Bonsai

Pitkän hiljaisen tauon jälkeen sain uutta asiaa kerrottavaksi. Sydämellinen naapurini lahjoitti minulle oman bonsainsa, johon sanoi kyllästyneensä. Se näyttää hyvin elinvoimaiselta ja lykkää uutta versoa tyvestään. Mutta onko se hyvä vai huono asia ruukkupuun oikean kasvattamisen näkökulmasta.

Mistä tahansa puusta voidaan ainakin teoriassa kasvattaa bonsai, tosin eräät puulajit soveltuvat tähän tarkoitukseen toisia paremmin. Tämä minun puuni vaikuttaa fiikukselta, mutta vannomatta paras. Runko on pakotettu kasvamaan muotoonsa ja metallilankojen jättämät arvet näkyvät rungossa. 

Japanilaisessa puutarhataiteessa, johon myös bonsai ja ikebana kuuluvat, on tarkat määritelmät rungon muodosta ja istutusastiasta. Tavoitteena on luoda kasviin epäsymmetria, rytmi ja tyhjän tilan tunnelma. Estetiikan lisäksi bonsain kasvattamisessa korostuu kärsivällisyys ja huolenpito. Valmis bonsai ei saa näytä ihmisen muokkaamalta, sen tulisi näyttää korkean iän saavuttaneelta puulta pienoiskoossa. Bonsain kasvua ohjataan ja rajoitetaan samalla tavalla kuin luonto määrittelee käppyrämännyn muodon tuulisessa ja pienessä kallionkolossa.  

Mia Kankimäki kuvaa japanilaista puutarhaa.

”Olen aina ihaillut puutarhojen kolmiulotteista vaikutelmaa ja turhautunut siitä, etten saa sitä vangittua huonolla kamerallani, mutta vasta nyt tajuan, että kolmiulotteisuus ja kerroksellisuus ovat koko puutarhataiteen ydin ja vaivalla saavutettu päämäärä. … Sama etäisyyden ja läheisyyden vaihtelu ja kerroksellisuus toistuu puutarhan jokaisessa osassa pienemmässä mittakaavassa. Utuiseen vuoristomaisemaan katoavan puron yli kaartuu silta, ja sillan edessä kaartuu vaahteranoksia, joiden lehtipilvet on leikattu kauniisti niin, että ne muodostavat täydellisen viehättävän erimuotoisten oksien ja lehtien kerroksellisen sarjan, joka heijastuu veteen, jonka kivien ylle taas kaartuvat erilaiset heinät… Ehkä puutarhataide on jonkinlaista suuren mittakaavan ikebanaa: ainakin tyhjän tilan, rytmin ja epäsymmetrian säännöt tuntuvat samoilta.” 

Bonsai tuli elämääni nyt toisen kerran. Ensimmäinen kohtaaminen oli pettymys: Englannista hankittu bonsaivalmispaketti kaikkine tarvikkeineen unohtui liian pitkäksi aikaa johonkin kaapinnurkkaan. Nyt on otettava vastuu valmiista yksilöstä ja tehtävä päätöksiä. Miten suhtautua rungon alaosassa kasvaviin sivuversoihin? Entä kasvualustan mullan määrä? Kastelutiheys? Jokainen bonsai on oma yksilö, kuinka huomioin juuri tämän yksilölliset tarpeet?

Lainaus:

Mia Kankimäki. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013

  

  

Tikkuri

Kiinnostava sana, jonka selittämiseen tarvitaan vähän ruotsin kielen taitoa. Tikku on ruotsiksi en sticka. Tikkuri viittaa tekijään, siis olisiko se sama kuin en stickare. Mutta eihän se nyt näin yksinkertaista voi olla. Makkaratikku on tikku, jonka nokassa heilutellaan nuotion päällä kärvistelevää makkaranpalaa. Sitten on vielä olemassa silmätikku ja siihen liittyvä uhkaus: ”Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.”

Makkaratikkuri siis paistaa nuotiolla makkaraa ja silmätikkuri muistelee ikävässä sävyssä menneitä.

Sana en sticka tuo käsityöihmiselle ensimmäiseksi mieleen sanan puikko. Ja mitä puikolla tehdään? Kudotaan tietenkin tai neulotaan, murrealueesta riippuen. Minä kudon. Kudoin paljon puseroita, villatakkeja jopa mekkoja aina siihen saakka kunnes ranteet kipeytyivät. Oli tehtävä valinta: puikot tai hiiri. Uusi teknologia astui elämääni 80-luvulla: näppäimistö ja myöhemmin hiiri sekä huono ergonomia yhdessä pakottivat vähentämään puikkojen heiluttelua. Viimeiset hankkeet tällä elämän saralla olivat lastenlasten pikku neuleet. 

Nyt hiiren napsuttelun sijaan käytän runsaasti oikean käden etusormea ja odotan tuleeko kulumia, nivelrikkoja tai muuta ongelmaa. Ranteet toimivat hyvin, mutta kädet ovat levottomat ja kaipaavat jotakin puuhaa. Tämä siis johdantona uuteen haasteeseen eli tikkuriin.

YLE:n sivuilta bongasin tarinan Hailuodosta, jossa tikkuriperinne elää voimakkaana edelleen. Hämeestä saarelle muuttanut miespuolinen kunnanjohtaja on myös tarttunut puikkoihin ja opetellut hailuotolaisen tikkurin valmistamisen aivan kylmiltään. Hän siis rikkoi lasikaton.

Haluaisin tutustua tähän Perämeren saareen paikan päällä. Ainakin ennen kuin se kasvaa maannousun jatkuessa kiinni mantereeseen. Siis aikaa on matkan suunnitteluun. Samalla matkalla maistelisin Hailuodon perinneruokaa, siiasta valmistettua kalapottua. Vertailun vuoksi ottaisin Kallan lohikeiton makumuistot kieleni päälle.

Hailuodon historia on kiinnostava; sen synkin vaihe sijoittuu Isonvihan (1713-1721) aikaan. Tuolloin saarella asui pysyvästi noin 300 henkeä, mutta kahakoiden alkaessa mantereelta lähti suuri joukko ihmisiä pakoon  venäläisiä kasakoita; he kuvittelivat löytävänsä turvapaikan saaresta. Mutta toisin kävi. Yhden yön aikana syyskuussa 1714 kasakat surmasivat kirveellä 800 ihmistä. 

Tikkuri on edelleen käyttökelpoinen ja moneen tilanteeseen sopiva asuste.

”Tikkuröijy on ollut perinteisesti luotolaisten miesten työ- ja pyhäpaita, jota erityisesti kalastajat ovat käyttäneet kalastusreissuilla. Neule on ollut kalastajille perusvaate - erityisen hyvin kalastukseen sopiva - käytännöllinen työvaate, sillä luotolainen lämmittää märkänäkin. Juhliin on saatettu pukeutua parempaan tikkuriin, ja naimisiin on menty morsiamen neulomassa villapaidassa. Kalastajan häissä on pappikin voinut pukeutua tikkuröijyyn. Tikkureita on neulottu joka talossa, ja neulojina ovat olleet äidit ja tyttäret. Saaressa on ollut myös muutamia ammattineulojia, jotka ovat viipyneet talossa ruokapalkalla tikkuröijyn neulomisen viemän ajan. Mallia on otettu vanhoista neulepaidoista. Nykyisin luotolaista käyttävät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään myös lapsille.”

Äidit ja tyttäret kutoivat perinteisen puseron siten, että siihen tuli jokin tunnistettava yksityiskohta. Kalastajan elämä saattoi päättyä merellä ja joskus kotiin lähetettiin vain hukkuneen päältä riisuttu tikkuriröijy tunnistamista varten.

Murre- ja kielirintamat ovat kiinnostavia. Hyvälle kapineelle löytyy useita nimiä. Edellä käytettiin neulepuserosta sanoja: tikkuri, tikkuriröijy, luotolainen. 

Tässä vielä muistelu omasta elinpiiristäni. Äitini muutti 1940-luvulla Kokkolasta Hämeeseen ja ensimmäisellä kauppareissullaan pyytäessään saada ostaa porstan, pettyi pahasti. Kauppias pyöritteli päätään, sanoi, että ei meillä sellaista ole. Äiti kertoi ajatelleensa, että kyllä on ikävä ihminen, näin että myyjän selän takana olevalla hyllyllä oli juuri sellainen harja, (= en borsta).

Rannikkoseudulla vietin 60-luvulla entisen poikaystäväni kanssa kesiä. Sisällä istuskelun jälkeen siirryttiin kartanolle. Tätä hän ihmetteli hiljaa mielessään pohtien, että miten kauas sitä nyt lähdetään. Todellisuudessa mentiin vain omalle pihalle. Ute på gården. 

Levottomat käteni kaipaavat tekemistä, ja vakavasti pohdin tikkurihankkeeseen ryhtymistä.

Lähteet ja lainaukset: Wikipedia

  

Pyhimys

Kirja, joka vie jonkin tuntemattoman aiheen äärelle, on antoisa lukukokemus. Jos kirja on vielä hyvin kirjoitettu, tiivis ja monitasoinen, sen lukee mielellään kahteen kertaan. Näin tein Joel Haahtelan kirjan Adèlen kysymys kanssa.

Päähenkilö viettää Pyreneitten vuoristoalueella sijaitsevassa luostarissa kolme viikkoa selvitellen 1100-luvulla pyhimykseksi julistetun nuoren naisen kanonisointiin liittyviä dokumentteja. Pyhimykseksi julistaminen on pitkä prosessi, jossa kerätään tietoja kyseisen henkilön tekemistä laupeudentöistä, ihmeistä ja elämän vaiheista. Kuullaan todistajia ja silminnäkijöitä.

Katolisen kirkon ajoilta on myös meillä maallistuneilla protestanteilla kuitenkin säilynyt perinteitä, jotka nojaavat katolisen kirkon pyhimyksiin. Lucia, jota juhlistetaan joulukuussa Lucia-kulkueessa, on pyhimykseksi julistettu hahmo. 

Katolisen kirkon toimintaan kuuluu edelleen kanonisointi eli pyhimykseksi julistaminen. Kalkutan köyhien auttaja äiti Teresa, joka kuoli vuonna 1997, on tällä hetkellä kanonisointiprosessissa. Hänet on julistettu vuonna 2003 autuaaksi, mikä on ensimmäinen askel pyhimykseksi julistamisen suuntaan.

Mutta takaisin lukemaani kirjaan, jonka nimi voisi olla myös putoaminen. Adèlen ja päähenkilön äidin putoaminen tai hyppääminen ovat kirjan pohdintojen kohde. Taitavasti toisiinsa sidottua kerrontaa.

”Sitten veli Paul kertoo, että Pyhä Adèle on kaikkien haavoittuneiden ystävä ja hänessä on valtava voima. On nimittäin ihmisiä, joiden tarvitsevuus on loputonta, eikä mikään voi täyttää aukkoa heidän sisällään. Heidän sydämensä imee kaiken itseensä, eikä silti umpeudu koskaan kokonaiseksi. Mutta on myös ihmisiä, joista valuu yli. He ovat niin täynnä, että heidän voimaansa riittää muille ja he luovuttavat sitä maailmaan.”

Pyhimyksiin uskominen haastaa ajattelumme rajoja: tapahtuuko ihmeitä, onko aina olemassa syy ja seuraus. 

Päähenkilön huolestuneet ajatukset liittyvät omaan poikaan, Johannekseen, hänen huonosti sujuvaan opiskeluun, ahdistuneisuuteen. On runsaasti sellaista aineetonta perintöä isovanhemmilta lapsille, jonka siirtymistä ei voi testamentissa luovuttaa tai siirtää jälkipolville, mutta kuitenkin se on nähtävissä pelokkuutena, vihana, katkeruutena, uskona, toivona ja luottamuksena.

 ”Pohjimmiltani olin varma, että minun oma pelkoni oli siirtynyt Johannekseen; että se mikä oli aikoinaan elänyt äidissäni, oli tarttunut Joonakseen jollakin kummallisella ylisukupolvisella manööverillä. Olin rakentanut poikaani vuosien varrella, kirjoittanut sen hänen sisäänsä ja alkanut elää sitä todeksi. Ja koska Joonas oli minun poikani ja samalla minulle lojaali, hän oli ottanut pelon vaivihkaa omakseen, kuin surkean lahjan isältään.”

Kolmen viikon ajan päähenkilö elää luostarin sääntöjen ja päiväjärjestyksen mukaan. Hän keskustelee veli Paulin kanssa myös ihmeistä.

”Veli Pauli kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”

Onko romaanissa kerrotut yksityiskohdat Adèlesta totta. Sehän pitää tarkistaa. Pyhimysluettelosta ei löydy tämän nimistä henkilöä, joten tarina on fiktiota. Sen sijaan tarkistin pyhimysluettelosta, kenen pyhimyksen muistopäivä on tänään 31. tammikuuta. Löytyi kiinnostava henkilö; pappi Giovanni Bosco. Hänet julistettiin pyhimykseksi 1934 ja hänen ansionsa liittyvät Torinossa asuvien köyhien ja laiminlyötyjen poikien auttamiseen. Hänen toimestaan perustettiin ammattikouluja ja suojapaikkoja myös tytöille. Hänen perustamansa sääntökunta ylläpitää noin tuhatta ammattikoulua, poikakotia ja opettajaseminaaria.

Lainaukset:

Joel Haahtela. Adèlen kysymys. Otava 2019 

       

Taiteilijaromaani

Hyvä nimi kirjalle: Mistä maailmat alkavat. 

Monella on taipumus takertua kirjailijoihin, myös minulla. Tällä hetkellä luen useamman Joel Haahtelan romaanin peräkkäin. Juuri kun olen uinut hänen hiljaiseen kerrontaansa ja tottunut siihen, miten hän yksinäistä matkaajaa kuljettaa salaperäisten henkilöhahmojensa mukana ympäri Eurooppaa, tulee romaani, jossa puhutaan, selitetään ja kommentoidaan. 

Kirjan nimi on Mistä maailmat alkavat. Nuoren miehen maailma aukeaa taidemaalari Vincent van Goghista kertovan elokuvan kautta. 

Kirjan päähenkilö, Vesa, aloittaa taideopinnot Vapaassa taidekoulussa opettajanaan muiden muassa Unto Pusa, joka ei päästä oppilaitaan helpolla; kyselee, laittaa pohtimaan, vaatii perusteluja.

”Liike ja staattisuus. Miten ne mahtuvat samaan kuvaan? Kerropa se.”

Pusa käyttää myös sanaa ”tuhru”. Minulle sana tuo mieleen kaunokirjoitusvihkon, johon kirjoitettiin kaunolla ensin yksi kirjain kerrallaan ja sitten kokonaisia lauseita. Mustepullo pulpetin kannella, pulloon kastetaan mustekynän kärki, josta ylimääräinen muste joskus tipahti ja levisi puhtaalle sivulle ikäväksi tuhruksi.

Pusa antaa tuhrulle syvällisen tulkinnan ohjatessaan kuvantekijää: ”Tuhruksi menee…”

”Vapaasti, vapaasti, antakaa käden liikkua vapaasti, tyhjentäkää mieli. Mitä on tuhru? Tuhru on liiallista ajattelua, este, jumiin jäämistä, omiin ajatuksiin rakastumista. Minä tiedän, että te rakastatte itseänne, mutta ei jäädä silti hekumoimaan, ei pyörimään oman navan ympärille, sieltä nousee paperiin vain nöyhtää. Annetaan käden liitää! Kyllä, välillä se on perhonen, välillä se on haukka.”

Yksinkertaisia kysymyksiä satelee oppilaiden selän takaa opettajan ohjatessa nuoria miehiä piirtämistä.

”Onko hiilellä sukupuolta? Kyllä sillä sukupuoli on, ainakin tänä iltana. Ajatelkaa naista, kuinka tartutaan naisen käteen, Hämäläinen tietää, keveästi tartutaan, annetaan viedä mutta viedään samalla, kahdensuuntainen juttu.”

Ajattelen ja muistelen, miten erilaisilla tavoilla nainen on kuvataiteessa esitetty. On ylevöittämistä, poseeraamista, rumentamista, alistamista ja ylistystä.

”Jos viiva on liikettä, mitä on liike? Liike on elämää ja elämä tarkoittaa eläväistä.”

Vesan taideopinnot jatkuvat Bolognan taideakatemiassa. Siellä hän näkee Giorgio Morandin taulun, joka puhuttelee häntä. Nuori taideopiskelija päättää tavata vanhan mestarin. Taiteilija  Giorgio Morandi (1890-1964) on asunut suurimman osan elämästään samassa talossa, yhdessä äitinsä ja kolmen sisarensa kanssa. Jostakin syystä Vesan ja ikääntyneen taitelijan kohtaaminen on kirjassa kuvattu niin sydämellisesti ja lämpimästi, että lukijana en voinut jättää asiaa kesken. Löysin taulut, kuvia taiteilijasta, videon hänen museona säilytetystä makuuhuoneestaan, joka toimi myös työhuoneena. Tauluissa esitetyt pullot ja maljakot, jotka hän ikuisti asetelmiinsa harmaan, ruskean ja kalkkivalkoisen eri sävyissä. Kokonainen elämäntyö samassa tilassa, käden ulottuvilla.

”Morandille riitti yksi kaupunki, yksi katu ja yksi huone, ja sielläkin samat aiheet, ettei hän koko elämänsä aikana saanut tarpeekseen muutamasta väristä ja niiden sävyistä, pienestä tilasta ja päivänvalosta. Tarkoittiko se, Visa mietti, että taiteilijan sisin oli hyvin yksinkertainen vai sitä, että se oli poikkeuksellisen monimutkainen?”

Lähteet:

Joel Haahtela. Mistä maailmat alkavat. Otava 2017

Pieni joulusaarna

Elämässä on muutama tärkeä käännekohta, kuten koulun aloittaminen, ensimmäinen työpaikka, perheen perustaminen, työelämän päättyminen ja eläkkeelle siirtyminen. On toki muitakin etappeja, joissa elämä saa uuden suunnan, mutta nyt aluksi tuosta viimeisestä eli siitä kysymyksestä, jonka moni tekee itselleen: mitä teen eläkkeelle siirtymisen jälkeen.

Jenny  Erpenbeck on kirjoittanut kirjan miehestä, joka teki yliopistouran DDR:ssa ja asui jaetussa Berliinissä. Suuri muutos hänelle oli muurin murtuminen idän ja lännen välillä. Näistä tuntemuksista kirjassa kerrotaan niukasti, mutta muistot entisestä ajasta pulpahtavat esiin kaupungilla liikkuessa. Mies on vasta eläkkeelle jäätyään havahtunut miettimään, miten hänen pitäisi päivänsä täyttää. Hän on lapseton leskimies, jolla on vanhat ystävät ja paljon aikaa.

Eletään vuotta 2015. Berliiniin tulee sankoin joukoin vierasta väkeä. On mielenosoituksia, äänekkäitä ja hiljaisia protesteja.

”Hän istuu pöydän ääreen ja avaa television, jossa iltauutiset kertovat viimeisimmät tiedot kaupungista ja sen ympäristöstä: pankkiryöstö, lentokenttähenkilöstön lakko, polttoaine kallistuu jälleen, Alexanderplatzille on kokoontunut kymmenen miestä, ilmeisesti pakolaisia, jotka ovat aloittaneet nälkälakon, yksi nälkälakkolaisista oli menettänyt tajuntansa ja hänet vietiin sairaalaan. Siis Alexanderplatzillako? Kuvassa näkyy, kuinka paareilla makaava mies työnnetään ambulanssiin.

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)

Näiltä uutisilta, kuvilta ja kertomuksilta ei voinut kukaan välttyä, sillä ne tulivat koteihin, lehtien lööppeihin, TV:n ajankohtaisohjelmiin. Kirjan päähenkilölle mieleen nousee sota-ajan kokemukset vanhempien kertomana. Selittelyä. Syödessään maukasta salaattiateriaansa kuvat kertovat jotakin muuta maailmasta. Mutta mitä se auttaisi torilla istuvia mielenosoittajia, jos hän lopettaisi syömisen solidaarisuuden vuoksi. Mies taitaa olla pohjimmiltaan tutkija ja tiedemies. Hän päättää ottaa asioista selvää ja laatii listan, jonka kanssa hän lähtee vasta perustettuun pakolaiskeskukseen. Hän haluaa haastatella henkilökohtaisesti näitä ihmisiä. 

”Missä te vartuitte aikuiseksi? Mikä äidinkielenne on? Mihin uskontokuntaan kuulutte? Kuinka monta henkeä teidän perheeseenne kuuluu? Millaisessa asunnossa tai talossa te elitte? Miten vanhempanne tutustuivat toisiinsa? Oliko teillä televisio? Missä nukuitte? Mitä ruokaa söitte? Mikä oli lapsuutenne mieluisin piilopaikka? Kävittekö koulua? Millaiset vaatteet teillä oli? Oliko kotieläimiä? Onko teillä ammattikoulutus? Onko teillä perhettä? Milloin lähditte kotimaastanne? Miksi? Pidättekö vielä yhteyttä perheeseenne? Mikä oli määränpäänne? Miten hyvästelitte? Mitä otitte mukaan lähtiessänne? Millaiseksi kuvittelitte Euroopan? Mikä on toisin? Miten kulutatte päivänne? Mitä kaipaatte eniten? Mitä toivotte? Jos teillä olisi täällä asuvia lapsia, mitä kertoisitte heille kotimaastanne? Voitteko kuvitella vanhenevanne täällä? Mihin teidät pitää haudata?”

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.) 

Turvapaikanhakijoiden tarinat ovat jokainen erilaisia ja tuntematon maailma kaatuu haastattelijan päälle. Hän tuntee itsensä tunnin haastattelun jälkeen uupuneeksi, se oli raskaampaa kuin yliopistolla pidetty luento.

Kirjaa lukiessani mietin monesti, että helpoin tapa välttää omaa ahdistumista, on luottaa siihen että byrokratia hoitaa koko homman. Noudatetaan vain lakia ja järjestystä. Rahastakin voi olla apua mielen rauhoittamiseen.

”Saatteko te täällä rahaa? Richard kysyy.

- Kyllä, kaksi viikkoa sitten aloimme saada, nuorukainen sanoo, mutta se ei ole hyvä asia, minä haluan tehdä töitä.

- Töitä.

- Töitä.

Richardin on nyt lähdettävä, sillä nämä keskustelut ovat raskaampia kuin hän oli kuvitellut.”

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)

 Ystävystyminen haastateltujen kanssa tuottaa kirjan päähenkilölle mahdollisuuden tutustua täysin uuteen maailmaan, jossa on paljon hyvää, mutta myös pettymyksen aiheita. Me, jotka elämme turvassa, voimme valita oman todellisuutemme. Voimme päättää, missä todellisuudessa elämme, kun voimat eivät hupene seuraavan ruoka-aterian hankkimiseen, yösijan löytämiseen ja huoleen siitä, mihin minut seuraavaksi siirretään.

 Kirjassa on kuvaus pakolaiskeskuksessa järjestetystä saksan kielen opetuksesta. Tämä palautti mieleeni 1970-luvun alun ensimmäisen työpaikkani Ruotsissa. Tuohon aikaan Suomesta muutti työn perässä 20 000-30 000 miestä ja naista vuosittain naapurimaahamme. Kielen opetukseen panostettiin tarmokkaasti. Työssä oleville maksettiin työnantajan puolesta 240 tuntia ruotsi kielen opetusta, muille opetus oli maksutonta. Opetuksen tehokkuuden takasi pienet opetusryhmät. Antoisaa ja haasteellista työtä, jossa sai pistää itsensä likoon täysillä. Päällimmäiseksi jäi mieleen pienryhmät, joissa kymmenen oppilaan joukossa oli kahdeksaa eri kansallisuutta. Taustaosaaminen saattoi olla ääripäissään luku- ja kirjoitustaidoton Perun intiaani ja afrikkalainen lääkäri. Kielen oppiminen on oma lahjakkuuden lajinsa ja tästä oivalluksesta, vähän laajentaen, olen ammentanut paljon työuralleni. 

Kirjan sanoma oli koskettava, kerronta monitasoista. Yhden ihmisen kohtaaminen yksilönä pitäisi haastaa meidät jokaisen miettimään, millä sanoilla puhumme lähimmäisistämme. 

Rauhallista  joulua

  

Málaga

El cenachero

Málaga on satamakaupunki, jonka muinaiset foinikialaiset perustivat 2700 vuotta sitten.  Kaupungin elämä on aina keskittynyt sataman ympäristöön. Sieltä on rahdattu elintarvikkeita ja teollisuuden raaka-aineita sekä valmiita tuotteita ympäri maailman. Nyt rahtitavarana on turistit, joita palvelee kauniisti rakennettu, viihtyisä satama-alue aivan kaupungin sydämessä. Vuosittain kaupungissa vierailee noin miljoona turistia. Risteilyalusten maksamat satamamaksut ovat merkittävä tulolähde.

Vanhasta satamakaupungista muistuttaa el cenachero-patsas. Nuori mies ylväässä asennossa kantokorit  keikkuen, ehkä hän huutaa: ”tuoretta kalaa” , sitä pientä hopean väristä olisi tarjolla. Kalakauppiaiden ammattikunta tässä muodossa on hävinnyt. Mutta samaa kalaa nautimme edelleen eri muodoissa: friteerattuna ja hiilloksella kypsennettynä.

Los boquerones fritos son las estrellas del ´pescaíto frito´. La variedad local, los vitorianos, son los preferidos por todos.

Tämä kala on suomeksi käännetty silakaksi, anjovikseksi ja silliksi, toisinaan myös sardiiniksi. Mutta boquerones on sana, jota käytetään myös lempinimenä tai haukkumasanana malagalaisista, mikä kuvannee kalan asemaa ruokapöydässä.

Sardiineihin voi tutustua rantaravintoloiden edustalla olevissa ruokapaikoissa. Hiekalla täytetyt kalastusveneet toimivat hiilloksen pohjana ja tikkuihin seivästetyt pikku kalat levittävät ympärilleen herkullisen tuoksun. 

El espeto de sardinas se cocina en la playa, sobre la arena. Es uno de los platos más populares del verano malagueno.

Paikalliset asukkaat syövät ravintoloissa perhekunnittain, ja tilaus on monesti useita pieniä jaettavia annoksia. Tarjoiluastiat kiertävät pöydässä ja jokainen saa maistella montaa erilaista herkkua

Kiertävien kalakauppiaiden ammattikunta on hävinnyt ja vaihtunut tarjoilijoiksi, jotka kantavat valmiit ateriat asiakkaiden nautittaviksi Kun seuraavan kerran kuljet rantakatuja, kiinnitä huomio pieniin veneisiin. Veneen kylkeen on saatettu maalata silmää muistuttava kuvio molemmille laidoille; merkki periytyy muinaisilta foinikialaisilta. Valpas kulkija löytää kaupungista myös merkkejä muista asukkaista: roomalaiset ja muslimit ovat jättäneet omat jälkensä kaupungin arkkitehtuuriin ja sen katujen sokkeloisille kujille.

Kaupunki teollistui voimakkaasti 1800-luvun puoli välissä. Ensimmäinen rautatie yhdisti Málagan ja Córdoban vuonna 1865. Kaupunkiin virtasi rahakasta väkeä, joka rakennutti sataman läheisyyteen suuren trooppisen puistoalueen, komeita rakennuksia. Englantilaisten oma hautausmaa kertoo, että ulkomaalaisten asuminen oli pysyvää. 

Yli 70% väestöstä työskentelee nykyään palvelualoilla. Turismi tarjoaa työpaikkoja koko maakunnalle, jossa vuosittain käy yli 9 miljoonaa matkailijaa.

Nykyään Málaga elää voimakkaasti turismin ympärille kehittyneestä taide- ja museotarjonnasta. Ilmiö ei ole uusi, sillä viehättävän kaupungin löysivät ensimmäisenä englantilaiset matkailijat. Esimerkkinä olkoon ote Richard Owenin lähettämästä kirjeestä. Näin hän kuvailee saapumistaan satamaan vuonna 1890.

Lähteet:

El viajero romantico y la ciudad industrial, 1880 – Málaga. Liberman. 

Atlas ilustrado de la provincia de Málag. Lovingbooks

  

   

Mango

Aina löytyy uutta hedelmärintamalta.  Tutkin tarkalla katseella mangoja. Ovatko sopivan kypsiä ja varmasti lähellä kasvaneita? Merkillistä, että en ole ymmärtänyt niitä kasvatettavan aivan tässä nurkilla. Malagan provinssissa tuotetaan tätä Intian kansallishedelmää 4 300 hehtaarin alueella ja satoa korjataan 361 000 tonnia vuodessa. Lajikkeesta riippuen hedelmä on myynnissä alku syksystä aina joulukuuhun saakka.

Luonnonvaraisena mango (Mangifera indica) kasvaa Myanmarissa ja itäisessä Intiassa, mutta viljeltynä se menestyy  ympäri maailman trooppisen ilmaston alueilla. Espanjassa löytyy myös mangolle sopiva kasvuympäristö, Axarquiassa. Nykyään seutu onkin Euroopan tärkein mangon tuottaja.

Mangot levittäytyivät maailmalle brittien toimesta. Siirtomaavallan aikana britit Intiassa ihastuivat tähän hedelmään ja siitä valmistettuihin tuotteisiin kuten chutneyn ja mangojäätelöön. Hedelmän viljely yleistyi Amerikassa ja Australiassa. Kanarialle ja Iberian niemimaalle herkullinen hedelmä rantautui 80-luvulla.

Hedelmätiskiä tutkiessani tunnistin Osteen lajikkeen, jonka satokausi on juuri parhaimmillaan. Tämä lajike on yleisin Andalucíassa viljelty mango. Hedelmä painaa 450-550 grammaa ja se on vähän pitkulainen muodoltaan. Tunnustelin useampaa ja valitsin kuvassa olevan, koska arvelin sen olevan pian syötäväksi sopiva. Olen joskus maistanut raakaa mangoa, jonka tuoksu ja maku vertautuu tärpättiin. Yksikin tällainen makumuisto on pitänyt minut loitolla mokomasta.

Nyt olen odottellut muutaman päivän. Hedelmän pitäisi vaihtaa väriä punaisen ja keltaisen suuntaan ja pinta tuntua joustavalta kevyen painalluksen alla.  Mangon terveysvaikutukset ovat kiistattomat. On vitamiineja, kuitua ja vaikka mitä. Mutta järisyttävin on väite: mangon nauttiminen pysäyttää ikääntymisen.

Olen tunnustellut ja painellut hellästi mangoani. Tänä aamuna tartuin veitseen ja halkaisin hedelmän. Yllättävän suuri kivi paljastui sen sisuksista. Olinko odotellut liian pitkään? Hedelmäliha oli mehukas ja kivi tiukasti kiinni. Lusikalla rapsutellen sain sen irrotettua ja kauhoin pehmeän hedelmän jälkiruokalautaselle.

Maistui minulle, mutta kumppanin mielestä oli liian makeaa ja pehmeää. Tätä herkkua aion nauttia koko loppu satokauden päivittäin. Googlaus auttaa reseptien haussa ja sieltä löytyy myös ohje hedelmän leikkaamisesta siisteiksi kuutioiksi. Pitäisikö ottaa todistusaineistoa myös ikääntymisen päättymisestä, siis selfiet päivittäin itselle ja muille jaettavaksi.

Mukavaa viikkoa uuden haasteen kanssa!