Rusinasta

Kannattaako kirjoittaa näin pienestä asiasta? Rusina: pieni ruskeahko tai kellertävä, ryppyinen, kuivahko, mutta suussa makea. Siis kannattaa.

Sun Maid –tyttö vuodelta 1916 elää edelleen: kuva on ikoni, samassa merkityksessä kuin Elovena-tyttömme vuodelta 1925.

Sun Maid –rusinat tuotetaan Kaliforniassa, ja tuotannosta vastaa 1912 perustettu maatalousosuuskunta, johon kuuluu 850 viinirypäleiden perheviljelijää. Osuuskunnan kotipaikka on Kingsburg, pieni kaupunki, joka tunnetaan myös nimellä ”Little Sweden”. Nimitys ei ole liioittelua, seudulla on vankka ruotsalaistausta, jonka saatoin joulukuussa 1991 kuulla, nähdä jopa haistaa. Ruotsalainen siirtolaisyhdyskunta järjesti perinteiset joulumyyjäiset, kommunikointi sujui vaivatta iäkkäämpien asukkaiden kanssa ruotsiksi. Muistan vanhemman herrasmiehen korjanneen puhettani kun käytin sanaa ”jobba” kertoessani työstäni, hänestä sellaista sanaa ei ole ruotsin kielessä, pitää sanoa ”arbeta”.  Tarjolla oli piparkakkujen lisäksi livekalaa, jonka nenä kyllä tunnistaa kauempaakin.

Viime lauantain Sur-sanomalehti pisti miettimään rusinoiden paremmuutta. Kumpi parempi, kalifornialainen vai malagalainen? Makunsa, rakenteensa ja kokonsa perusteella moscatel-rypälleestä kuivatut rusinat ovat saaneet luokituksen la Dominación de Origen Pasas de Málaga. Andalusian pyrkimys kehittää ja monipuolistaa turismia kohdistuu tällä hetkellä gastronomiaan, ja ruokaan liittyvät matkat vievät vierailijan Välimeren hiekkarannoilta sisämaahan, jossa viinitarhojen tuotteet viineistä rusinoihin tulevat tutuiksi. Moscatel-rypäleiden pominta ja kuivaus rusinoiksi suoritetaan käsin, mikä takaa korkealuokkaisen tuotteen.

Vierailijoiden retki päättyy paikalliseen ateriaan, jonka pääosassa on pollo. Kana valmistetaan tilan isännän isoäidin Marokossa oppiman reseptiä mukaellen. Ainekset 6-8 hengen ateriaan ovat:

- kana
- 1 ½ lasillista makeaa viiniä
- 4-5 sipulia
- 250 g manteleita
- 250 g rusinoita (moscatel de Alejandria)
- jauhettua kuminaa
- 2 kanelitankoa
- suolaa ja pippuria
 

Taitava kokki tuosta valmistaa mainion riisin kanssa nautittavan aterian, jossa yhdistyy Andalusia ja Marokko sekä historia ja nykypäivä.

Reseptiä en ole vielä kokeillut, mutta varmasti sen testaan. Jos maku kovasti miellyttää, annan sille uuden nimen: kanaa ehtoollisviinissä. Nimitys johtuu tietysti siitä, että jokainen Suomessa ehtoollisella käynyt on muscatel-rypäleestä valmistettua viiniä saanut maistaa.

Rusinoiden vertailussa on kallistumassa malagalaisten puoleen. Vaikka Sun Maid –rusinoita valmistetaan 200 miljoona kappaletta vuodessa, pidän parempana herkkuna sellaisia rusinoita, jotka poimitaan käsin ja kuivataan auringossa.

Jos matkasi suuntautuu Axarquíaan, löydät tietoja rusinakohteesta:

Rutas el Pasero: elpaseroborge(at)gmail.com

Lisäys 21.2.2017
Olin niin jo reseptin lumoissa, että unohtui kirjavinkin antaminen, sehän on keskeinen asia tässä lukupäiväkirjan tapaisessa blogissani. Aiheeseen sopii vuonna 2011 suomennettu kirja Leo Afrikkalainen. Kirjailija on Amin Maalouf, jonka tunnemme Kaija Saariahon oopperoiden librettojen kirjoittajana. Leo Afrikkalaisen tarina sijoittuu 500 vuotta sitten Granadaan, jota oli pitkään hallinneet islamin uskoiset sulttaanit. Tämä vaihe päättyi, mutta jätti voimakkaan vaikutuksen koko Andalusian alueelle.

Poimitaan vielä rusinat pullasta, ja katsotaan mistä ja milloin tuokin tuttu sanonta on meille tullut. Kielikellon julkaisussa 2/1995 asia selitetään seuraavasti:

Rusinat pullasta 

Maailmantapahtumien käänteille syntyy paitsi yleiskielisiä, usein pitkiä ja selittäviäkin nimityksiä myös leikkisiä kuvailmauksia. Euroopan talousyhteisöön ETAan pyrkivää Suomea moitittiin 1980-luvun lopulla vain omien etujensa tavoittelemisesta EY:ssä eli halusta päästä poimimaan rusinat EY:n pullasta; puhuttiin jopa Suomen kehittämästä rusinapullateoriasta. Suomalaisia moitittiin rusinat pullasta -asenteesta myös esimerkiksi teatterielämysten etsinnässä. Sanonta jäi henkiin, sillä keväällä 1994 Islantia paheksuttiin ”rusinoiden noppimisesta pullasta” sen käymässä kalastusaluekiistassa. Kokoomuksen puheenjohtajaa Sauli Niinistöä tukistettiin loppuvuodesta 1994 kahdella tuolilla istumisesta; hän nimittäin kieltäytyi tarjotusta ministerin salkusta mutta osallistui kokoomuksen ministeriryhmän vetäjän roolissa hallituksen työskentelyyn ja saattoi näin poimia rusinoita molemmista pullista eli ”näykkiä sekä hallituksen että opposition pöydistä”. Suomen kielessä sanonta lienee tuore, sillä se näyttää ilmestyneen lehtiteksteihin vasta 1980-luvun loppupuolella. Sen sijaan ruotsissa se on ollut Svenska Akademiens Ordbokin mukaan tunnettu jo 30-luvulla muodossa ”plocka russinen ur kakan”.

Hyvää sunnuntai-iltapäivää

Kieli luo maailman

Mitä siitä tulee, jos kirjailija aloittaa kirjansa anteeksi pyydellen ja päättää esipuheensa vetoamalla huoneentauluunsa, jossa sanotaan:

”Puhu vasta sitten, kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa.”

Jos tuon ottaa aivan kirjaimellisesti, seurauksena olisi suuri hiljaisuus. Kenellä nyt olisi todella tärkeää sanottavaa, mutta kovasta melusta ja puheen pärinästä päätellen, kaikilla on omasta mielestään tärkeää sanottavaa, joka useimmiten kohdistuu ajankohtaiseen uutiseen. Uutiset herättävät valtavan tarpeen ottaa kantaa ja osallistua, mikä käytännössä tiivistyy kauhisteluun, ärtyneeseen vihapurkaukseen ja vastapuolen irvailuun, pilkkaan ja vähättelyyn. Varsin kaukana on perustellut kannanotot ja syvällinen asioihin perehtyminen.

Torsti Lehtinen on ollut minulle aina kiinnostava kirjallinen hahmo. Hänen lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset Kalliosta, Kööpenhaminasta ja suuresta kirjallisesta maailmasta vetoavat kaltaiseeni lukijaan, jolle filosofia ja aatehistoria ovat olleet jonkinlainen kivijalka, jolle ajatteluani yritän rakentaa. Voin myös yhtyä hänen esittämään ajatukseen: ”Lukkarinrakkauteni outoihin käytöstapoihin on vahva”.

”Totuin jo lapsena originelleihin, joita hääri Kallion kulmilla kylähulluina. Harjun ruumishuoneen ikkunan takana huhuili Silkki-Saara hienoissa hepeneissään poikavainajaansa palaamaan takaisin elämään. Samalta ruumishuoneelta kuormattiin Malmille lähtevään junaan sekä isäni että ennen syntymääni hukkunut pikku isoveljeni. Malmin hautausmaalla oli oma rautatieasema, jonne nämä synkät junat saapuivat.”

Vaikka nämä näkymät eivät olisi lukijan lapsuuden maisemaa tai edes rakennuskanta tuttua, on Harjun ruumishuone kuitenkin edelleen olemassa. Kuljeskelu Kalliossa tuo esille nopean kehityksen: kaikki on muuttunut niillä kulmilla, missä ennen köyhälistökorttelien leskiäidit kamppailivat leivänpalasta ja viinatrokareita asui Kolmannen linjan joka toisessa asunnossa.

Miten näistä olosuhteista kasvaa kirjalliseen maailmaan ja ansioituneeksi Kirkegaardin tuntijaksi. Tällaiset kehityskertomukset ovat opettavaista luettavaa ja rohkaisevat paremman elämän tavoitteluun.

Tarvitsemme sanoja ei vain puhumista ja kirjoittamista varten, vaan ennen kaikkea ajattelemista varten. Kieleni rajat ovat maailmani rajat, sanotaan. Kun lukuharrastus vähenee, kieli köyhtyy ja ajattelu rappeutuu. Nyt on helposti nähtävissä, miten nopeasti vivahteettomalla ja yksinkertaisella puhetavalla saadaan ihmisjoukot manipuloitua vellovaksi laumaksi.

Torsti Lehtinen kuvailee lapsuuden lukuharrastustaan Kallion kirjaston kirjahyllyjen siimeksessä ja peiton alla taskulampun valossa salaa ahmittuja seikkailukirjojen jännittävää maailmaa, jolle elokuvien valmis kuvitus ei pärjännyt lainkaan. Hän kohottaa kirjallisuuden taiteiden ykköseksi.

”Jokaisella ihmisellä on ainutlaatuinen näkökulma todellisuuteen, ainutkertainen kokemusmaailma. Kaunokirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden nähdä todellisuus toisen silmin. Kirja on tekijänsä ja lukijansa yhteinen yritys ymmärtää elämää. Käsitys objektiivisesta todellisuudesta syntyy erilaisten subjektiivisten käsitysten dialogista, ei siitä, että jokainen kuvittelee olevansa yksin oikeassa.”

Kirjasto on tasa-arvoa edistävä laitos, kynnys on matala astua sisään edelleenkin. Useimmat kirjastot ovat myös kauniita, viihtyisiä ja hiljaisia. Kun sattumalta valitsee hyllystä kirjan, saattaa se olla juuri Torsti Lehtisen Syntiset saarnat, jossa liikutaan lyhyiden, pirstaleisten lukujen maailmassa: kielen rappiosta, yksinäisyyden hurmasta, vaikenevasta Jumalasta, Mumbaista, Tolstoihin, Kullervosta, Mona Lisan viiksiin. Ja kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä.

Vielä yksi välähdys lapsuudesta.

”Saman vuonna, jona isäni kuoli, äiti sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion, ja hänet passitettiin suoraan raastuvasta Hämeenlinnan vankilaan. Minut vietiin lastenkotiin.
 Kansakoulun kolmannen luokan alkaessa muutin takaisin äitini luokse, joka oli lastensuojelulautakunnan arvion mukaan saanut asiansa riittävän hyvään kuntoon. Jouluaaton aattona katsoin sisäistä Kullervoani silmästä silmään. Humalainen isäpuoleni kompastui mandoliiniin, jonka olin laskenut kädestäni nojalleen pöydän jalkaa vasten. Raivoissaan hän löi mandoliinin seinään. Ainoa isävainajaltani muistoksi jäänyt esine levisi päreiksi ja sekavaksi kielen vyyhdiksi. Kullervon veitsestä katkesi terä. Hyökkäsin isäpuoleni kimppuun. Halusin tappaa hänet, mutta hävisin tappelun.”

Maailmanmatkaaja palaa jokaiselta reissultaan äidinkielen pakottamana Suomeen ja asettuu pysyvästi lapsuuden maisemiin. Olo on kuin Topeliuksen sadun pikkupojalla: Kallion kirkon torni on koivuni ja Keskuspaloaseman punainen valo tähteni.

Lainaukset:

Torsti Lehtinen, Syntiset saarnat – Kirjoituksia maan ja taivaan väliltä. Arktinen banaani. 2014

Satu

Kuva: Osa Ulla Jokisalon teoksesta. Lapinlahden Gallerian näyttelyssä 

… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ja elävät edelleenkin jos eivät ole sattuneet kuolemaan.

Näin päättyy hyvä satu, ja sen jälkeen voinkin rauhassa nukahtaa ja nähdä unta sammakosta, joka muuttuu prinssiksi suudelmani voimasta.

Kaunotar ja hirviökin löytävät toisensa ikuisessa rakkaudessa, tosin kaunotar taisi jäädä vangiksi, mutta kyllä hän sen kestää, koska muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut tarjolla.

Hannu ja Kerttu palaavat kotiin isän luokse mukanaan varallisuutta, joka takaa hyvän elämän kaikille kolmelle, kun paha äitipuolikin on jo heittänyt henkensä.

Lumikki makaa kuvan kauniina lasiarkussaan, mutta herää kuolon unestaan kun uljas prinssi karauttaa paikalle. Kaunis nuori mies kompastuu lähestyessään arkkua, arkku heilahtaa ja äkillinen nytkähdys irrottaa myrkkyomenasta irronneen palan Lumikin kurkusta. Hän virkoaa, nousee istumaan ja katseet kohtaavat. Prinssi nostaa nuoren neidon valkoisen ratsun selkään ja yhdessä he karauttavat  kohti vuoren huipulla siintävää satulinnaa. Toisessa linnassa samaan aikaan kuningatar kyselee: ”Ken on maassa kaunehin?” Saa yllättävän vastaukseen, muuttuu rumaksi tai ainakin vanhan näköiseksi.

Tuhkimo siivoa äitipuolen ja sisarpuolien palkattomana piikana. Sovitellaan lasikenkää jalkaan, sisarpuolet saksivat ja veistelevät jalkaansa sirommaksi, mutta se ei vain mahdu kauniiseen kenkään (vähintään 12 cm korko), veri tirisee varpaista ja kantapäästä. Kamala on sisarpuolten raivo ja kateus, mutta sitäkin ihanampi Tuhkimoa kohdannut onni.

Sadut puhuttelevat niin aikuista kuin lastakin, juuri siksi niitä on niin mukava ääneen lukea. Molemmat saavat mietittävää, ehkä opetustakin. Jos valehtelee, voi nenä pidentyä tai suun ympärille piirtyy musta rengas. Kiltin lapsen voi sadun avulla saada vieläkin kiltimmäksi tai ainakin neuroottiseksi. Äitiin kohdistuvan kiukun, jopa vihamielisen tunteen, pystyy paremmin käsittelemään, kun kohteena onkin äitipuoli.

Grimmin sadut pohjautuvat veljesten 1800-luvun alkupuolella keräämiin kansantarinoihin, jotka käsittelivät insestiä, seksiä ja väkivaltaa. Suulliseen kerrontaan perustuvat tarinat olivat usein hyvin julmia ja raakoja. Lapsen hylkääminen ei ollut mitenkään harvinainen teema. Grimmin veljesten sadut kävivät läpi useamman kirjallisen muokkausvaiheen, niitä muunneltiin lukijoilta saadun palautteen perusteella. Vuonna 1857 julkaistu seitsemäs painos jäi elämään pitkäksi aikaa.

Satujen tulkintaa ja tutkimista voi tehdä myytin, folkloristiikan, psykologian, psykoanalyysin ja sosiologian näkökulmasta. Grimmin satujen rohkeus naittaa köyhä, viisas talonpoika ja prinsessa tai kaunis piikatyttö ja prinssi rikkoivat luokkayhteiskunnan rakenteita. Bruno Bettelheimin psykoanalyyttiset tulkinnat satujen seksuaalisesta tiedostamattomasta tasosta tuntuvat nykyään kovin kaavamaisilta.

Osa 1970-luvun saduista ja tarinoista ohjasi lukijan/kuulijan pohtimaan tasa-arvokysymyksiä työelämässä ja maailmantaloudessa. Hyvän ja pahan välinen kamppailu oli niissäkin esillä omalla tavallaan.

Myytit ja tarinat elävät ikuisesti Carlo Collodin kirjoitti jatkokertomuksena lehdessä julkaistun tarinan Pinokkiosta vuosina 1881-83. Tarina elää edelleenkin kirjoina, teatteriesityksinä ja elokuvina. Kaikki tuntevat Pinokkion, tuon pitkänenäisen puusta tehdyn sätkynuken, jonka ikääntynyt puuseppä Gepetto veisti itselleen pojaksi. Ihmiseksi kasvaminen ei tapahtunut käden käänteessä: oli voitettava monia houkutuksia, torjuttava huijausyrityksiä, löydettävä omantunnon ääni ja ymmärrettävä rakkauden kaksoiskäsky.

Yksi sadun opetus on myös se, miten helposti ihmisestä voi tulla huijauksen ja hyväksikäytön seurauksena aasi.
Ajurihahmo houkuttelee lapset Huvitusten saarelle, jossa he muuttuvat aaseiksi. Lopuksi Ajuri myy aaseiksi muuttuneet lapset kaivoksiin ja sirkuksiin.

… ja sen pituinen se.

Ja nyt tarkkana aikuiset, ettei meitä taas huijattaisi. Äidilläni oli tapana toistella oman äitinsä sanontaa: ”Ei se ole tyhmä, joka huijaa. Tyhmä on se, joka antaa itseään huijata.”

Innoittajana kirjoitukselle oli tällä kerralla Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa. Kirjaan on liitetty Cooverin essee: Tarina, myytti, kirjailija, josta sitaatti:

”… Tarina kertoo satujen sankareista, jotka vastoin kaikkia odotuksia onnistuvat kukistamaan jättiläisen, tappamaan lohikäärmeen ja voittamaan itselleen prinsessa ja puoli valtakuntaa. Kirjailija tietää, että kaikissa näissä saduissa sankarille käy lopulta huonosti, mutta sitä ei tarina kerro, ja opetus onkin: sinä olet narri, tämä on sinun osasi, kompuroi ja kaadu maahan ja nouse ylös kaatuaksesi uudestaan.”

Lainaus: Robert Coover. Pinokkio Venetsiassa. Suomennos Heikki Karjalainen. Moebíus 2016

Jäätikön saartamat

Edellisessä postauksessani tukeuduin Wikipedian viisauteen, niin teen nytkin, koska se tuntuu turvalliselta ja antaa asiantuntijavaikutelman koko vuodatukselleni.

Asia on arkipäiväinen ja monen mielestä mitätönkin. Asun paikassa, jonka nimessä esiintyy sana ”mäki”.

”Mäki on maaston kohouma; jonka korkeus on yli 10, mutta alle 50 metriä.Mäki (myös ahde) rinne, mäen tai muun kohouman reunalla oleva kohta, jossa tie selvästi poikkeaa vaakatasosta, ylä- eli vastamäki tai ala- eli myötämäki.”

Aamulla, vienossa hämärässä lähestyn myötämäkeä, joka kiiltelee kuin luistinrata. Onneksi pistin kunnon kengät jalkaan ja tartun kaiteeseen, joka on viisaasti sijoitettu helpottamaan jalankulkijoiden kävelyä lähimmälle bussipysäkille. Ja heti meinasin langeta. Kaiteen lähin alue oli hiekoittamatta, mutta keskellä kulkuväylää oli sentään sen verran soraa, että sen hämärässäkin erotti. Siis keskiväylälle varovasti. Puolivälissä myötämäkeä tulee vastaan naishenkilö, joka etenee siis vastamäkeä.

Yhteen ääneen toteamme, että tämä on haasteellista menoa. Huomaavainen vastaantulija ehkä arvelee minun olevan hyvän neuvon tarpeessa. ”Kannattaisi ottaa kaiteesta”. Sanoin jo kokeilleeni. ”Minä kuljenkin aina tuolta toiselta puolelta ja pidän kaiteesta kiinni.” Kiitin neuvosta ja katsoin sinne toiselle puolelle, siis auraamattomalle ja paksun, epätasaisen, lumikokkareisen polun suuntaan. Kyllä siellä oli kuljettu. Nyt ymmärrän paremmin, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”etenee kuin mummo lumessa”.

Tämä maaston kohouma, mäki, merkitsee myös sitä, että täältä ei pääse pois vaakatasossa olevaa reittiä. Lapsille se on pelkästään hauskaa; pulkkamäki on lähellä. Mutta kepin tai rollaattorin avulla liikkuvalle reitti on hengenvaarallinen. Onhan kaikenlaisia lonkkasuojaimia kehitelty, mutta ei se riitä, pitäisi olla myös polvisuojaimet ja kypärä.

Joskus nuorempi sukupolvi yritti hauskuuttaa jollakin Kyrön jutulla, jossa vanhat ihmiset muistelivat pitkiä koulumatkoja, jotka ennen tehtiin jalan tai hiihtäen, vuodenajasta riippuen. Heidän muistoissaan kaikki matkat olivat vastamäkeä. Nuorempaa sukupolvea se tuntui huvittavan, ja muistan ajatelleeni että vähemmän naurattaa, kun itse vanhenette.

Kuvailemani matka bussipysäkille on bagatelli sen rinnalla, mitä todella tapahtuu. Orhan Pamukin romaani Lumi on tarinankerrontaa, jossa lunta kuvataan vivahteikkaasti, ja sen merkitystä lukija saa vapaasti pohtia.

Romaani alkaa:

”Lumen hiljaisuus, ajatteli mies joka istui bussissa heti kuskin takana. Jos tämä olisi runon alku, hän kutsuisi lumen hiljaisuudeksi sitä mitä sisällään tunsi.” 

"Lunta satoi lumoavassa, lähestulkoon pyhässä hiljaisuudessa, eikä Ka´n korviin kantautunut muuta kuin hänen omat vaimeat askeleensa ja kiivas hengityksensä. Yksikään koira ei haukkunut. Aivan kuin olisi tultu maailman loppuun, aivan kuin kaikki mitä hän sillä hetkellä näki ja koko maailmankaikkeus olisi keskittynyt lumisateeseen. Ka tutkaili valjun katulampun ympärillä leijuvia lumihiutaleita, joista jotkut hiljakseen alas laskeutuessaan yhtäkkiä päättivätkin lähteä kipuamaan takaisin ylös kohti pimeyttä.”

Kirjan esittely etuliepeessä kertoo romaanin sijoittuvan pieneen ja köyhään kaupunkiin Itä-Turkissa; eletään nykyaikaa, sekularistinen valtio ja poliittiset islamistit ottavat mittaa toisistaan. Romaani on poliittinen, vailla tendenssiä: oikeaa ideologiaa ei löydy, absoluuttista totuutta ei ole tarjolla. Näin siis sanottiin vuosia sitten, ja nyt asiaa koetellaan ihan käytännössä.

Turkinkielinen kirja ilmestyi 2002 Istanbulissa ja pari vuotta myöhemmin meillä. Olisi ehkä syytä lukea uudelleen.

Lainaukset: Orhan Pamuk: Lumi. Tammi 6. painos  2007

Haarukka ja veitsi

Oletetaan, että tulet jostakin kaukaisesta, eksoottisesta, vieraasta maasta. Istut ruokapöytään vatsa nälästä kurnien, edessäsi on valkoinen pyöreä alusta, jolle on aseteltu lihaa, vihanneksia ja riisiä. Ruoka tuoksuu herkulliselta, mutta juuri kun olet tarttumassa ruokaan, huomaat oudot esineet lautasen vieressä. Nostat esineet käteesi ja kääntelet niitä. Vastapäätä istuva henkilö nyökkää ja vinkkaa: ”Kannattais tsekata Wikipediasta, miten niitä käytetään.”

Ja sieltähän ohje löytyy:

”Veitsen käyttötarkoitus ruokaillessa on pääasiallisesti ruoan pilkkominen paloihin, jotka ovat sopivan kokoisia suuhun laitettavaksi ja pureskeltaviksi. Tämä tapahtuu sijoittamalla veitsen terävä reuna haluttuun leikkauskohtaan ja liikuttamalla sitä edestakaisin samaan aikaan painaen sitä alaspäin.” 

Hyvä, ei niin mahdottoman vaikealta vaikuta. Nyt on vain tarkkaan katsottava kumpi puoli on terävä. Sitten liikutan veistä edestakaisin ja samalla painan alaspäin. No, eihän ylöspäin voi tässä tilanteessa edes painaa. Tunnen jo itseni viisaammaksi kuin Wikipedia. Mutta mikä on, pihvi liukuu veitsen painalluksista sinne tänne. Jatkan lukemista ja lamppu syttyy.

”Haarukkaa voidaan käyttää apuna ruoan pitämiseen paikallaan tämän toiminnan aikana. Veistä voidaan myös käyttää ruoan keihästämiseen ja suuhun siirtämiseen samaan tapaan kuin haarukkaa, mutta tämä ei kuulu hyviin pöytätapoihin.” 

Nyt muistuu mieleen vanha pohjalainen sanonta. Miehellä pitää olla kolme puukkoa: yhdellä syö, yhdellä lyö ja yhdellä pitää kiinni. Ruokailuvälineistä vanhin on siis veitsi, jonka esimuotoja olivat teräväreunaiset kivet tai luut. Kivikaudella käytössä oli piikivestä valmistettuja veitsen tapaisia välineitä.

Haarukan alkuperäinen käyttötarkoitus oli helpottaa lihapalojen noukkimista padasta. Molemmat ruokailuvälineet tunnettiin jo 400-500-luvulla eaa Persian hovissa. Haarukan käyttö yleistyi hitaasti, ja syynä pidetään Vanhan testamentin kertomusta. Alttarille asetettuja uhrieläimien liha houkutteli Eelin pojat pahantekoon, he varastivat haarukan tapaisilla ottimilla lihaa, joka ei heille kuulunut. Teko oli todella törkeä, sillä lihan uhraaminen jumalille oli arvokas uhrilahja. Kainin ja Abelin tarinassa kerrotaan, että Kain uhrasi Herralle ”maan satoa”, mutta Abel tarjosi esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra arvosti paremmaksi Abelin teurasuhrin kuin Kainin kasvisvaihtoehdon.

Haarukan huono maine hälveni vähitellen, ja Suomeen haarukka tuli Turun linnan kautta. Linnassa isännöi Juhana Herttua, jonka puolalaista syntyperää oleva puolisonsa Katariina Jagelonica toi tämän uuden ruokailuvälineen hovin ruokapöytään vuonna 1562.

Haarukan edeltäjä oli monissa kulttuureissa syömäpiikki. Moninaisten vaiheiden jälkeen Euroopassa vakiintui vasta 1800-luvulla nelipiikkinen haarukka. Kolmipiikkistäkin kokeiltiin, mutta sitä vieroksuttiin ja verrattiin paholaisen atraimeen. Tosin jälkiruokahaarukka on edelleen usein kolmipiikkinen.

Tosiasiassa suurin osa maailman ihmisistä syö ruokansa sormin ja toiseksi eniten on ihmisiä, jotka käyttävät syömäpuikkoja. Eikä ruokapöydän ympärillä tapahtuva ruokailu ole niin yleistä kuin meillä Euroopassa. Tuolien sijasta istutaan tyynyillä ja matoilla, pöydän sijasta ruoka on aseteltu lattialle tarjottimille. Myös Suomessa ruokapöydän ääressä tapahtuva ruokailu ei ollut yleistä puolitoista vuosisataa sitten. Syötiin suoraan ruoanvalmistusastiasta, joka asetettiin pölkyn, penkin tai jonkinlaisen levyn päälle. Päreenkappaletta saatettiin käyttää ruokailuvälineenä ja puulusikka kulki kätevästi saappaanvarteen työnnettynä, josta sen nopeasti sai käyttöön, jos vieraallekin oli ruokaa tarjolla.

Taas turvaudun Wikipediaan: onhan hyvä tietää, miten syömäpuikkoa käytetään, jos vaikka sellaisen kattauksen eteeni saisin.

”Syömäpuikkoja käytetään sijoittamalla yksi syömäpuikko haluttavan kappaleen kummallekin puolelle ja siirtämällä se sitten suuhun. Syömäpuikkoja ei täten voida käyttää nestemäisen ruoan syömiseen.”

Voi tätä tiedon määrää, ei suotta puhuta tietoähkystä. Jos näette joskus jonkun istuvan ravintolapöydässä syömässä sushia, puikko sekä oikeassa että vasemmassa kädessä, ja puikkojen välissä lohella peitetty riisipallero, sashimi. Se saatan olla minä. Pysähdy ja jää seuraamaan, miten tuolla otteella saa jotakin siististi suuhunsa, mutta onneksi nyt tiedän, ettei liemiruokaa puikoilla kannata edes yrittää.

Innoittajani oli tällä kerralla Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin kirja Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Otava 2015