Syyllisyys

Kun äiti järkyttyy nähdessään vastasyntyneen lapsensa, kenen syy se on. Äidin ensimmäiset ajatukset olivat:

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä näin kävi.”
…
”Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yön musta sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä mitä meikäläiset nimittävät keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.”

Syyllistä on tietysti turha etsiä, mutta äidin ja tyttären keskinäiseen suhteeseen se vaikutti.  Eikä asiaa auttanut se, että suvun ihanteena oli mahdollisimman vaalea iho ja ”oikeanlainen tukka”. Mummi oli niin vaalea, että kävi jo valkoisesta, eikä sen vuoksi halunnut olla yhteyksissä lapsiinsa.

Toni Morrison on kirjoittanut useita Yhdysvaltain mustan väestön elämää kuvaavia kirjoja. Usein päähenkilö on noin 30-vuotias nainen, joka tekee itsenäisiä ratkaisuja tai ainakin tavoittelee itsenäisyyttä ja rakentaa minäkuvaansa. Valkoinen kirjailija tuskin osaisi kuvata tätä matkaa, jonka liian tummaihoisena syntynyt lapsi tekee omassa viiteryhmässään, jossa tumma ihonväri on häpeä.

Se, mitä lapsi on valmis tekemään saadakseen äidin hyväksymisen, on täysin yleispätevää jokaisessa äidin ja lapsen välisessä suhteessa. Äärimmilleen vietynä lapsi on valmis valehtelemaan, teeskentelemään, vaikenemaan, manipuloimaan ja liehakoimaan. Näillä eväillä elämästä muodostuu vähitellen suuri valhe ja taakka, jonka kantamisessa väsyy. Kun näin kasvanut nainen tapaa miehen, johon rakastuu, on myös rakkauden kohteella usein kokemus siitä, miten lapsuuden haavat märkivät eivätkä koskaan arpeudu.

Morrison kuvaa päähenkilöiden ohessa useita kaltoin kohdeltuja lapsia. Taitava kirjailija ei mässäile pahoinpitelyillä, muutama lause riittää. Parasta kirjassa on kuitenkin jonkinlainen viisaus ja muutoksen mahdollisuus.

”Sitten hän ojensi Bridelle käden jota Bride oli kaivannut koko ikänsä, käden jonka ansaitsemiseksi ei tarvinnut valehdella, luottamuksen ja välittämisen käden – niiden yhdistelmäähän usein nimitetään tosirakkaudeksi.”

Selvänäköisyys ja järkiintyminen tulee valitettavasti lasten kannalta usein liian myöhään. Tavallisempaa on, että suhde toistaa jotakin ennen koettua.

”Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta. Queen tiesi omasta kokemuksesta, miten vaikeaa rakastaminen oli, miten itsekästä ja herkästi särkyvää. Seksiä pihdattiin tai siihen tukeuduttiin, lapsia laiminlyötiin tai tukahdutettiin huolenpidolla, aitoja tunteita suunnattiin muualle tai padottiin piiloon.”

Vanhempien viisaus, tässä tapauksessa äidin syyllisyyden tunteet nousevat pintaan liian myöhään. Kun tytär ilmoittaa odottavansa lasta, äiti muistaa omat tunteensa.

”Kun se syntyi, niin olin kamalan järkyttynyt ja se musta iho suorastaan kuvotti mua, ja alkuun ajattelin että… Ei  muistot pitää työntää pois ja äkkiä. Ei kannata vatvoa. Sen tiedän että parhaani minä tytön edestä tein niissä oloissa. Kun mies lähti livohkaan niin Lulu Ann oli taakka. Raskas taakka, mutta hyvin mä sen kannoin.”

”Kuulepa tätä. Kohta teille selviää mitä elämä vaatii, millainen tämä maailma on, miten se toimii ja miten se muuttuu sitten kun on omia lapsia.”

Uskon täysin, että Morrisonin kirjat ovat lisänneet tietämystä Yhdysvaltojen mustan väestön historiasta, ne ovat auttaneet rakentamaan identiteettiä ja aukaisseet silmät näkemään miten valkoisen valtaväestön keskellä musta lapsi voi saada kaksinkertaisen  taakan kannettavakseen.

Morrisonin tiivis kerronta on pakottanut ainakin minut lukemaan tämänkin kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä lukukerralla tarinan suuri teema vie mennessään ja toisella lukemisella löytyvät kaikki viisaudet, toimijoiden motiivit ja yllykkeet, jotka tarinan henkilöitä kuljettavat elämässä eteenpäin.

Lainaukset

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Tammi 2016

Orjuus

Toni Morrison (s. 1931) on ensimmäinen musta nainen, jonka kirjallinen tuotanto on palkittu Nobelilla. Tämä tapahtui vuonna 1993, vaikka aikaa on kulunut jo näin kauan, vasta nyt poimin kirjaston hyllystä neljä hänen kirjaansa. Aloitin lukemalla vuonna 1974 julkaistun kirjan Sula: päähenkilö on musta nainen, jonka suvun tarinaa käsitellään vuodesta 1919 vuoteen 1965. Kerronta on tiivistä, se mahtuu 176 sivulle, mutta siitä huolimatta henkilöt tulevat tutuiksi ja asuinympäristön muutokset kuvataan uskottavasti.

Lukemiseen virittyi uusi taso, kun aloin miettiä, miten orjuus tulee esille kirjassa kuvattujen naisten elämässä. Kirjan naiset elävät aikakautta jolloin orjuus oli ollut jo pitkään kielletty. Aikaisemmin orjuus oli laillisesti hyväksytty instituutio, mutta kiellettiin pohjoisvaltioissa vuodesta 1777 lähtien ja etelävaltioissa sisällissodan päättyessä 1863-68.

Orjuuden historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historia, tai ainakin sitä on esiintynyt niin kauan kuin ihmiskunta on käynyt sotia. Sotavankien surmaamisen sijaan heitä alettiin ottaa orjiksi. Kreikan ja Rooman valtakunnan kansantalous perustui orjatyön käyttöön maataloudessa, kaivostyössä, mutta heitä oli myös kotiorjina perheissä. Tämän järjestelmän mukaan osa ihmisistä oli vailla henkilökohtaista vapautta, he olivat toisen omaisuutta, vapaasti myytävää ja vaihdettavaa. Yhdellä omistajalla saattoi olla tämän kaltaista varallisuutta yli 10 000 orjan verran.

Orjakauppa Amerikkaan alkoi jo 1600-luvulla. Ensimmäiset orjat tuotiin Länsi-Afrikasta vuonna 1619 Virginiaan ja suuri osa noin 420 000 mustasta päätyi etelävaltioiden puuvillaplantaaseille.  Syntyvyys oli suurempi kuin kuolleisuus, ja vuonna 1830 orjia ja heidän jälkeläisiään oli 2 miljoonaa ja 1860 noin 4 miljoonaa.

Tunnusomaista orjuudelle on orjan aseman tuoma ulkopuolisuus, osattomuus ja irrallisuus sukulaisuussuhteista. Yksi kirjan naisista vuokraa talostaan huoneita ohikulkijoille, serkuille ja kodittomille lapsille.

”Vuonna 1921, Evan tyttärentytär Sula oli yhdentoista, hänellä oli kolme sellaista lasta. He tulivat villamyssy päässä ja ilmoittivat nimensä, jonka he olivat saaneet äidiltään tai isoäidiltään tai jonkun parhaalta ystävältä. Eva sieppasi heiltä myssyt päästä ja huiskaisi heidän nimensä sivuun.” 

Poikia ilmaantui lopulta kolme eri ikäisiä veitikkaa Evan huomaan. Ensimmäiselle hän oli poikaa tutkittuaan antanut nimeksi Dewey.  Toisena saapunut poika sai saman nimen.

”Mutta neiti Eva, tehän sanotte sitä toistakin Deweyksi”.
”Entäs sitten? Tässä on toinen.”
Kun tuotiin kolmas ja Eva sanoi taas ”Dewey”, kaikki luulivat että häneltä olivat loppuneet nimet tai että hänen hengenlahjansa olivat heikenneet.
”Kuinka ne pystyy erottamaan toisistaan?” Hannah kysyi häneltä.
”Mitä niitä erottelemaan? Deweyjä mitä deweyjä.” 

Tämän jälkeen heitä puhuteltiin ja kohdeltiin kuin he olisivat yksi ja sama. ”Hae joku dewey tänne” Kun joku kolmesta tunaroi, saivat kaikki samanlaisen rangaistuksen.

”Kun jääkaapin kahva tipahti, kaikki deweyt saivat selkäänsä – kuivin silmin ja vaiti he katsoivat jalkoihinsa pyllistäessään peppunsa läiskittäviksi.” 

Lapset toistavat leikeissään vanhempiensa tarinoita. Leikit kertovat menneisyydestä ja siitä miten Afrikan rannikolla Ghanassa orjakauppaa varten rakennetun Elminan linnakkeen kellarihuoneissa kahlitut laivausta odottavat tuhannet miehet kuljetetaan kahlittuina laivaan.

”Tiskialtaan yläpuolella oli ikkuna, josta hän näki deweyiden yhä leikkivän kahlevankiletkaa; nilkat yhteen sidottuina he kupsahtelivat nurin, ponnistelivat takaisin tolpilleen ja yrittivät kävellä jonossa.” 

Orjakaupan linnakkeissa oli varattu tilat myös orjiksi myytäville naisille, heidän määränsä oli huomattavasti pienempi kuin miesten. Kuvernöörin asunnon parvekkeen alla oli kalterein rajattu tila, josta naisorjat tuotiin päivällä näytille. Näiden joukosta linnanisäntä valitsi itselleen seuraa. Suhteen seurauksena syntyneet lapset päätyivät usein isännilleen palvelijoiksi.

Heimojen, sukujen ja perheiden hajoamisella on varmasti ollut pitkälle ulottuneet seuraukset. Miesten on ollut vaikea sitoutua perheeseen, ottaa isän vastuu lapsistaan, kun oma menneisyys ei tarjoa minkäänlaista mallia. Nuoret tytöt kasvavat ahneiden silmien alla. Toni Morrison kuvaa taitavasti, miten valkoisen miehen halventava kohtelu saa aikaan mustassa naisessa merkillisiä miellyttämispyrkimyksiä, ja kuinka tällaisen kohtelun kohteeksi joutunut äiti hämmentää pienen tyttärensä mielen ja miten tarkasti hän rekisteröi samassa tilassa olevien mustien miesten vihan.

Kirjan aikajänne on pitkä; ihmiset vanhenevat, asuinympäristö muuttuu. Kerronta on tiivistä, ihailen kirjailijan taitoa kuvata vaikeat asiat sydämen lämmöllä, tuomitsematta ja syyttelemättä. Lukijan silmät aukeavat näkemään sellaista, mistä ei ennen ollut tietoinen.

”Vuonna 1965 kaikki oli paljon paremmin. Siltä ainakin näytti. Keskustassa saattoi nähdä värillisiä ihmisiä työskentelemässä halpahallissa tiskien takana, jopa käsittelemässä rahaa kassakoneen avain kaulassa. Ja keskikoulussa opetti värillinen mies matematiikkaa. Nuorilla oli muoti, jota kaikki sanoivat uudeksi mutta joka Nelille toi mieleen deweyt, joita ei koskaan löydetty. Ehkä, hän tuumi, he olivat menneet ja siementäneet maan ja kasvaneet näiksi nuoriksi, jotka seisoivat halpahallissa kassakoneen avain kaulassa.
He olivat aivan toisenlaisia kuin hän muisti heidän olleen neljäkymmentä vuotta sitten.”

Kolme Morrisonin kirjaa odottaa hyllyssä ja kirjastosta saa lisää. Tämä oli uusi kirjailijalöytö. 
Lukiessa palautui mieleen 1974 matkani Torontosta itärannikkoa Meksikoon. Matkan varrella on mm. New Orleans, sama kreolikaupunki, jossa kirjan päähenkilö käy isoäitinsä hautajaisissa. Hänen matkansa junalla kesti kolme päivää. Minä istuin mukavasti bussin kyydissä mutta kestihän sekin.

Lainaukset

Toni Morrison: Sula. Tammi, 1995

Tanhupallot

Meissä jokaisessa asuu pieni tyttö tai poika, joka haluaa näkyä, olla esillä ihailun ja ihmettelyn kohteena. Hän osaa tanssia, laulaa, hän kertoo uskomattomia tarinoita olemattomista otuksista. Hän on vilpitön ja avoin kaikille vaikutteille. Ja juuri tässä kohdassa vastuu siirtyy aikuisille.

Putouksen Tanhupallo on vienyt osan sydämestäni, jännitän hänen puolesta joka lauantai-ilta. Ensimmäisessä jaksossa hän kertoo lähteneensä mukaan Putoukseen, että vanhemmat huomaisivat hänet, kun katsovat niin paljon telkkaria ja iPadia. Koko elämän kattava suunnitelmakin on jo 5-vuotiaalla selvillä. Television tositv-ohjelmat rytmittävät koko elämänkaaren, ja sitten elämän ehtoopuolella kaikki huipentuu Sohvaperunat-ohjelmaan. ”Minusta tulee siis isona peruna”.

Voi rakas Tanhupallo, säilytä avoin mielesi, ja yritä päästä irti aikuisten typerästä tavasta elää televisiohahmojen kautta. Sinun kaverisi karvamato on paljon fiksumpi tyyppi kuin monet julkkikset, jotka kisaavat ja viisastelevat turhanpäiväisissä ajanvieteohjelmissa. Mitä enemmän rakentelet pesiä, kotikoloja ja liikkumisvälineitä karvamadolle ja sen pennuille, sen luovempi sinusta kehittyy. Sinusta ei tule koskaan peruna, vaan nokkela vanhus, joka keksii jokaiselle päivälle hauskan pikkupuuhan. Yksikin omaperäinen ajatus saattaa pelastaa sinut ja lähipiirisi muuttumasta kalkkilaivan kapteeniksi, joka suuntaa kiikarinsa menneisyyteen ja näkee siellä vain vaivan ja valituksen aihiot.

Digitaalinen maailma on mahdollisuus myös ikääntyneille. Joukkoälyn tutkija Stefana Broadbent kertoo Youtubessa, miten läheisyys luodaan Skypen avulla eri puolilla maapalloa asuvien sukulaisten välillä. Iäkäs sukulaistäti osallistuu yhteiseen aamiaishetkeen ja juttelee sukulaisperheen kanssa ”näköpuhelimen” kautta. Tästä tulee hyvä päivän avaus ja yhteinen hetki aamiaisen merkeissä. Läheisyys syntyy säännöllisessä kohtaamisessa, kasvokkain. Yksin laitteita näprätessä yksinäisyys korostuu. Vihapuhe ja aggressiivinen viestintä on merkki turhautumisesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Ruotsalaisessa lehtiartikkelissa todettiin, että yli 65-vuotiaat ”daamit” käyttävät paljon ilkeitä ja moittivia sanoja someviestinnässään.  Herttaisesta tädistä on vain lyhyt askel takakireään akkaan, ja tätä muutosta pelkään.

Kuvatulvan virrassa on helppo kellua ja lillua. Lapselle kuvamaailma yksin koettuna jää helposti jäsentymättömäksi kokemukseksi, koska siihen sisältyy aikuisille suunnattua ironialla ja huumorilla höystettyä piiloviestintää. Oli ilo kuulla Pirkka-Pekan suusta, ettei hän enää tarttuisi kaikkiin niihin hauskoihin hahmoihin, joista hänet muistetaan. Etnisiin ryhmiin ja vähemmistöihin kohdistuva pilailu oli ennen kovin suosittua. Mitä tästä jäi elämään sellaisten ihmisten mieleen, joiden vapaa-aika täyttyi televisioviihteen katselusta.

Joukkoviestinnän merkitystä ei voi vähätellä. Stefana Broadbent puhuu uusista digitaalisista kuiluista. Tanhupallolla on rikas mielenmaisema, jossa hän liikkuu ottaen kantaa TV-ohjelmien kautta värittyneisiin kokemuksiin.

Digitaaliseen kuiluun putoamisen vaara on erityisesti sellaisilla lapsilla, joilta puuttuu mahdollisuus käydä aidoissa tapahtumissa, siis konserteissa, teatterissa, taidenäyttelyissä. Myös lomamatkat uusissa ja oudoissa paikoissa tuottavat aitoa kokemusta ja tunnesisältöä.

Jaakko Lyytinen viittaa myös Stefana Broadbentiin Hesarissa 13.8.2017:

”Miksi köyhimmillä perheillä on isoimmat tv-ruudut? Ja vastaa itse: ”Koska se on investointi ainoaan viihteeseen, josta he voivat päästä osalliseksi.”

  Lapsen maailma on täynnä mahdollisuuksia, he ovat toiveikkaita vaikka aineelliset puitteet olisivat niukat ja rakkautta sekä turvaa olisi tarjolla vain ajoittain. Tästä syystä soisi jokaisen tv-ohjelmatuotannon olevan esteettisesti ja eettisesti korkeatasoisia.

Minulla on tapa leikata lehdistä viisaita ajatuksia, joskus niissä on lähdetiedot päivämäärineen, mutta usein vain jokin lause, joka on lukuhetkellä pysäyttänyt.

”Küttner epäilee tuotantopomojen kompetenssia arvioida käsikirjoitusten kerronnan tasoa. Työstä maksettava korvaus on suorassa suhteessa ymmärtämättömyyteen: Kässärihän on vaan matskua, se ei ole teos. Mutta tosiasia on, että hyvät skarvit (leikkaukset) eivät synny leikkaus-”

Tähän keskelle lausetta olen saksinut lainauksen, mutta ehkä tärkein tuli sanottua. Jokuhan ne päätökset aina tekee.

    

Aarniometsä

On hyvin todennäköistä, että et ole koskaan liikkunut, et edes jalallasi astunut aarniometsään. Mutta kuitenkin on muistikuvia vanhoista puista, lahonneista kannoista ja sammalmättäistä. Metsä on mieluisa paikka virkistäytyä, eikä se ainakaan vielä ole lapsillemme pelottava tai uhkaava, sellainen kummallisuus, josta suurkaupungeissa kasvaneet lapset ovat täydellisesti vieraantuneet.  

Asian voi perustella Wikipedian määrittelyllä:

Suomessa aarniometsiä on jäljellä enää vähän. Tutkimusten mukaan vanhoja, luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta selvästi alle 5 prosenttia. Näistä metsistä noin puolet on suojeltu, mutta muut kohteet ovat edelleen hakkuu-uhan alaisina. Huonoin tilanne on Etelä-Suomessa, jossa suojeltuja metsiä on vain noin 1 % metsistä ja aarniometsien osuus jää muutamaan promilleen. Suomen jäljellä olevista aarniometsistä suurin osa sijaitsee itärajan tuntumassa.

Lukiessani Pentti Linkolan elämäkertaa heräsin miettimään metsää hänen näkökulmastaan. Ihminen, jolle luonto; kasvit ja eläimet, ovat keskiössä. Linkolan maailmankuvassa ihminen on mukana vain yhtenä osana luomakuntaa. Kiivaat TV-keskustelut palautuvat 1970- ja -80-luvulta mieleeni ja kaikki ne määrittelyt, jotka Linkolaan liitettiin: kommunisti, Päijänteen profeetta, ekojulistaja, elämänpuolustaja, Suomen Rousseau, ekofasisti, tuhon profeetta ja monta muuta luonnehdintaa, kaikki ääripäitä.

Elämäkerran kirjoittaja on erityisen haasteen edessä kuvatessaan ristiriitaista ja monisärmäistä ihmistä. Hyvään ihmiskuvaan tarvitaan ainakin neljä erilaista näkökulmaa: lapsuus, ajankuvaus, perhe ja ystävät, kuvattavan henkilön tuotanto. Kaikki nämä puolet tulevat seikkaperäisesti kuvatuiksi, omaa kirjallista tuotantoa on lapsuudesta lähtien, samoin lintuhavaintoja, esseitä, pamfletteja ja tietokirjoja.

Minua kosketti arkinen elämä ja sen kovuus. Linkola valitsi kalastajan ammatin, hän keskittyi talvikalastukseen, ja sai näin mahdollisuuden jatkaa maastossa tehtyjä keväälle ja kesälle ajoittuvia petolintu- ja peltolintukartoituksia.

”Kalastajaperheen elämä oli rankkaa. Järvelle oli lähdettävä aikaisin aamulla, ja ennen kuin he olivat kokeneet kaikki satakunta verkkoa, oli jo pimeää. 10 -12 -tuntiset työpäivät olivat tavallisia, mutta 18-tuntisetkaan eivät olleet harvinaisia. Järveltä palattua Aliisa valmisti ruoan, Pentti punnitsi kalat, merkitsi tiedot kalapäiväkirjaansa ja pakkasi saaliin laatikoihin. Seuraavana päivänä aamuhämärissä hän rahtasi laatikot pyöränsä tavaratelineillä joko kymmenen kilometrin päähän Kuhmoisiin Jyväskylään menevään linja-autoon, tai viiden kilometrin päähän nelostien risteykseen Lahden linja-autoon.” 

Alkuvuosina soutajana oli vaimo, ja usein veneessä oli mukana myös pienet tytöt. Työ oli raatamista, usein kestokyvyn äärirajoilla, kuten auttamassa käyneet ystävät totesivat. Vuosikymmenten aikana apuna oli myös hevoset, jotka nimeltä mainitaan ja luonteensakin puolesta kirjassa kuvataan. Vaatimattomassa mökissä ei ollut edes sähköä, mutta talvi-iltoina öljylampun valossa Pentti ja Aliisa lukivat toisilleen ääneen kirjoja. Tällaiset yksityiskohdat elämäkerrassa herättävät kuvattavat ihmiset henkiin, ja lukijassa syttyy halu lukea samat kirjat uudelleen.

Linkola piti ihmiskunnan suurimpana kirouksena mukavuudenhalua, eikä tätäkään totuutta voi kieltää.

”Mukavuudenhalu on syy siihen, että miljoonat ihmiset maailmassa joka vuosi kuolevat takanaan veltto, tapahtumaköyhä, mitäänsanomaton, tyhjä elämä.”

Lapsille isän ristiriitainen luonne ja äärimmäiset tunteiden purkaukset jäävät pysyvästi mieleen, mutta nekin on suorina lainauksina kuvattu rehellisesti ja aidosti.

”Joskus isä vain istui paikoilleen kivettyneenä ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.””Hänestä näki, jos järvellä tai muualla oli sattunut jotain ikävää. Silloin oli viisainta mennä äkkiä kamariin ja olla hiljaa siellä”, Leena muistelee.

Hyvä elämäkertakirjailija rakastuu kohteeseensa. Näin voi kuvitella tapahtuneen, mutta oliko kohde metsä vai Linkola. Riitta Kylänpää sanoo ehdottaneensa kirjaa metsästä, mutta kustantaja oli tehnyt vastaehdotuksen: kirjoita Pentti Linkolasta. Näin syntyi hieno kuvaus luonnosta ja ristiriitaisesta persoonasta, joka eli niin kuin opetti.

Viimeiset haastattelut on tehty 2016, 84-vuotias Linkola kertoo unistaan, hän kirjoittaa muistiin lintu-uniaan tyttärensä Mirjamin innostamana. Maastossa liikkuminen ja lintujen rengastaminen on päättynyt. Rengastamisesta tähteeksi jääneet renkaat on palautettu Eläintieteellisen museon rengastuskeskukseen. ”Lopetin 65 vuoden kunniakkaan uran.”

On vaikea oppia hyväksymään maailman tuhoutumista, monien lajien vähenemistä ja katoamista. . Näinkö tässä lopulta käy, näkymä on lohduton, mutta onneksi luin tämän elämäkerran. Jotenkin se lohdutti.

”Hän haluaisi soittaa Mahlerin ensimmäisen sinfonian kolmososan. Sitä kuunnellessa voi tuntea saman pyhyyden tunteen kuin aarniometsässä. Mutta hän ei uskalla käyttää levysoitinta, koska pelkää, että sen neula irtoaa, eikä hän saa sitä takaisin.”

Lainaukset:

Riitta Kylänpää. Pentti Linkola – Ihminen ja legenda. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2017