikassa pitkään asuneena sorron ja diktatuurin vaikutukset ajattelun vapaudelle.

”Sen tietävät ne, jotka johtavat sortotoimia ja diktatuureja. He pelkäävät ihmisten vapaata ajattelua. Siksi he eri keinoin pakottavat ihmiset turvautumaan enemmän tai vähemmän tietoiseen itsesensuuriin. Kaivamaan aivoihinsa vallihautoja, joita siellä ei aikaisemmin ole ollut.”

Tarinan kertojia on vain kahdenlaisia. Kun valitsen luettavaa, otan mielelläni sellaisen kertojan, joka pyrkii valaisemaan hämäriä nurkkia, kuvaamaan maailman idealisoimatta.

”Aina on olemassa kahdenlaisia kertojia, jotka käyvät ikuista kaksintaistelua. Toinen lapioi peittoon, kun taas toinen kaivaa esiin paljastaakseen.”

Mankell kertoo kirjassaan sairaudestaan ja miettii vaiherikkaan elämänsä kulkua: matkoja, teatteria, lapsuuttaan, kirjallisuutta.

”Sen sijaan että valmistautuisin siihen, mitä seuraava päivä tuo tullessaan, mietinkin yhtäkkiä, milloin olen ollut elämässäni kaikkein iloisin. Onko sellaista hetkeä olemassa? Vai onko sitä mahdollista valita? Lapsen syntymä, helpotus kun paha kipu on lakannut, kun isku ei ollutkaan tappava, tunne kun kirjoittaminen on onnistunut yli odotusten? Hyvin pian ajattelen, että tämähän on turhanpäiväistä. Ei kai hetkiä voi verrata tai luokitella. Ilo on aina omanlaistaan.”

Onni tuntuu joskus niin suurelta sanalta, ilo on lyhyt sana, ja ilon läikähdys tuntuu silloin tällöin rinnassa tai humauksena päässä. Pidetään kiinni ilosta, eikä anneta kenenkään sitä meiltä riistää.

Kuukauden tauko blogipostauksissa on pitkä, mutta onneksi lukijani ovat käyneet katsomassa vanhempia tekstejä, mikä mieltäni lämmittää. Tämä on muuten toinen kerta Mankellin kirjan kanssa. Kun voimat ovat vähissä, on hyvä tarttua sellaiseen, jossa on lohtua tiiviissä muodossa, pieniä tarinoita ja viisaita ajatuksia. Jos kirja tulee vastaan, suosittelen lukemaan tarinan nro 55. Nainen ja sementtisäkki.

Lainaukset:

Henning Mankell. Juoksuhiekka. Otava 2014  

  

  

Kosketus

Huhtikuussa 2015 kirjoitin otsikolla ´Huutolainen´  lukupäiväkirjassani Teuvo Pakkalan romaanista Elsa. Teos ilmestyi 1894 ja kertoo miten vanhuksia, aviottomia lapsia ja orpoja huutokaupattiin hoidokeiksi.  Alimman tarjouksen tehnyt sai hoidokkinsa ja hänen mahdollisen työpanoksensa. Huutokauppatilanne on koskettavasti kuvattu, mitään ei kaunistella. Ja on hyvä muistaa, että tuo aika ei ole kaukaista menneisyyttä,  vuonna 1935 tehtiin viimeiset köyhäinhoidon ratkaisut huutokaupan avulla.

Huono-osaisuus periytyy vahvasti, mutta se mikä yksilön kohdalla lopulta ratkaisee elämän kulun, ei välttämättä ole aineellinen hätä, nälkä, puute, osattomuus ja osaamattomuus. Pekkalan romaani kosketti minua samalla tavalla kuin Hanna Haurun pienoisromaani Jääkansi. Kirjailija on teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kirjan päähenkilö on 1950-luvun taitteessa alle kymmenvuotias tyttö. Hänen vanhempansa ovat olleet huutolaisina samassa talossa ja tutustuneet jo lapsina toisiinsa. Samanlaiset kokemukset lähensivät, mutta vieraassa perheessä nämä kaksi orpolasta tuskin saivat sitä hoivaa, jota olisivat tarvinneet. Tytön mielessä äiti on Betti. Millaiset eväät äitiyteen on Bettillä , varhain oman äitinsä menettäneellä huutolaislapsella? Oliko häntä koskaan lähestytty lempeydellä, silitetty hellästi, katsottu hyväksyvästi?

Kertomus alkaa: äiti ja tyttö seisovat rautatieasemalla odottamassa sodasta palaavia.

”Betti pysäytti minut väkijoukon keskelle ja oikoi lettejäni. Tiesin, että silloinkin hän olisi mieluummin tukistanut minua. ”
 ”Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni.”
 ”Minulla oli ikävä oikeaa isää, joka aina lomalle tullessaan tanssi koko matkan kotiin.”
 

Hellä kosketus ja hyväksyvä katse rekisteröityivät tytön mieleen.

”Lähtiessään pappi silitti hartioitani ja teki ristinmerkin. Hän vannotti minua olemaan reipas ja harras tyttö. Salaa hän antoi minulle elämäni ensimmäisen konvehdin.”
 ”Opettaja silitti minua lähtiessään talven kylmillä käsillä. Betti tuli hakemaan minua porstuasta ja minä käänsin poskeni hänelle valmiiksi lyöntiin.
Betti kuitenkin vain kosketti minua poskelle. Se tuntui siltä, kun muurahainen kiipeää varpaalle.”

Tyttö oli jo ensimmäisessä tapaamisessa antanut mielessään uudelle isälle nimen Paha.

”Paha tuli sisälle, mutta ei huomannut minua vaan heitti palttoonsa suoraan päälleni. Se haisi väkevälle piipputupakalle ja minusta tuntui kuin isä olisi rutistanut minua. Isä otti aina heti asemalaiturilla syliin ja tanssitti.”

Tytön varttuessa hänelle vähitellen selvisi omien vanhempiensa menneisyys ja se, mikä heitä yhdisti.

”Tiesin vain vähän Bettin ja isäni menneisyydestä, eikä hänen nimeään saanut mökissä ääneen lausua.
Sen olin kuullut, että isä ja Betti huudettiin samaan taloon. Isän äiti kuoli synnytykseen, Bettin äiti nälkään. Isät olivat karanneet jo ennen lastensa syntymää.
Betti sieti isää vain minun takiani, koska isä muistutti Bettiä huutolaisajoista. Siellä ei rakastettu, eikä Betti oppinut rakastamaan.
Kun he olivat menneet naimisiin, isä alkoi rakentaa meidän mökkiä. Minä synnyin, kun katto oli vielä tekemättä.
Betti katsoi minua usein niin kuin katsotaan ihmistä, joka on vienyt lähimmältään rakkauden. Kasvoni muistuttivat Bettiä isästä ja siitä minä jouduin kantamaan vastuuni.”

Sodasta elävänä, mutta henkisesti raajarikkona palannut uusi isä joi ja räyhäsi. Ensimmäinen mökkiin tuotu appelsiini herättää uteliaisuutta ja jotakin sellaista, johon kiteytyy vaikeus ottaa vastaan mitään hyvää.

”Paha oli pelokkuudestaan huolimatta touhukas sinä jouluna. Hän kantoi sisään joulukuusen ja ripusti siihen tuomani appelsiinin, johon oli tuikkinut kuivia neilikankukkia. Paha kävi vähän väliä haistelemassa sitä, kun luuli, etten näe hänen uteliaisuuttaan. Sitä oli lähes liikuttavaa katsoa, mutta pidin itseni kylmänä.”
 ”En tiedä, mistä ja miten Betti oli hankkinut rahaa, mutta hän oli ostanut minulle oikeat talvikengät. Hänen suupielensä pidättivät hymyä, mutta minä näin kuinka onnellinen hän oli. En halunnut pilata hetkeä kysymällä.
Olin niin kiitollinen, että kurkkuani puristi ja minun oli hankala saada kiitosta ulos.”
 ”Kun minun täytyi lähteä, Betti pakkasi läskiä ja lanttua mukaani. Kun suljin oven, Paha heitti appelsiinin ikkunan läpi. Poimin sen hangesta mukaani.
Lumi narisi kenkien pohjia vasten ja minun askeleeni lauloivat iloisesti.”

Betti ja Paha saavat kaksi yhteistä lasta, joista poika nimeltään Ilari jää perheeseen, mutta hänenkin eväät elämään ovat niukat.

”Ilari ei koskaan saisi elää ilman pään piruja. Hän lähtisi nuorena pois Bettin luota ja Pahan irvistykset rasittaisivat hänen mieltään niin, että ennen täysi-ikäisyyttä hän jo hoipertelisi kaupungin katuja muiden päänsä alas painaneiden kanssa.”

Tytön tarina on lohduton ja kuitenkin se on hyvä muistutus siitä, että osattomuus, joka johtuu osaamattomuudesta on mahdollista korjata. Lastensuojelutoiminta on paras mahdollinen sijoitus tulevaisuuteen.

”Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät.”

Katkelmat teoksesta: Hanna Hauru. ”Jääkansi”. iBooks.

Intia

On monta syytä lukea. Itse kukin meistä valitsee kirjansa aivan omalla tavallaan. Nuorta lukijaa ohjaa lukemiseen eri asiat kuin ikääntynyttä lukijaa. Joku hakee viihdytystä ja pakoa johonkin toiseen maailmaan, ehkä seikkailua.

Minulle kirjan pitää antaa sekä uutta tietoa että tunne-elämän kuvausta, sellaista kuvausta joka herättää naurua, iloa, surua, myötätuntoa, myötähäpeää jne. – koko inhimillisen tunneskaalan.

Intiassa en ole koskaan käynyt, yksi tilattu matka peruuntui aikoinaan sairastumisen vuoksi. Mutta ei hätää Arundhati Royn kirja kuljetti minua Delhissä ja Kashmirissa.  Törmäys outoihin sanoihin viritti heti tiedonjanon, keitä ovat hijrat, pariat, dalit, hautausmaalla asuvat, Jama& Kashmir –taistelijat. Niin paljon outoa asiaa, ettei kirjan lukeminen onnistunut ilman runsasta googlen selailua. Ja tämähän sopii minulle.

Putoaminen järjestelmän ulkopuolelle on yksi kirjan teemoista. Järjestelmän ulkopuolelle voi myös syntyä ja tätäkin Roy kirjassaan käsittelee.

”Kun on kerran pudonnut reunan yli niin kuin meistä jokainen, myös Biroo”, Anjum sanoi, ”ei koskaan lakkaa putoamasta. Ja kun putoaa, tarrautuu toisiin putoaviin ihmisiin. Mitä pikemmin tajuat sen, sen parempi. Tämä paikka, jossa nyt eletään, jonka me olemme tehneet kodiksemme, on paikka pudokkaille.”

Suuri taloudellinen murros yli 1,3 miljardin asukkaan maassa, jossa yhdellä neliökilometrin kokoisella maapläntillä kamppailee paikastaan 367 ihmistä, on kitkaista.

Kuva: Dalityttö Wikipedia

”Jos ei ole varaa asua kaupungissa. Niin tänne  ei pidä tulla”, eräskin korkeamman oikeuden tuomari sanoi ja määräsi köyhät häädettäväksi kaupungista saman tien.
…
Siispä ylijäämäväki karkotettiin.
…
Kerjääminen kiellettiin. Tuhannet kerjäläiset koottiin aitaukseen ennen kuin heidät kuljetettiin ryhmissä pois kaupungista. Niille, jotka kuljettivat heidät takaisin, piti maksaa kunnon rahat.”
 

Jotenkin tutulta vaikuttaa teksti, joka ei koske Suomea eikä Eurooppaa. Lisätään nyt vielä yksi fakta Intiasta: väkiluku kasvaa noin 20 miljoonalla vuodessa. Maa on ostovoimalla mitattuna kolmas maailmantalous Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen.

Kaunokirjallinen teksti puree ainakin minuun paremmin kuin pelkät tilastoluvut ja asiantuntijoiden viisastelut.

”Asiantuntijat esittivät maksusta asiantuntevia mielipiteitään: Jonkun on maksettava edistyksen hinta…”

Intia on monikulttuurinen, eri uskontokuntien, kielien ja poliittisten ideologioiden kooste, jossa naapurimaiden pitkään vallinneet valtapyrkimykset ovat johtaneet toistuviin terroritekoihin ja sotaan.

Kashmirissa kuolema oli kaikkialla. 

Tästä seurasi että turismi loppui ja monelta katosi elinkeino. Menetettiin unelmat, ura, nuoruus.

 

”Naiset parveilivat poliisiasemien ja sotilasleirien vaiheilla pidelleen käsissään moneen kertaan sormeiltuja, koirankorville kuluneita, kyynelten pehmittämiä valokuvia, passikuvan kokoisia: Sir, olkaa niin kiltti ja sanokaa, oletteko te nähnyt minun poikaani? Oletteko te nähnyt miestäni? Onko minun veljeni ollut mahdollisesti teillä kuulustelussa?”

Kirjan kannessa on punainen ruusu, jonka yhdistän katkelmaan, jossa kuvataan Kashmirin laakson ensimmäisiä kapinavuosia ja Neiti Jebeen ennenaikaista kuolemaa, vain neljävuotiaana.

”Äiti ja tytär kuolivat samaan luotiin. Se lävisti Neiti Jebeen vasemman ohimon ja päätyi hänen äitinsä sydämeen. Viimeisessä hänestä otetussa valokuvassa luodinreikä oli kuin viehättävä ruusunkukka aseteltuna vasemman korvan yläpuolelle. Muutama terälehti oli pudonnut kaffanille, valkoiselle käärinliinalle, johon hänet oli kiedottu ennen kuin hänet laskettiin haudan lepoon.”

Arundhati Roy on ansioitunut esseisti, mikä rikastaa kirjan sisältöä ja samalla haastaa lukijaa erilaisilla kirjoittamisen tyyleillä. Tyyli vaihtuu yllättäen kirjan keskivaiheilla, mutta palaa ensimmäisen osan kerrontaan, jossa alussa kuvatut hahmot kootaan yhteen hautausmaalla asuvaksi yhdyskunnaksi, jossa valitsee suvaitsevaisuus. Lukijalle on suuri helpotus palata alussa esiteltyjen henkilöiden tarinaan, nähdä elämän jatkuvan ja tuntea oikeudenmukaisuuden toteutuvan ainakin pienessä mittakaavassa, kun vaimonsa pahoinpitelijä ja Kashmirin teurastaja pakotettiin muistamaan.

Intian väestönkasvu on 20 miljoonaa ihmistä vuodessa. Yhä useampi pyrkii kohentamaan elintasoaan ja etsii kaupungeista ja kauppakeskuksista onneaan. Saddam järjestää ystävilleen yllätysretken, matkan kauppakeskukseen, jollaista heistä kukaan ei ollut ennen kokenut. Lämmintä huumoria ja leppoisaa seikkailua, jonka ironia keventää lukijan mieltä.

”Teräskupla liisi eteenpäin hökkelikaupunkien ja teollisuusalueiksi muuttuneiden suomaiden, ilmassa kalvakan violetinväristä utua, ja ohi rautatiekiskojen, joiden välit olivat täyttyneet roskilla ja vierustat slummeilla. Lopulta he tulivat määränpäähänsä. Reunamaalle. Sinne missä maaseutu pyrkii ripeästi, kömpelösti ja traagisesti muuttumaan kaupungiksi.
He tulivat kauppakeskukseen.”

Perillä Saddam kertoo heille oman tarinansa kostosta, joka ei ollut verinen.

Lainaukset:

Arundhati Roy. Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava, 2017.