Itku

Jos pieni kirja (noin 160 sivua) on hyvin tiivis ja täynnä sanattomia tunteita ja pidätettyä itkua,  sen lukee mielellään kaksi kertaa, ymmärtääkseen, mistä siinä todella on kysymys. 

Äiti istuu sairaalassa viisi päivää tyttärensä vuoteen vieressä, siinä tarinan raamit.

Äiti ja tytär muistelevat entisiä naapureitaan, juoruilevat ja yrittävät yhteisten muistojen kautta löytää läheisyyden, joka lapsuuden kodista puuttui. Viiden päivän aikana sairaalassa he keskustelevat, ehkä löytävät toisensa tai ainakin ymmärtävät jotakin toisistaan. 

Äidin ikävä oli tyttärelle tuttu tunne jo koulun alkaessa, mutta itkeminen muiden nähden ei ollut mahdollista.

…”ikävöin sinua koko päivän. En pystynyt vastaamaan, kun opettaja kysyi jotain, koska minulla oli pala kurkussa. En tiedä kauanko sitä kesti. Mutta ikävöin sinua niin kovasti, että minun oli joskus pakko mennä vessaan itkemään.”

On koteja, joissa ei sallita kaikkia tunteita: surua, onnea, iloa, pettymystä, häpeää. Ei ainakaan näiden tunteiden avointa ilmaisemista.

”Molemmat vanhempani inhosivat itkemistä, ja itkuun purskahtaneen lapsen on vaikea lopettaa itkemistä, vaikka hän tietää, että asiat vain pahenevat, jollei hän lopeta. Ei se ole lapselle helppoa.”
 

Terveellä aikuisella on ominaisuus, jonkinlainen herkkyys lapsen itkulle, jonka kirjailija kuvaa tunnistettavasti. Kunpa jokaisella olisi kyky tunnistaa tuo lohduton itku ja auttaa.

”New Yorkissa näen lapsia, jotka itkevät silkkaa väsymystään, ja se on aitoa, ja joskus he itkevät silkkaa ilkeyttään, mikä sekin on aitoa. Mutta joskus näen lapsen, joka itkee lohduttomasti, ja se itku on minusta yksi vilpittömimmistä äänistä, jonka lapsi pystyy tuottamaan. Silloin melkein kuulen kuinka sydämeni särkyy, aivan kuten joskus nuoruudessani – jos olosuhteet olivat oikeat – kuulin miten maissi kasvoi pellolla.”

Tiiviissä pienessä tarinassa on välähdyksiä perheestä, jossa ei paljon puhuta, elämä on aineellisesti niukkaa ja koulussa eriarvoisuus hyökyy lasten päälle, mutta miten tärkeää osaa raha näyttelee silloin kun häpeä, jota ei pysty tunnistamaan jää salaisuudeksi, ehkä koko perheen yhteiseksi. Mietin, mistä ihmiset puhuvat silloin kun on ikään kuin viimeinen mahdollisuus löytää yhteys toiseen. Lucy Barton ja hänen äitinsä puhuvat muun muassa Elviksestä, naapurin tytöistä, pettämisestä, pärjäämisestä. Todellinen kysymys, jonka tytär esittää äidilleen on: rakastatko minua?

Hyvä tiivistelmä on myös tämä.

…”minua kiinnostaa myös se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

Lainaukset: Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018  

Pilvi

Katselen taivaalle. Aamulla taivas oli harmaa; satoi tasaisesti tihuttaen. Mutta nyt pilvet seilaavat haalean sinistä taustaa vasten, vapaasti lipuen ja muotoaan muuttaen. Yritän katsoa pilviä uudesta näkökulmasta. Ovatko ne alapilviä, keskipilviä vai yläpilviä? Onko niiden joukossa palleropilvi, harsopilvi, hahtuvapilvi, mantelipilvi, ukkospilvi? Tiedän, että on olemassa bongareita, jotka harrastavat intohimoisesti pilvien tunnistamista. Tähän harrastukseen en ole hurahtanut, ainakaan vielä.

Meteorologille säähavaintojen tekeminen perustuu nykyään automatisoituihin mittaustuloksiin ja 1800-luvun alussa kehitetyt pilvien luokitusjärjestelmät kuuluvat tässä suhteessa menneeseen aikaan. Luonnossa liikkuva osaa kuitenkin ennakoida säätilan muutokset tarkkailemalla pilviä ja pilviosaamista todella tarvitaan, koska sään armoilla me edelleen elämme.

Kun meteorologi katsoo maisemataulua, hän näkee maaston, kasvillisuuden, maisemaan sijoitetut ihmiset ja eläimet, mutta myös vallitsevan säätilan.

”Peltomaiseman yllä on erikokoisten kumpu- ja kuuropilvien rykelmä, johon on mahdutettu jopa kaksi vierekkäin olevaa pilvitornia. Toinen torneista on isompi, toinen selvästi pienempi, ja niiden huiput kallistuvat jopa koukkumaisesti oikealle. Peltotiellä kulkee väkeä hevosten vetämissä rattaissa. Pilvirykelmästä tulee saderyöppy, mutta sadekuuro on kauempana, ja maalausta katsoessa tulee tunne, että ehkä kulkijat eivät kastukaan. Pilvien huippujen kallistumisen suunta antaa vinkkiä, että pilvet sateineen ovat menossa toiseen suuntaan. Tilanne on mielenkiintoinen, vaikka pilvirykelmä onkin yksityiskohdiltaan meteorologisesti hieman epäuskottavan näköinen.”

Maalaus: Boris Kustodijev: Summer (1922)

Elokuun kuutamoiltoina voisi tummenevalta taivaalta bongata hahtuvapilviä, jotka Augusti Uotila on maalannut 1883 teokseen Kalapaikka kuutamolla.

”Taivas on osittain hahtuvapilvien peitossa, kuun valo tekee sillan meren pintaan ja kuun paikan voi hahmottaa pilvikerroksen läpi. Hahtuvapilvi tarkentuu muotoon altocumulus translucidus, läpinäkyvä. Ja kun oikein tarkkaan katsoo, kuu taitaakin hieman pilkistää pilvikerroksen aukosta. Pilvi saakin muodon altocumulus perlucidus, aukkoileva.”

Seija Paasonen, televisiosta tuttu meteorologi, on tehnyt valtavan työn. Hän on tutkinut lähes kaksituhatta maalausta, valinnut niiden joukosta edustavan otoksen eri aikakausien ja tyylisuuntien taiteilijoiden teoksia, joissa säätilat ja vuodenajat vaihtelevat. Kävin keväällä Järvenpään taidemuseossa katsomassa Sadejuovia ja pilvisäteitä –näyttelyn. Näyttelyyn liittyvää kirjaa olen lukenut, nauttinut upeista kuvista ja suunnannut katseeni taivaalle tarkkaillen pilviä ”uusin silmin”. 

Lainaukset: Seija Paasonen. Taiteilijoiden taivaat – Meteorologin silmin. Maahenki 2018.

Wien vuonna 1937

Tämän kirjan valitsin kansikuvan perusteella. Tuttu hahmo kädessään sikari ja kirjan nimi Tupakkakauppias. Takakansi lupaa kertomusta vuoden 1937 Wienistä, ja koska sivumääräkin on kohtuullinen, päätin ottaa sen lainaksi.

Kun 17-vuotias maalaispoika muuttaa Wieniin, hän rakastuu palavasti ja epätoivoisesti, pettyy katkerasti, työskentelee oppipoikana tupakkakaupassa, tutustuu Freudiin ja keskustelee tämän kuuluisan ja outoa hoitokeinoa käyttävän lääkärin kanssa.

Freudin asunnon Berggasse nro 19 lähellä sijaitsevassa tupakkakaupassa käydään keskustelu, joka paljastaa, että tohtori ja hänen outo hoitonsa tunnetaan jo laajasti.

”Hän oli professori Sigmund Freud”, Otto Trsnjek vastasi ja istuutui äkäisesti tuoliinsa.

”Se puoskari”, Franzilta pääsi hieman kauhistuneella äänellä. Totta kai hän oli kuullut Sigmund Freudista. Professorin maine ei ollut kiirinyt ainoastaan maailman kauimmaiseen kolkkaan, vaan jopa Salzkammergutiin, jossa se oli herättänyt sikäläisissä ennen kaikkea välinpitämättömiä mielikuvia. Puhuttiin kauhistuttavista vieteistä, rahvaanomaisista vieteistä, sudenlailla ulvovista potilaista ja vastaanotoilla tapahtuvista aina laajenevista tunnistuksista.

”Juuri se”, Otto Trsnjek vastasi. ”Mutta hän taitaa paljon muutakin kuin rikkaiden hölmöjen aivokoppien korjauksia.”

…

Joka tapauksessa hän käsittelee potilaitaan koskematta näihin, päinvastoin kuin muu lääkärikunta tekee. Vaikkakin: hän kyllä koskettaa heitä, mutta ei käsillään.”

Oppipojan ja Freudin välinen kohtaaminen on puhdasta, taitavaa fiktiota. Samoin kirjeenvaihto äidin ja nuoren pojan välillä, mutta miten viisaasti äiti lohduttaakaan sydänsurujen musertamaa poikaa.

”Sydämeni murtuu, kun saan lukea, että olet joskus surullinen. Mitä minun pitäisi sanoa sinulle? On yhtä monta surullisuuden lajia kuin on elinhetkiä. Ja kentie vielä muutama enemmän. Sen tähden ei ole tärkeä tietää, mistä mikin surumielisyys johtuu. Se kuuluu elämäämme. Jos minulta kysyt, ovat myös eläimet surullisia. Ja kenties myös puut. Mutta kivet eivät ole. Ne ovat vain paikoillaan eivätkä tee mitään. Mutta kuka senkin mukamas tietää?”

Kaiken arkipäiväisen jutustelun rinnalla kulkee kirjassa julma historiallinen fakta. Muutama vuosi sitten kävin Wienin matkallani Freudin kotimuseossa ja näin sen läheisyydessä muistomerkin, jossa kerrottiin kyseisellä paikalla sijainneen Gestapon päämaja. Vuonna 1938 vanha hieno Hotel  Metropole muutettiin päämajaksi, jossa työskenteli noin 900 virkamiestä, joista 80 prosenttia oli rekrytoitu poliisivoimista. Kirjassa kuvataan muutaman päähenkilön käynnit päämajan kuulusteluissa. Arviolta siellä kävijöitä oli 40 000-50 000, ja hyvin monelle se oli portti keskitysleirille. Päämaja oli Berliinin jälkeen toiseksi suurin.

Joillekin lähtö Wienistä onnistui.

”Seuraavana iltapäivänä – 4. kesäkuuta 1938 – professori tohtori Sigmund Freud lähti hänen läheistensä ja perheenjäsentensä vähälukuisessa seurassa pois Wienistä, kaupungista, jossa hän oli viettänyt lähes kahdeksankymmentä vuotta elämästään, matkatakseen Orient Expressillä Pariisin kautta Lontooseen maanpakoon. Kaikki muodollisuudet oli hoidettu. Matkustusluvat oli myönnetty, valtakunnasta pakenemisvero, lähes kolmannes koko omaisuudesta, oli maksettu, ja suurin osa kodin irtaimistosta, huonekaluista ja antiikkiesineistä oli jo joko lastattu laivaan tai odotti jossakin varastossa Englantiin kuljetusta.”

En arvannut kirjaan tarttuessani, että parin vuosikymmenen takainen käyntini myös Lontoossa sijaitsevassa Freudin kotimuseossa tuli elävästi mieleen. Näin kaikki ne esineet, jotka Berggassen asunnosta puuttuivat: oli vain tyhjät huoneet ja kirjoja, uusia painoksia psykoanalyysin klassikoista.

Kirja oli koskettava kuvaus viattomuudesta ja nuoren pojan sankarillisesta teosta.

Lainaukset:

Robert Seethaler. Tupakkakauppias. LURRA Editions 2017

Iltakävelyllä Töölössä

Tehkäämme pieni kävelykierros Töölössä Maria Jotunin (1880-1943) kotikaduilla. Paljon on pääkaupunkimme muuttunut runsaan sadan vuoden aikana. Jos lähdemme liikkeelle Töölön torilta Topeliuksenkadun suuntaan, näemme edessämme korkealla kalliolla komean 1920-luvun klassismia edustavan Hilding Ekelundin suunnitteleman kirkon. Tosin tätä komeaa kirkkoa ei vielä ollut kirjailija Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen muuttaessa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Rakennus oli vasta valmistunut, ja osoite vuonna 1911 oli Topeliuksenkatu 13, rakennuksella on kirjailijalle hyvin sopiva nimi Runola.  Talo erottuu katukuvassa komeana ja koristeellisena, Töölön kirkon edessä oleva puisto jatkuu Sibelius puistona talon kohdalle. Lasten leikkipuisto ja hyvin hoidetut istutukset luovat vilkasliikenteiselle kadulle miellyttävän tunnelman.

”Mutta vuosisadan alussa seutu oli äärimmäistä laitakaupunkia, peltojen, niittyjen ja kallioisten kukkuloiden maisemaa, josta siellä täällä erottuivat harvat matalat puurakennukset ulkohuoneineen. Topeliuksenkatu oli kuoppainen hiekkatie ilman jalkakäytäviä ja sen varrella oleva kerrostalo numero 13 kurkotti yksinään korkeuksiin, ilman naapureita keskellä ei-mitään.”

Huoneisto oli viidennessä, ylimmässä kerroksessa ilman hissiä. Huoneiston paraatipuolella eli kadun puolella oli kolme huonetta ja pihan puolella makuuhuone ja keittiö palvelijanhuoneineen. Kirjeenvaihdosta käy ilmi, että sukulaiset ja ystävät kokivat matkan melkoisena haasteena. Viljon ystävä totesi, että raitiotiematka Katajanokalta Topeliuksenkadulle oli kuin junamatka Transsiperian taigan halki.

Perheessä oli keväällä 1913 yksi- ja kaksivuotiaat pojat, joiden hoitamisen rinnalla Jotuni kirjoitti Helsingin Sanomiin kirja- ja teatteriarvosteluja sekä pakinoita, mutta aloitti myös uudelleen vakavan kirjallisen työskentelyn. Tämä tarkoitti hänen oman sanomansa mukaan taitoa ”venyttää varttitunteja” ja hyvää keskittymiskykyä. Tähän ajanjaksoon kuuluu mm. novelli ”Hilda Husso”. Tuon ajan novellit olivat nokkelia, päivänpaisteisia ja humoristisia henkilökuvia.

Pojat varttuivat ja asunto kävi kahdelle kirjoittajalle ahtaaksi: Viljo Tarkiainen oli valloittanut itselleen kirjoittamiseen sopivan työtilan ja Jotunin oli tyytyminen ruokasalin pöydän nurkkaukseen.

Seuraava asunto sijaitsi ositteessa Tunturikatu 5 (Tunturilaaksonkatu 5), jossa perhe viihtyi lyhyehkön ajan vuodet 1919-1921. Koti on viidennessä kerroksessa ja villit pojat saivat temmellys- ja leikkipaikan korkeilla Temppeliaukion kallioilla. Tältä ajalta Jotuni on ikuistanut myös poikiensa arkielämää ja seikkailut muun muassa talon katolla kirjaansa Jussi ja Lassi.

Kolmas ja viimeinen koti perustettiin Cygnaeuksenkatu 8:aan. Asunto oli jälleen viidennessä kerroksessa, tilava kahdesta asunnosta yhdistetty kokonaisuus, jossa oli molemmille vanhemmille omat työhuoneet, joissa he myös yöpyivät. Maria Jotunin sisustus- ja antiikkiesineiden keräilyharrastuksen myötä suuri huoneisto täyttyi koriste-esineistä, tauluista, taidejäljennöksistä ja  patsaista. Tomera perheenemännän rooli tuli tutuksi kirjallisuuden opiskelijoille, jotka olivat tuon ajan tapaan suullisessa tentissä professorinsa työhuoneessa, jonne Maria Jotuni saattoi tuoda tarjottimella kahvia piinatuille opiskelijoille. Opiskelijan muistiin on jäänyt tilanne. ”Hän sai miehensä lopettamaan monituntisen kuulusteltavien kidutuksen.” Muutoin Maria Jotuni kuvataan vanhetessaan ihmiseksi, joka pelkäsi julkisuutta. Hänen elämänsä tuntui olevan erakon elämää, eikä hänen julkisesti käyttämistä puheenvuoroistaan ole mitään merkintöjä.

Jotunin Huojuva talo romaanin lukija ei voi välttyä pohtimasta sen todellisuustaustaa. Isoäitinsä elämäkerran kirjoittanut Kari Tarkiainen kertoo näin:

”Maria Jotuni meni vastahakoisesti ja vanhana naimisiin – kirjallisuuden vuoksi. Hän valitsi turvatun elämän, jossa saattoi kirjoittaa, ja parhaan partnerin, jonka uutteruus, asiantuntemus ja neuvot olivat hänen luomisaktinsa jatkumisen edellytys. Maria ei olisi voinut jatkaa kirjailijana – tai ainakaan tuotteliaana ja korkeatasoisena kirjailijana, jollainen hän halusi olla – ilman Viljon tukea ja vaikutusta. Mutta on tietysti myös kysyttävä, miten oli rakkauden laita. Pyh, eihän sellaista ilmiötä kuin rakkaus ollut olemassakaan, vakuuttavat monet Marian novellit, ja niin hän itsekin uskoi. Ainakin aluksi.”

Kiinnostavia ovat Jotunin pohdinnat kirjoittavan naisen roolista ja mahdollisuuksista. Muistiinpanot ovat Viljo Tarkiaisen tallentamia ja todistavat ainakin avioliiton alkuajan hyvästä ammatillisesta suhteesta. 

Aggressiivinen käyttäytyminen ja sen periytyminen isältä pojalle valottuu myös Tarkiaisen pojanpojan kertomana.

”Sangen hämmästyttävää oli, että nimenomaan Huojuvassa talossa kuvatuissa raivokohtauksissa oli samoja piirteitä kuin isäni käytöksessä. Minusta tuntui, että tällaiset seikat eivät voineet olla yleispäteviä tai sitten kokonaan keksittyjä, vaan niiden piti olla läheltä nähtyjä.”

Lainaukset:

Kari Tarkiainen. Maria Jotuni – vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister. 2013

     

Valhe

Zosima:

”Ennen kaikkea välttäkää valhetta, kaikenlaista valhetta. Valheen varassa voi kulkea maailman läpi, mutta takaisin ei ole kääntymistä. Pitäkää siis vaari valheestanne sillä se joka kallistaa korvansa omille valheilleen ei kohta enää tunnista totuutta itsessään sen paremmin kuin ympärillään ja lakkaa siis kunnioittamasta sekä itseään että toisia, ja kun ei enää kunnioita ketään, lakkaa rakastamasta, antautuu intohimoille ja karkeille nautinnoille ja ajautuu silkkaan elukkamaisuuteen ja elävään helvettiin, ja kaikki tämä johtuu siitä että valehtelee herkeämättä toisille ja itselleen eikä saata enää rakastaa!”

Näin väkevästi puhuu Isä Zosima Dostojevskin 1880 kirjoittamassa romaanissa Karamazovin veljekset. 

Tuoretta ja ajankohtaista tekstiä edelleen, onhan kysymys klassikosta. Olen nähnyt romaanista kaksi teatteritulkintaa: viisituntinen Ryhmäteatterissa 1993 ja Kansallisteatterissa tänä keväänä vähän lyhyempänä sovituksena.

Molemmat tarkastelevat elämän peruskysymyksiä, mutta henkilöt valottuvat eri tavoin. Isä Zosimana on Seela Sella, joka näytelmän alussa lempeän äidillisesti ohjaa ja rohkaisee veljesten isää, joka  puolialastomana alusvaatteissaan seisoo näyttämön etuosassa, avaamaan suunsa. Kun hän sitten vähitellen saa puheen kulkemaan, esiin tulee röyhkeys, iljettävyys, petkutus, valehtelu ja juonittelu. Törkyturpa, joka tunnistaa itsessään ilveilijän. Hannu-Pekka Björkman tekee roolista tunnistettavan hahmon, sellaisen henkilön, joka peittää häpeän tunteensa ilveilyyn.

Häpeää on vaikea kantaa, se siirtyy helposti henkilöstä toiseen, jopa sukupolvesta toiseen. Käsiohjelmasta luin kiinnostavan yksityiskohdan Dostojevskin henkilöhistoriasta.

” 1839 Dostojevskin isä kuolee. Dostojevski uskoo huhuun, jonka mukaan isän tiluksien maaorjat olisivat kastroineet ja murhanneet isäntänsä huonontuneen kohtelunsa vuoksi. Ketään ei kuitenkaan tuomita teosta ja kuolinsyykin jää hämäräksi.”

Klassikkoteosta on analysoitu myös isänmurhan näkökulmasta. Sigmund Freud on kirjoittanut:

”Onhan oikeastaan samantekevää, kuka teon on todellisuudessa tehnyt, sillä psykologiaa kiinnostaa vain se, kuka tunteissaan on tuota tekoa halunnut ja sen tapahduttua tervehtinyt sitä tervetulleena.”

Voidaan siis kysyä, kuinka hyvin tunnistamme omat tunteemme. Hyvyyden ja ylevät aatokset aika helposti löydämme itsestämme, mutta pahuus sijoitetaan helposti muualle.

Kuin sattumalta sain juuri luettavaksi Jermakovin kiinnostavia esseitä, joissa viitataan venäläisiin klassikoihin. 

”Jos tietoisuus on itsetyytyväinen ja itseensä pysähtynyt, se merkitsee henkistä kuolemaa.”

”Tärkein asia, jonka opettaa taide joka ei opeta mitään, on estetiikan ikuinen paluu etiikkaan. Kauniissa me näemme hyvän ja rumuudessa pahan. Ihmistä koskevassa päättymättömässä keskustelussa binaarista vastakkainasettelua edustaa kaksi siveellistä mallia: hyvä ihminen ja paha ihminen. Porautuessaan syvälle elämään klassinen venäläinen kirjallisuus huuhtoo pois tämän itsestään selvän jaottelun. Tolstoi kannustaa ihmistä pyrkimään kohti pelastusta erehdyksen antamalla energialla. Dostojevskin hahmoja raatelevat ihmisluonnon rakenteeseen kuuluvat ristiriidat, Sodoman ja Madonnan esikuvat.”

Ryhmäteatterin esitys jäi pysyvästi mieleen, mutta kuka näytteli Zosiman roolin?

Lainaukset:

Kansallisteatteri Pieni näyttämö. Käsiohjelma Karamazovin veljekset. 2019

Vladimir Jermakov. Tolstoin varjo – Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti. 2016

Talo Churrianassa

”Talot niin kuin koirat muistuttavat omistajiaan, ajattelen, kun seison romahtaneen katon alla savupiipun vieressä. Muuri on sentään vielä pystyssä, kuten minäkin, kaikesta huolimatta. Katselen repeämästä ylös taivaan kirkkauteen, joka on jo hämärtymässä, sammumassa.”

Näin alkaa Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani, jossa minämuotoinen tarina kuljettaa lukijansa Eeva-Liisa Mannerin mukana Malagan lähellä sijaitsevaan pieneen kylään.

Mannerin Espanjan talo on kesätauon aikana osittain romahtanut, talvenvietto etelän lämmössä alkaa remontin suunnittelulla ja vanhan roinan raivauksella. Näin tilanne vertautuu myös kirjailijan henkiseen tilaan; haurauteen. ”Minussa on tapahtunut sielullinen korroosio: yksi puhallus säikyttää minut hengiltä.”

Kun ikää karttuu, kertyy kaappeihin myös muistoja. Jokainen tuntee tämän haikeuden joutuessaan valitsemaan; säilytettävät, hylättävät. Kaappien järjestelyyn kuluu joka vuosi enemmän aikaa, mikä ei johdu omasta hitaudesta vaan siitä, että muistot ovat vuosi vuodelta painavampia.

”Esineet ja paikat ovat aina merkinneet minulle enemmän kuin ihmiset. Tai ehkä ne ovat korvikkeita, kuka tietää. Minullahan ei ole sukua eikä perhettä. Sanotaan, että kaunis esine lohduttaa kuin inhimillinen kosketus puuttuu.”

Espanjalaiseen taloon kuuluu olennaisena osana patio, joka voi olla sisäpihan kaltainen suljettu puutarhamainen oleskelutila; varjoisa kesäkuumalla ja tuulelta suojattu talvella.

”Tällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. … Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin rakkauden kuva.”

Manner oli monella tavalla rakkauden haavoittama. Isovanhempien kasvattama tyttö menetti äitinsä synnytystä seuraavana päivänä ja isäänsä hän tutustui vasta aikuisena. Siirtyminen paikasta toiseen helpottaa ahdistusta, lievittää menetysten tuottamaa kipua.

”Täällä Espanjassa minä olen levossa. Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja ”itse” tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kun ”itse” tulee näkyviin, sen voi syrjäyttää. Jos se taas hukkuu maailman melskeeseen, sosiaaliseen hulinaan ja joutavanpäiväiseen tiedonvälitykseen, sitä ei voi syrjäyttää vaan se kirkuu ahdistettuna kaiken olemisen alla.”

Nämä ovat Sinervon kuvausta Mannerin tuntemuksista, mutta uskottavia. Eiköhän moni Espanjassa eläkeläispäiviään viettävä koe myös vapautuvansa jostakin painostavasta kun uutistulvan sisältö muuttuu vähän etäisemmäksi. Manner asui pitkään Tampereella, mutta piti itseään viipurilaisena, mikä myös sisälsi vierauden tunteen ja menetyksen.

”Aika on maisema, nyt sen ymmärrän. Puut ovat tapahtumia siinä maisemassa. Kun kuljen polkua ja kohtaan puun, olisi hölmöä luulla että se pulpahti siihen vasta sitten kun minä tulin eikä ollut ennen minua olemassakaan.”

Innottajana tälle tekstille oli Eeva-Liisa Manner –seuran järjestämä tilaisuus, johon valmistauduin selailemalla kirjahyllyssäni olevaa Helena Sinervon vuonna 2004 Finladia-palkinnon saanutta kirjaa Runoilijan talossa. Romaanimuotoisessa elämäkerrassa keskeinen tuotanto, musiikkimieltymyksineen sekoittuu fiktioon: romahtanutta kattoa on korjaamassa Federico Lorca –niminen mieshenkilö. Kaunistelematta kuvataan kuitenkin myös kirjailijan vakavia mielenterveysongelmia.

”Ei auta valittaa. Kuuntelen Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa, sitä missä soitetaan Jaakko kultaa mollissa, uudelleen ja uudelleen. Melodia keinahtelee lohdullisesti, hierovat minua sisältä. Kun kuulin sävellyksen ensimmäistä kertaa, olin varma, että Mahler oli siinä lastenlaulussa ilmaissut elämänhätänsä juuret; ne ovat lapsuudessa niin kuin meillä kaikilla, lapsen yksin niellyissä kyynelissä. Ehkä pikku Gustavillakin oli jokin pehmeä paikka johon hän saattoi painaa kasvonsa, niin kuin minulla Enon vanha talvipomppa.”

Lainaukset:

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004 Tammi

   

Tyytyväinen ihminen

Jos voisit itse päättää elämäsi päämäärän, kumman kahdesta vaihtoehdosta valitset: oletko onnellinen vai tyytyväinen. Onnesta on  kirjoitettu lukematon määrä elämäntapaoppaita. Onnellinen elämä, onnellinen lapsuus, onnellinen vanhuus, onnellinen parisuhde, onnellinen puutarhuri, onnellinen perhe jne.

Onni on hyvä asia lotossa ja arpajaisissa, mutta onko siitä elämän päämääräksi. Epäilen kovasti. Tosielämässä onni potkaisee joskus kovin rajusti ja siitä voi jäädä mustelma tai ainakin kateellisen kanssakulkijan kätketty kauna. Eikä onnea kannata suomalaisen sanonnan mukaan kovasti julkisesti julistaa. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun asiaa aivan suoraan kysytään. Oletko onnellinen? Mieti tarkkaan miten vastaat.

Anton Tshovin näytelmässä kolmen sisaren onni on kaiken aikaa jossakin muualla. Vuonna 1901 kirjoitettu Kolme sisarta kuvaa myös tätä päivää: juhlitaan, juodaan, puhutaan toistensa ohi, pelataan rahapelejä, petetään, rakastutaan. Paljon haikaillaan myös työn perään.

Irina: Te sanotte: elämä on ihanaa. Entäpäs jos se vain tuntuu sellaiselta! Meille kolmelle sisarelle elämä ei vielä ole ollut ihanaa, se tukahduttanut meidät kuin rikkaruoho … Minulla on kyyneleet silmissä. Turhan päiten … Työtä täytyy tehdä, työtä. Sen tähden me olemme allapäin ja näemme elämämme niin synkkänä että emme tiedä mitä työ on. Me olemme syntyneet ihmisistä jotka halveksivat työtä …
…
     
Irina: Voi minua onnetonta … En minä osaa tehdä työtä, en enää rupea siihen. Riittää jo, riittää! Olin lennättimessä, nyt ole kaupunginhallituksessa ja vihaan, halveksin kaikkea mitä ikinä saan tehdäkseni … Olen jo kaksikymmenkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivoni ovat näivettyneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne että kulkee poispäin todellisuudesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, jotakin kuilua kohti. Minä olen epätoivoinen, epätoivoinen! Ja miten minä vielä elän, miten en ole tähän päivään mennessä tappanut itseäni, sitä minä en ymmärrä …

Olga, vanhempi sisar, lohduttelee ja ehdottaa Irinalle naimisiin menoa. Itse hän sanoo menevänsä naimisiin ilman rakkauttakin, vanhallekin, jos vain joku kosisi.

Masa on mennyt naimisiin kahdeksantoistavuotiaana kunnollisen miehen kanssa ja nyt hän katuu. Hän on onneton ja epätoivoisesti rakastunut toiseen mieheen.

Kaikki kolme haaveilevat pääsystä Moskovaan. Oma kaupunki tyhjenee kun varuskunta lopetetaan, mitään ei tunnu tapahtuvan. Sisarten veli raaputtelee lottokuponkeja, pelaa ja velkaantuu.

Miten on, pitäisikö näitä ihmisiä sääliä vai halveksia. Ovatko he olosuhteiden, kasvatuksen vai heikon luonteensa uhreja? Jokaisen sisällä on kuitenkin tunne muutoksen mahdollisuudesta.

Irina: Voi, minä olen niin uneksinut rakkaudesta, olen uneksinut jo kauan, yötä päivää, mutta sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt.

Kolmen sisaren perheen lastenhoitaja, njanja, on ehkä ainoa, joka ei ole etsinyt elämässään onnea. Hän on asunut perheessä 30 vuotta. Tehnyt työtä koko ikänsä ja nyt kahdeksankymmentävuotiaana ilmaisee tyytyväisyytensä kun Olga lupaa hänelle oman pienen huoneen ja oman sängyn.

Kansallisteatterin Suuren näyttämön esitys innosti alkulähteille. Luin Martti Anhavan suomentaman Kolme sisarta ja ihailen miten se on sovitettu meidän aikaamme.

Kaksi lisähuomiota: s-kirjainten päältä puuttuu kahden nimen kohdalla ^ , mutta en saanut merkkiä käännettyä oikein päin. Sori siitä, mutta luotan lukijaani, joka osaa s:n pehmentää.

Sunnuntain Hesarissa kerrottiin: Pedersöressä (pieni kunta Pohjanmaalla) työttömyysaste on 2,1%, siis periaatteessa kaikille on löytynyt töitä. Ovat varmasti aika tyytyväistä joukkoa. Olen pannut merkille, että tyytyväiset ihmiset luovat ympärilleen miellyttävän tunnelman, sellaisessa seurassa yleensä viihdytään.

Lainaukset:

Anton Tsehov: Kolme sisarta. Otava. 1985