Onko vaihtoehtoja?

Vallinnanvapaus -  sana vilahtaa tämän tästä jokaisessa vaalikeskustelussa. Kuuntelen tarkkaan kaikkia kanavia, mitä enemmän kuuntelen, sen vähemmän ymmärrän. Tämän lisäksi mieltäni painaa Rebekka Härkösen kirjoitukset Kupittaan psykiatrisen G1-osaston väärinkäytöksistä, joista toimittajalle luovutettiin Bonnierin Suuri journalistipalkinto. Kun tuon lisäksi samaan aikaan olen lukenut Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, on kuppi jo täynnä.

Rajaan vallinnanvapauden hyvin käytännönläheistä ja konkreettista tilannetta koskevaksi. Oletetaan, että tunnen itseni alavireiseksi, voimattomaksi ja haluttomaksi ryhtymään mihinkään sellaiseen, mikä tuotti aikaisemmin iloa ja hyvää mieltä. Ymmärrän, että jos tilanne jatkuu näin, olen vähitellen vaipumassa masennukseen ja mahdollisesti menettämässä työkykyni tai ainakin se on selvästi heikkenemässä.

Oikeaan aikaan saatu apu mielenterveysongelmiin säästäisi rahaa, vähentäisi kärsimystä ja estäisi sairauden kroonistumisen ja syrjäytymisen. Mikä on valinnanvapaus tällaisessa tilanteessa?

- juttelen ongelmastani parhaan ystäväni kanssa

- tilaan ajan terveyskeskuksesta

- luen masennusta koskevaa kirjallisuutta

- silmäilen uutta suuntaa lupailevia mainoksia

- laitan ruokavalioni remonttiin

- lisään liikuntaa

Näitä kaikkia voi kokeilla, mutta ystävä saattaa kyllästyä kuuntelemiseen, uusi ruokavalio yököttää ja ranteessa tikittävä mittari ahdistaa.

Ammattiavun hakeminen vaatii tarmoa ja osaamista: pitäisi tuntea erilaiset terapiamuodot ja terapeuttien ammatillinen tausta. On olemassa hyvin laaja auttaja-ammattikunta, josta osa julkisen terveydenhuollon ja osa yksityisen puolen edustajia. Ammattinimikkeen perusteella voi arvioida, ketkä kuuluvat virallisen terveydenhuollon valvonnan piiriin. Psykiatri, sairaanhoitaja, lääkäri, psykoterapeutti, fysioterapeutti ovat esimerkkejä suojatuista ammattinimikkeistä ja henkilöistä, joiden tiedot löytyvät Valviran rekisteristä. Tämänkin tiedon perusteella voi suunnistaa apua hakiessa.

Todellisuudessa vaihtoehtoja ei oikeasti ole, jos paikkakunnalla on yksi sairaala, terveyskeskus ja palvelutalo. Haluamme ja toivomme, että kun tarvitsemme itsellemme tai läheiselle hoitopaikkaa, se on valvottu ja asiallisesti johdettu hoitolaitos.

Bonnierin journalistipalkinnon saanut toimittaja tarttui aiheeseen, jonka pitäisi ravistella rajusti niin valvojia kuin ammattilaisiakin. Miten päästään kiinni vääristyneeseen hoitokulttuuriin ajoissa?

Samoihin aikoihin olen lukenut Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus, joka perustuu uusseelantilaisen Janet Framen omaelämäkertaan. Kuvaus mielisairaalasta ja hoitokäytännöistä ovat 1940 ja 50-luvulta, mutta täysin päteviä kuvaamaan hoitosuhteen solmukohtia, joissa yhteys hoidettavan ja hoitajan välillä toteutuu hyvin tai on jo lähtökohdiltaan mahdoton.

”Sairaalassa seinät olivat meidän ajatustemme hautausmaa. Tai voi olla, että seinät pitävät meidät koossa kuin kapalot vastasyntynyttä.”

Otan toisen lainauksen, fiktiivisen kuvauksen suljetulle osastolle päätyneen kirjailijan ja hoitajan kohtaamisesta.

”Kirjailija menee nyt vain aivan niin kuin kaikki muutkin. Sinä et poikkea noista toisista otuksista millään tavalla, hän sanoi…
Vilkaisin naista, hänen oikea kätensä oli avainnipun päällä.
Hän oli uusi täällä, kuvitteli että minulla oli etuoikeuksia.
…
Näin naisen lävitse, kotielämä oli kurjaa, mies juoppo ja ilkeä ja lapset naisen vastuulla. Se kaikki oli kirjoitettu häneen. Se kaikki oli kirjoitettu häneen. Hän tarvitsi potilaita. Meidän avullamme hän jaksoi räpiköidä päivästä toiseen omassa elämässään. Hän halusi ryvetä toisten kohtaloissa ja nautti asemastaan, siitä että sai meidät pelkäämään.”

Kaikki eivät sovi ihmissuhdetyöhön, jossa vallankäyttö saattaa muuttua alistamiseksi ja nöyryyttämiseksi, mikä onneksi on harvoin tietoista ja tarkoituksellista, mutta hoitosuhteen kannalta aina vahingollista. Kyky empatiaan on osittain myötäsyntyistä ja mikäli se on puutteellista sitä voi työyhteisössä vaalia ja kehittää.

Kirjan päähenkilön kohdalle sattuu muutama auttaja, joiden avulla hän selviytyy vaikeimmista hetkistä eteenpäin. Hyvä hoitosuhde kantaa pitkälle, eikä edellytä tapaamista kasvokkain, riittää että mieleen palautuu rohkaiseva sana ja ymmärtävä lause. Usko siihen, että ”kannan sisimmässäni tervettä ihmistä.”

”John kuuntelee rivien välitkin.
Ja aina kun kirjoitan hänelle, olen vanhassa paikassa, makaan yliopiston pienen ullakkohuoneen sohvalla, en näe Johnia, mutta hän ottaa vastaan sanomiseni yhtä hyvin kuin sanomatta jättämiseni. Hiljaisuus voi kestää tunnin, John ei anele sanoja tai pakota.”

Vanhemmille oman lapsen vakava sairaus on suunnaton järkytys ja pettymys, mielenterveysongelmien kohdalla vielä usein häpeän ja syyllisyyden värittämä. Janetin hoito lähti väärille urille jo diagnoosin määrittelyssä. Tässä suhteessa tilanne on 1940-luvulta muuttunut ja hoidotkin kehittyneet.

”Seacliffin mielisairaalassa äiti ja isä seisoivat sänkyni vieressä, pudotettuina sellaiseen paikkaan, johon he eivät koskaan olleet ajatelleet tulevansa. He lukivat minuun liimattuja lappuja pelokkaina. Otsaani oli kirjoitettu diagnoosi: skitsofrenia. Se hohti pimeässäkin, öisin rypistelin lappua käsissäni ja yritin saada sen katoamaan. Aamulla lappu ilmestyi takaisin otsalleni.
Nyt se loisti äidin ja isän silmien edessä.”

Sairaalasta kotiutuminen on uusi haaste: naapurit, ystävät, työtoverit. Osalle heistä on helpompaa vältellä kontaktia, kaikki muuttuvat varovaisiksi ja varautuneiksi, tiettyjä puheenaiheita vältellään ja toisaalta ollaan uteliaita.

”Astuessani lapsuudenkodin ovesta sisään mukanani tuli myös mielisairaala, vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen. Mutta isä ja äiti ja kotona asuva veli katsoivat minua niin kuin johonkin kohtaan hyvin näkyvälle paikalle olisi kirjoitettu heidän syvä huolensa: Janet on skitsofreenikko, on nyt ja tulee aina olemaan.” 

Vaikka moni hoitolaitos on nykyään avoin ja hoitokäytännöiltään asiallinen, ei ole syytä sulkea silmiään epäkohdilta, jotka voivat olla piilossa vierailijoiden katseilta, kun hoidettavat ovat puolustuskyvyttömiä ja täysin muiden avun varassa.

Janetin äiti kantoi tyttärensä sairaudesta suurimman taakan, hän valitsi sairaalahoidon hyvässä uskossa.

”Hän ei tiennyt.
Ei mitenkään voinut, koska vain hoitohenkilökunta ja potilaat tiesivät, edes kaikki lääkärit eivät jaksaneet katsoa totuutta silmiin vaan luikahtivat pakoon, juoksivat henkensä hädässä pahimpien osastojen ohi.”
…
”Heidän työtaakkansa oli kohtuuton ja silti osa jaksoi pysyä inhimillisenä tilanteessa kuin tilanteessa. Toiset eivät jaksaneet ja purkivat sen meihin.”

Jalosen romaani Kirkkaus jälkikirjoituksineen on rohkea ja toivoa antava. Kun ydin on terve ja vahva, omaa tietään eteenpäin pystyy raivaamaan kirjoittamalla sana, lause kerrallaan. Luonto ja muutama rohkaiseva ystävä riittää.

”Menen nukkumaan, uni ei tule mutta jään makaamaan sängylle, meren ääni vieressäni ja tuulen puihin pudottama suhina, lehdet hankautuvat toisiaan vasten ja yrittävät kertoa minulle jotakin.”

Lainaukset: Riitta Jalonen Kirkkaus. Tammi 2016

Alfonso XIII - Caminito del Rey

Alfonso XIII oli kuningas jo syntyessään, sillä hänen isänsä Alfonso XII kuoli ennen perimysjärjestyksessä ensimmäisen poikansa syntymää. Tämä tapahtui Madridissa vuonna  1886. Sijaishallitsijana toimi alaikäisen kuninkaan äiti kunnes valta virallisesti siirtyi 16 vuotta täyttäneelle Alfonso XIII.

Ei ole ollenkaan turhaa tutustua historiaan kuninkaiden kautta, kun lähteet löytyvät niin helposti Wikipediasta ja samalla voi vertailla miten erikieliset versiot asiaa käsittelevät.  Juuri tämä Alfonso alkoi kiinnostaa käveltyäni kuuluisan Caminito del Rey –vaellusreitin, johon kuninkaan nimi liitetään.

Suomenkielinen versio kertoo lyhyesti, että hänen hallituskaudellaan menetettiin siirtomaat Kuubassa, Puerto Ricossa ja Filippiineillä. Kuningas poistui maasta 1931, kun Espanjan toinen tasavalta julistettiin, mutta hän ei luopunut kruunusta ja eli maanpaossa kunnes kuoli vuonna 1941 Roomassa. Franco julisti 1936, ettei Alfonsoa tulla hyväksymään kuninkaaksi.

Alfonson puoliso oli Englannin kuningatar Victorian lapsenlapsi myös Victoria nimeltään. Pariskunta sai seitsemän lasta. Suomalaisen lähteen mukaan Alfonsolla oli lisäksi kolme avioliiton ulkopuolista lasta.

Katsotaan, miten kuva Alfonsosta täydentyy kun lähteenä on englanninkielinen Wikipedia. Sopiva puoliso löytyi Englannista, tosin avioliittoa vastustettiin uskonnollisista syistä, mutta protestanttinen prinsessa kääntyi katolliseksi ja avioliitto katsottiin sopivaksi. Tosin itävaltalaistaustainen äiti olisi nähnyt mielellään valinnan tapahtuneen Habsburg-Lorrain -suvun piiristä. Toinen ongelma oli prinsessan suvussa perinnöllinen sairaus verenvuototauti. Häät vietettiin 1906 Madridissa, jossa juhlaa varjosti katalonialaisen anarkistin terroriteko. Juhlakulkueeseen heitettiin pommi, joka surmasi useita katsojia ja kulkuesseen osallistuvaa vierasta.

Pian tuli selväksi, että Victoria oli periytyvän verenvuototaudin kantaja, asia paljastui jo seuraavan vuonna  ensimmäinen poikalapsen syntyessä. Samoin oli myös toisen myöhemmin syntyneen pojan kohdalla. Alfonso etääntyi kuningattarestaan, ja hänellä todetaan olleen useita rakastajattaria. Aviottomia lapsia kerrotaan olleen viisi ja kuudes, joka oli syntynyt jo ennen avioliittoa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Espanja pysyi puolueettomana, ja kuningas toimi aktiivisesti sotavankien hyväksi, pelastaen useiden tuhansien sotavankien hengen molemmilta taistelevilta puolilta ja tätä diplomaattista toimintaa johdettiin kuninkaan palatsista. Vuonna 1918 Euroopassa levisi rajuna sairautena ”espanjan tautina” tunnettu influessaepidemia. Myös kuningas sairastui vakavasti, mutta toipui. Koska Espanja ei ollut mukana sodassa, uutista ei sensuroitu kuten muissa sotaakäyvissä maissa tehtiin, ja tieto vakavasta sairaudesta levisi laajasti. Näin välittyi väärä kuva taudista ja käsitys siitä, että epidemia oli erityisen vakava juuri Espanjassa.

Sotahistoriasta kiinnostunut voi lukea tarkemmin Alfonson hallituskaudella käydyistä sodista erityisesti Pohjois-Afrikassa ja Marokossa. Aikaisemmin menetetyille siirtomaille haettiin korvaavaa aluetta ja Alfonso sai lisänimen ”afrikkalainen”. Suuret sotatappiot ja hänen välinpitämätön suhtautumisensa sotilaiden kärsimyksiin herättivät pahennusta.

Alfonso XIII oli espanjalaisen turismin kehittäjä, ja tässä hän onnistui paremmin kuin sotatoimissa.  Hotel Palace valmistui 1912 kuninkaan toivomusten mukaisesti, ja  se komistaa Madridin keskustaa edelleenkin. Parador-hotelliketju, jonka kantava idea oli sijoittaa merkittäviin historiallisiin rakennuksiin korkeatasoisia turisteille tarkoitettuja majoitusmahdollisuuksia, sai alkunsa. Samoin jalkapallosta kiinnostunut kuningas vaikutti useiden jalkapallo- ja muiden urheiluseurojen syntyyn. (Etuliite Real viittaa sanaan kuninkaallinen).

Espanjankielinen Wikipedia käsittelee yksityiskohtaisesti poliittista ja sotilaallista toimintaa ensimmäisen ja toisen tasavallan aikana sekä luonnollisesti Francon ja kuninkaan välistä suhdetta.

Turismin kannalta tärkeä toimenpide oli Caminito del Rey –kävelyreitin avaaminen vuonna 1921. Malagan voimakas teollinen kehitys edellytti energian saannin turvaamista ja vesivoima valjastettiin sähkön tuotantoon. Guadalhorce-joki virtaa syvällä vuorten välisessä rotkossa ja vuorenseinämän korkeus (noin 300 metriä) muodostaa haasteellisen rakennuskohteen niille rohkeille miehille, jotka aikoinaan rakensivat ensimmäiset kulkureitit vuoren seinämään. Rotkon ylittämiseksi tarvittiin myös silta, joka lyhensi matkan pituutta. Reitti oli ahkerassa käytössä pitkään ja saavutti suuren suosion myös kiipeilijöiden parissa. Useiden kuolemantapausten jälkeen reitti lopullisesti suljettiin vuonna 2000. Kunnostustyöt aloitettiin uudelleen ja 6 miljoonan euron satsaus kannatti. Reitti avattiin 2015, ja sen kulkee valvotuissa olosuhteissa enintään 600 kävelijää päivässä. Maisemat, kasvillisuus, linnut ja hiljaisuus tekevät retkestä yhden tärkeimmistä matkailukohteista Malagan provinssissa.

Mutta vielä muutama yksityiskohta espanjalaisen Wikipedian tiedoista. Alfonso XIII oli kiinnostunut erotiikasta ja elokuvasta. Hänet mainitaan pornografisen elokuvan tukijana, ja tuohan tämäkin tieto uuden piirteen tuohon siniveriseen herraan. Kuten sanottu, hän kuoli Roomassa ja hänen maallinen majansa siirrettiin vasta vuonna 1980 Escorialin linnan kuninkaallisten hautaholviin.

Hänen pojastaan Don Juanista ei tullut koskaan kuningasta, mutta sen sijaan Roomassa syntynyt pojanpoika Juan Carlos opiskeli Espanjassa ja eli Francon vaikutuspiirissä. Kuninkaaksi kruunaus tapahtui vuonna 1975 välittömästi Francon kuoleman jälkeen. Juan Carlos I luopui kruunusta 2014 poikansa hyväksi. Nykyinen kuningas Felipe VI on siis Alfonson pojan pojanpoika.

Näin ajatus alkoi harhailla Caminito del Reyn kävelyn jälkeen. Kuvat puhukoon puolestaan upeista maisemista, jotka voisi kokea vielä uudelleen.

Rusinasta

Kannattaako kirjoittaa näin pienestä asiasta? Rusina: pieni ruskeahko tai kellertävä, ryppyinen, kuivahko, mutta suussa makea. Siis kannattaa.

Sun Maid –tyttö vuodelta 1916 elää edelleen: kuva on ikoni, samassa merkityksessä kuin Elovena-tyttömme vuodelta 1925.

Sun Maid –rusinat tuotetaan Kaliforniassa, ja tuotannosta vastaa 1912 perustettu maatalousosuuskunta, johon kuuluu 850 viinirypäleiden perheviljelijää. Osuuskunnan kotipaikka on Kingsburg, pieni kaupunki, joka tunnetaan myös nimellä ”Little Sweden”. Nimitys ei ole liioittelua, seudulla on vankka ruotsalaistausta, jonka saatoin joulukuussa 1991 kuulla, nähdä jopa haistaa. Ruotsalainen siirtolaisyhdyskunta järjesti perinteiset joulumyyjäiset, kommunikointi sujui vaivatta iäkkäämpien asukkaiden kanssa ruotsiksi. Muistan vanhemman herrasmiehen korjanneen puhettani kun käytin sanaa ”jobba” kertoessani työstäni, hänestä sellaista sanaa ei ole ruotsin kielessä, pitää sanoa ”arbeta”.  Tarjolla oli piparkakkujen lisäksi livekalaa, jonka nenä kyllä tunnistaa kauempaakin.

Viime lauantain Sur-sanomalehti pisti miettimään rusinoiden paremmuutta. Kumpi parempi, kalifornialainen vai malagalainen? Makunsa, rakenteensa ja kokonsa perusteella moscatel-rypälleestä kuivatut rusinat ovat saaneet luokituksen la Dominación de Origen Pasas de Málaga. Andalusian pyrkimys kehittää ja monipuolistaa turismia kohdistuu tällä hetkellä gastronomiaan, ja ruokaan liittyvät matkat vievät vierailijan Välimeren hiekkarannoilta sisämaahan, jossa viinitarhojen tuotteet viineistä rusinoihin tulevat tutuiksi. Moscatel-rypäleiden pominta ja kuivaus rusinoiksi suoritetaan käsin, mikä takaa korkealuokkaisen tuotteen.

Vierailijoiden retki päättyy paikalliseen ateriaan, jonka pääosassa on pollo. Kana valmistetaan tilan isännän isoäidin Marokossa oppiman reseptiä mukaellen. Ainekset 6-8 hengen ateriaan ovat:

- kana
- 1 ½ lasillista makeaa viiniä
- 4-5 sipulia
- 250 g manteleita
- 250 g rusinoita (moscatel de Alejandria)
- jauhettua kuminaa
- 2 kanelitankoa
- suolaa ja pippuria
 

Taitava kokki tuosta valmistaa mainion riisin kanssa nautittavan aterian, jossa yhdistyy Andalusia ja Marokko sekä historia ja nykypäivä.

Reseptiä en ole vielä kokeillut, mutta varmasti sen testaan. Jos maku kovasti miellyttää, annan sille uuden nimen: kanaa ehtoollisviinissä. Nimitys johtuu tietysti siitä, että jokainen Suomessa ehtoollisella käynyt on muscatel-rypäleestä valmistettua viiniä saanut maistaa.

Rusinoiden vertailussa on kallistumassa malagalaisten puoleen. Vaikka Sun Maid –rusinoita valmistetaan 200 miljoona kappaletta vuodessa, pidän parempana herkkuna sellaisia rusinoita, jotka poimitaan käsin ja kuivataan auringossa.

Jos matkasi suuntautuu Axarquíaan, löydät tietoja rusinakohteesta:

Rutas el Pasero: elpaseroborge(at)gmail.com

Lisäys 21.2.2017
Olin niin jo reseptin lumoissa, että unohtui kirjavinkin antaminen, sehän on keskeinen asia tässä lukupäiväkirjan tapaisessa blogissani. Aiheeseen sopii vuonna 2011 suomennettu kirja Leo Afrikkalainen. Kirjailija on Amin Maalouf, jonka tunnemme Kaija Saariahon oopperoiden librettojen kirjoittajana. Leo Afrikkalaisen tarina sijoittuu 500 vuotta sitten Granadaan, jota oli pitkään hallinneet islamin uskoiset sulttaanit. Tämä vaihe päättyi, mutta jätti voimakkaan vaikutuksen koko Andalusian alueelle.

Poimitaan vielä rusinat pullasta, ja katsotaan mistä ja milloin tuokin tuttu sanonta on meille tullut. Kielikellon julkaisussa 2/1995 asia selitetään seuraavasti:

Rusinat pullasta 

Maailmantapahtumien käänteille syntyy paitsi yleiskielisiä, usein pitkiä ja selittäviäkin nimityksiä myös leikkisiä kuvailmauksia. Euroopan talousyhteisöön ETAan pyrkivää Suomea moitittiin 1980-luvun lopulla vain omien etujensa tavoittelemisesta EY:ssä eli halusta päästä poimimaan rusinat EY:n pullasta; puhuttiin jopa Suomen kehittämästä rusinapullateoriasta. Suomalaisia moitittiin rusinat pullasta -asenteesta myös esimerkiksi teatterielämysten etsinnässä. Sanonta jäi henkiin, sillä keväällä 1994 Islantia paheksuttiin ”rusinoiden noppimisesta pullasta” sen käymässä kalastusaluekiistassa. Kokoomuksen puheenjohtajaa Sauli Niinistöä tukistettiin loppuvuodesta 1994 kahdella tuolilla istumisesta; hän nimittäin kieltäytyi tarjotusta ministerin salkusta mutta osallistui kokoomuksen ministeriryhmän vetäjän roolissa hallituksen työskentelyyn ja saattoi näin poimia rusinoita molemmista pullista eli ”näykkiä sekä hallituksen että opposition pöydistä”. Suomen kielessä sanonta lienee tuore, sillä se näyttää ilmestyneen lehtiteksteihin vasta 1980-luvun loppupuolella. Sen sijaan ruotsissa se on ollut Svenska Akademiens Ordbokin mukaan tunnettu jo 30-luvulla muodossa ”plocka russinen ur kakan”.

Hyvää sunnuntai-iltapäivää

Kieli luo maailman

Mitä siitä tulee, jos kirjailija aloittaa kirjansa anteeksi pyydellen ja päättää esipuheensa vetoamalla huoneentauluunsa, jossa sanotaan:

”Puhu vasta sitten, kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa.”

Jos tuon ottaa aivan kirjaimellisesti, seurauksena olisi suuri hiljaisuus. Kenellä nyt olisi todella tärkeää sanottavaa, mutta kovasta melusta ja puheen pärinästä päätellen, kaikilla on omasta mielestään tärkeää sanottavaa, joka useimmiten kohdistuu ajankohtaiseen uutiseen. Uutiset herättävät valtavan tarpeen ottaa kantaa ja osallistua, mikä käytännössä tiivistyy kauhisteluun, ärtyneeseen vihapurkaukseen ja vastapuolen irvailuun, pilkkaan ja vähättelyyn. Varsin kaukana on perustellut kannanotot ja syvällinen asioihin perehtyminen.

Torsti Lehtinen on ollut minulle aina kiinnostava kirjallinen hahmo. Hänen lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset Kalliosta, Kööpenhaminasta ja suuresta kirjallisesta maailmasta vetoavat kaltaiseeni lukijaan, jolle filosofia ja aatehistoria ovat olleet jonkinlainen kivijalka, jolle ajatteluani yritän rakentaa. Voin myös yhtyä hänen esittämään ajatukseen: ”Lukkarinrakkauteni outoihin käytöstapoihin on vahva”.

”Totuin jo lapsena originelleihin, joita hääri Kallion kulmilla kylähulluina. Harjun ruumishuoneen ikkunan takana huhuili Silkki-Saara hienoissa hepeneissään poikavainajaansa palaamaan takaisin elämään. Samalta ruumishuoneelta kuormattiin Malmille lähtevään junaan sekä isäni että ennen syntymääni hukkunut pikku isoveljeni. Malmin hautausmaalla oli oma rautatieasema, jonne nämä synkät junat saapuivat.”

Vaikka nämä näkymät eivät olisi lukijan lapsuuden maisemaa tai edes rakennuskanta tuttua, on Harjun ruumishuone kuitenkin edelleen olemassa. Kuljeskelu Kalliossa tuo esille nopean kehityksen: kaikki on muuttunut niillä kulmilla, missä ennen köyhälistökorttelien leskiäidit kamppailivat leivänpalasta ja viinatrokareita asui Kolmannen linjan joka toisessa asunnossa.

Miten näistä olosuhteista kasvaa kirjalliseen maailmaan ja ansioituneeksi Kirkegaardin tuntijaksi. Tällaiset kehityskertomukset ovat opettavaista luettavaa ja rohkaisevat paremman elämän tavoitteluun.

Tarvitsemme sanoja ei vain puhumista ja kirjoittamista varten, vaan ennen kaikkea ajattelemista varten. Kieleni rajat ovat maailmani rajat, sanotaan. Kun lukuharrastus vähenee, kieli köyhtyy ja ajattelu rappeutuu. Nyt on helposti nähtävissä, miten nopeasti vivahteettomalla ja yksinkertaisella puhetavalla saadaan ihmisjoukot manipuloitua vellovaksi laumaksi.

Torsti Lehtinen kuvailee lapsuuden lukuharrastustaan Kallion kirjaston kirjahyllyjen siimeksessä ja peiton alla taskulampun valossa salaa ahmittuja seikkailukirjojen jännittävää maailmaa, jolle elokuvien valmis kuvitus ei pärjännyt lainkaan. Hän kohottaa kirjallisuuden taiteiden ykköseksi.

”Jokaisella ihmisellä on ainutlaatuinen näkökulma todellisuuteen, ainutkertainen kokemusmaailma. Kaunokirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden nähdä todellisuus toisen silmin. Kirja on tekijänsä ja lukijansa yhteinen yritys ymmärtää elämää. Käsitys objektiivisesta todellisuudesta syntyy erilaisten subjektiivisten käsitysten dialogista, ei siitä, että jokainen kuvittelee olevansa yksin oikeassa.”

Kirjasto on tasa-arvoa edistävä laitos, kynnys on matala astua sisään edelleenkin. Useimmat kirjastot ovat myös kauniita, viihtyisiä ja hiljaisia. Kun sattumalta valitsee hyllystä kirjan, saattaa se olla juuri Torsti Lehtisen Syntiset saarnat, jossa liikutaan lyhyiden, pirstaleisten lukujen maailmassa: kielen rappiosta, yksinäisyyden hurmasta, vaikenevasta Jumalasta, Mumbaista, Tolstoihin, Kullervosta, Mona Lisan viiksiin. Ja kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä.

Vielä yksi välähdys lapsuudesta.

”Saman vuonna, jona isäni kuoli, äiti sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion, ja hänet passitettiin suoraan raastuvasta Hämeenlinnan vankilaan. Minut vietiin lastenkotiin.
 Kansakoulun kolmannen luokan alkaessa muutin takaisin äitini luokse, joka oli lastensuojelulautakunnan arvion mukaan saanut asiansa riittävän hyvään kuntoon. Jouluaaton aattona katsoin sisäistä Kullervoani silmästä silmään. Humalainen isäpuoleni kompastui mandoliiniin, jonka olin laskenut kädestäni nojalleen pöydän jalkaa vasten. Raivoissaan hän löi mandoliinin seinään. Ainoa isävainajaltani muistoksi jäänyt esine levisi päreiksi ja sekavaksi kielen vyyhdiksi. Kullervon veitsestä katkesi terä. Hyökkäsin isäpuoleni kimppuun. Halusin tappaa hänet, mutta hävisin tappelun.”

Maailmanmatkaaja palaa jokaiselta reissultaan äidinkielen pakottamana Suomeen ja asettuu pysyvästi lapsuuden maisemiin. Olo on kuin Topeliuksen sadun pikkupojalla: Kallion kirkon torni on koivuni ja Keskuspaloaseman punainen valo tähteni.

Lainaukset:

Torsti Lehtinen, Syntiset saarnat – Kirjoituksia maan ja taivaan väliltä. Arktinen banaani. 2014

Satu

Kuva: Osa Ulla Jokisalon teoksesta. Lapinlahden Gallerian näyttelyssä 

… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ja elävät edelleenkin jos eivät ole sattuneet kuolemaan.

Näin päättyy hyvä satu, ja sen jälkeen voinkin rauhassa nukahtaa ja nähdä unta sammakosta, joka muuttuu prinssiksi suudelmani voimasta.

Kaunotar ja hirviökin löytävät toisensa ikuisessa rakkaudessa, tosin kaunotar taisi jäädä vangiksi, mutta kyllä hän sen kestää, koska muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut tarjolla.

Hannu ja Kerttu palaavat kotiin isän luokse mukanaan varallisuutta, joka takaa hyvän elämän kaikille kolmelle, kun paha äitipuolikin on jo heittänyt henkensä.

Lumikki makaa kuvan kauniina lasiarkussaan, mutta herää kuolon unestaan kun uljas prinssi karauttaa paikalle. Kaunis nuori mies kompastuu lähestyessään arkkua, arkku heilahtaa ja äkillinen nytkähdys irrottaa myrkkyomenasta irronneen palan Lumikin kurkusta. Hän virkoaa, nousee istumaan ja katseet kohtaavat. Prinssi nostaa nuoren neidon valkoisen ratsun selkään ja yhdessä he karauttavat  kohti vuoren huipulla siintävää satulinnaa. Toisessa linnassa samaan aikaan kuningatar kyselee: ”Ken on maassa kaunehin?” Saa yllättävän vastaukseen, muuttuu rumaksi tai ainakin vanhan näköiseksi.

Tuhkimo siivoa äitipuolen ja sisarpuolien palkattomana piikana. Sovitellaan lasikenkää jalkaan, sisarpuolet saksivat ja veistelevät jalkaansa sirommaksi, mutta se ei vain mahdu kauniiseen kenkään (vähintään 12 cm korko), veri tirisee varpaista ja kantapäästä. Kamala on sisarpuolten raivo ja kateus, mutta sitäkin ihanampi Tuhkimoa kohdannut onni.

Sadut puhuttelevat niin aikuista kuin lastakin, juuri siksi niitä on niin mukava ääneen lukea. Molemmat saavat mietittävää, ehkä opetustakin. Jos valehtelee, voi nenä pidentyä tai suun ympärille piirtyy musta rengas. Kiltin lapsen voi sadun avulla saada vieläkin kiltimmäksi tai ainakin neuroottiseksi. Äitiin kohdistuvan kiukun, jopa vihamielisen tunteen, pystyy paremmin käsittelemään, kun kohteena onkin äitipuoli.

Grimmin sadut pohjautuvat veljesten 1800-luvun alkupuolella keräämiin kansantarinoihin, jotka käsittelivät insestiä, seksiä ja väkivaltaa. Suulliseen kerrontaan perustuvat tarinat olivat usein hyvin julmia ja raakoja. Lapsen hylkääminen ei ollut mitenkään harvinainen teema. Grimmin veljesten sadut kävivät läpi useamman kirjallisen muokkausvaiheen, niitä muunneltiin lukijoilta saadun palautteen perusteella. Vuonna 1857 julkaistu seitsemäs painos jäi elämään pitkäksi aikaa.

Satujen tulkintaa ja tutkimista voi tehdä myytin, folkloristiikan, psykologian, psykoanalyysin ja sosiologian näkökulmasta. Grimmin satujen rohkeus naittaa köyhä, viisas talonpoika ja prinsessa tai kaunis piikatyttö ja prinssi rikkoivat luokkayhteiskunnan rakenteita. Bruno Bettelheimin psykoanalyyttiset tulkinnat satujen seksuaalisesta tiedostamattomasta tasosta tuntuvat nykyään kovin kaavamaisilta.

Osa 1970-luvun saduista ja tarinoista ohjasi lukijan/kuulijan pohtimaan tasa-arvokysymyksiä työelämässä ja maailmantaloudessa. Hyvän ja pahan välinen kamppailu oli niissäkin esillä omalla tavallaan.

Myytit ja tarinat elävät ikuisesti Carlo Collodin kirjoitti jatkokertomuksena lehdessä julkaistun tarinan Pinokkiosta vuosina 1881-83. Tarina elää edelleenkin kirjoina, teatteriesityksinä ja elokuvina. Kaikki tuntevat Pinokkion, tuon pitkänenäisen puusta tehdyn sätkynuken, jonka ikääntynyt puuseppä Gepetto veisti itselleen pojaksi. Ihmiseksi kasvaminen ei tapahtunut käden käänteessä: oli voitettava monia houkutuksia, torjuttava huijausyrityksiä, löydettävä omantunnon ääni ja ymmärrettävä rakkauden kaksoiskäsky.

Yksi sadun opetus on myös se, miten helposti ihmisestä voi tulla huijauksen ja hyväksikäytön seurauksena aasi.
Ajurihahmo houkuttelee lapset Huvitusten saarelle, jossa he muuttuvat aaseiksi. Lopuksi Ajuri myy aaseiksi muuttuneet lapset kaivoksiin ja sirkuksiin.

… ja sen pituinen se.

Ja nyt tarkkana aikuiset, ettei meitä taas huijattaisi. Äidilläni oli tapana toistella oman äitinsä sanontaa: ”Ei se ole tyhmä, joka huijaa. Tyhmä on se, joka antaa itseään huijata.”

Innoittajana kirjoitukselle oli tällä kerralla Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa. Kirjaan on liitetty Cooverin essee: Tarina, myytti, kirjailija, josta sitaatti:

”… Tarina kertoo satujen sankareista, jotka vastoin kaikkia odotuksia onnistuvat kukistamaan jättiläisen, tappamaan lohikäärmeen ja voittamaan itselleen prinsessa ja puoli valtakuntaa. Kirjailija tietää, että kaikissa näissä saduissa sankarille käy lopulta huonosti, mutta sitä ei tarina kerro, ja opetus onkin: sinä olet narri, tämä on sinun osasi, kompuroi ja kaadu maahan ja nouse ylös kaatuaksesi uudestaan.”

Lainaus: Robert Coover. Pinokkio Venetsiassa. Suomennos Heikki Karjalainen. Moebíus 2016