Keskustelua

Ihminen on sosiaalinen monella tavalla. Etsimme seuraa, sielunkumppania, toista ihmistä, lemmikkiä, aatetoveria, uskonsisarta. Miksi?

Kaipaamme keskustelua, ääneen sanottuja ajatuksia, inspiroitumista toisen erilaisuudesta, kaikupohjaa omille mietteillemme.

Jos kasvokkain käytävä keskustelu ei ole mahdollista, voi jutella lemmikilleen, joka vastaa hännällään, tiukalla katseellaan sinuun. Nuuhkaisee korvan taustaasi ja painautuu kylkeesi. Sekin on hyvä vastaus.

Keskustelua voi käydä myös kirjan kanssa. Kaunokirjallisuus on mittaamaton aarreaitta. Sieltä voi kaivaa esiin koko maailman, nykyisyyden ja menneisyyden. Romaanin henkilöistä löytyy samaistumiskohteita, inhokkeja ja esikuvia. Romaanin lukeminen on tuntien urakka toisin kuin elokuva. Tosin on elokuvafriikkejä, jotka katsovat kymmeniä kertoja saman elokuvan. Minulle kirja on läheisempi keskustelukumppani. Joskus luen kirjan alkua muutaman sivun ja lopusta samoin pari viimeistä sivua. Näin voin lukea hitaasti ja viivytellen. Keskityn henkilöiden kuvaukseen, miten he muuttuvat ja selviävät elämänsä haasteista.

”Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.”

Tuskin olen ainoa, joka sulkee silmänsä elokuvien väkivaltakohtauksien kohdalla. Kun luen Tito Collianderin nuorena poikana Petrogradissa vallankumouksen aikaan näkemänsä varkaaksi epäillyn miehen lynkkausta. Teksti pakottaa minut lukijana kuulemaan lyönnit, korahtelun ja kuolinhuudon. Näen sekä uhrin kärsimyksen että nälkiintyneet, epätoivoiset ruokaa jonottavat ihmiset.  

Eräät kirjailijat tulevat niin lähelle, että heidän kirjaansa tarttuu kuin hyvään ystävään. Tietää aloittaessaan nauttivansa hyvästä seurasta, ja koko ajan pelkää hänen lähtevän pois.

Joku lukija pyrkii keskusteluun kirjailijan kanssa. Kuinka paljon lukijan pitäisi tuntea kirjailijan taustaa? Ehkä jotakin. Nykykirjailijat kertovat elämästään TV:ssa ja lehtihaastatteluissa enemmän kuin ennen, kun vastaavia tiedotusvälineitä ei ollutkaan. Kirjailijat kirjoittavat avoimesti omasta elämästään, lapsuudestaan, sairauksistaan, avioeroistaan. Näistäkin romaaneista lukija löytää keskustelukumppanin.

Joskus kirjailijaan tutustuminen on suuri pettymys. Susan Sontag kertoo lukeneensa Thomas Mannia suuren ihailun vallassa.

”Susan Sontag on kertonut soittaneensa 14-vuotiaana Thomas Mannin ovikelloa Kaliforniassa ja saaneensa kutsun teelle - ja sitten kirjailijan itsekeskeisyys ja keskustelun arkipäiväisyys hukuttivat hänen ihailunsa pettymykseen."

Voiko kirjallisuus muuttaa maailmaa tai edes tätä päivää? Lainaan lukemastani kirjasta ensin pessimistisen näkemyksen Lars Huldénin runon.

Sanomalehden mustat otsikot

ja kärsivien naisten ja lasten kuvat

järkyttivät ja saivat minut surulliseksi

ihmiskunnan puolesta.

Sepitin kärsimyksestä laulun

ja tunsin itseni oitis paremmaksi ihmiseksi.

Hyvin sopivat säkeet tähän hetkeen. Lohduttaa, kun on mahdollisuus taiteen; teatterin ja konserttien kautta edes rahalla ostaa itselleen mielenrauhaa.

”Kirjallisuus terävöittää valppauttamme, herkkyyttämme. Kirjailija on kuin radio, josta tulemme kuunnelleeksi sellaisiakin aaltopituuksia, joiden olemassaolosta meillä ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan, sanoo Alain de Bottom. Proust saa meidät huomaamaan ihmisten välisen kanssakäymisen pienimmätkin vivahteet, ja kun sitten olemme panneet kirjan pois ja alkaneet taas elää omaa elämäämme, on mahdollista että reagoimme sellaiseen, mihin kirjailija reagoisi jos olisi seurassamme.”

Lainaukset:

Merete Mazzarella: Silloin en ole koskaan yksin. Lukemisen taidosta

Suomentanut Kaarina Sonck

Tammi, 1999

 

 

   

 

 

 

Muutto

 ”Kukapa sitä kotoaan lähtisi, hylkäisi omat paikat ja tutut posliinikissat takanreunuksella.”

Moni on pakannut laukkunsa ja lähtenyt hyvän sään aikaan, pelastunut ja aloittanut alusta. Ei tämä ole miksikään muuttunut. Mikä ihmistä vaivaa? Joitakin varoitellaan etukäteen, jotkut uskovat ja lähtevät, jos on paikka minne mennä.

Stalinin puhdistusten ruuhkavuodet 1930-luvun loppupuolella olivat vaikeat, koska ulkomaille ei päässyt. Yksi mahdollisuus oli hakeutua mahdollisimman etäälle suurista asutuskeskuksista, joissa riitti tarkkailijoita, kuulustelijoita ja koputtelijoita.

Aleksandr Tsudakov kirjoitti lapsuudesta, omastaan, ”historian luomissa olosuhteissa”. Aika muuttuu, mutta aina jossakin on sitä samaa toistuvaa kurjuutta, kärsimystä ja pakenemista. Hänen isänsä löysi perheelleen turvapaikan Semipalatinskissa. Samassa paikassa Dostojevski vietti karkotusvuotensa kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin. Pohjois-Kazagstan oli luonnonkaunista seutua, jonne akateemikkojen puhdistusten ja muun vainon jälkeen siirtyi tiedemiehiä, muusikoita, taiteilijoita. Tämä älymystön joukko tarjosi koulussa huippu opettajat. Oli älyllisiä virikkeitä vaikka aineellinen ympäristö oli vaatimaton, jokainen kasvatti omat kaalinsa.

Anhavan esseen lainaukset Tsudakovin kirjasta ´Ja hämy verhoo vanhat portaat´ ovat tarkkoja havaintoja, ehkä juuri lapsen katseen tasolta. Uteliaisuus heräsi, kirja menee luettavien listalle.

Ihmisten siirtely on jatkuvaa muuttoliikettä, jota ohjataan jostakin ylhäältä. Käsky tulee odottamatta; onko laukku pakattu ja valmiina eteisessä, onko tankki täynnä ja paperit kunnossa.

”Sodan jälkeen Karjalasta siirrettiin tuhansia ellei kymmeniätuhansia ihmisiä ties minne ja tilalle tuotiin väkeä lähinnä Ukrainasta. Olen kuullut itseäni pari vuotta vanhemman naisen, ukrainalaistaustaisen pariskunnan jälkeläisen muistelevan haikeasti 50-luvun lapsuuttaan ensipolven viipurilaisena, sinne siirreltyä väkeä kun kuulemma yhdisti jonkinlainen uudisraivaajahenki.”

Tämänpäiväiset uutiset kertovat pelosta ja epävarmuudesta. Vaikka vakuutellaan, että olemme turvassa, on vaikea luottaa.

Luin Anhavan esseet neljä vuotta sitten, silloin tilanne oli rauhallinen. Luin Siperian historiaa menneen ajan kuvauksena. Tämä lainaus ei silloin mietityttänyt, nyt se karmii.

”Vanhan roomalaisen ohjeen Stalin nykyaikaisti omaa näkemystään myötäilevään muotoon ´siirtele ja hallitse´. Jossakin ´Vankileirien saaristo´ kohdassa Solzenitsyn mainitsee ohimennen että Stalinilla oli suunnitelma Suomen väestön siirtämisestä jonnekin Kiinan rajan tuntumaan, juutalaisten autonomisen alueen naapurustoon”.

Pysytään kartalla.

Lainaukset:

Martti Anhava, Siperia opettaa. Otava 2018

 

Muru

 Suomen kielen rikkaus, sävyjen ja vivahteiden runsaus tulee esille esimerkiksi silloin, kun kuvaamme jotakin pientä asiaa tai esinettä. Voimme sanoa pienestä kappaleesta, että se on muru.  Jos se on sitäkin pienempi, sanomme murunen. Samalla tavalla pala ja palanen, siru ja sirunen. Pidän sanasta muru, koska se esiintyy sanoissa kullanmuru ja leivänmuru. Siru on terävä, kulmikas ja kova. Siru viiltää kuin suru. Tutun tangon voisi sanoittaa uudelleen: siru sydäntäni viiltää.

Bo Carpelanin runot ja proosa tuntuvat läheisiltä, niissä on lämmin ote elämään. Runot eivät julista, eivät piehtaroi synkkyydessä. 

Kaksi runoa nautittavaksi.

Kun murehdit

Kun sinä murehdit

murehtii murunen minua.

Se toinen murunen minua

lohduttelee sinua.

Kun sinä iloitset

melkein kaikki mikä on minua

iloitsee ilostasi.

Jokin pienen pieni murunen

kai lohduttaa minua.

Ystävyys on tasa-arvoinen suhde. Hyvä suhde kestää hiljaisuuden, jos se on myötäelävää. 

Tyhjässä talossa

Kun tulin ystäväni luo

talo oli tyhjä

hän istui huoneessaan

liikahtamatta

ja oli aivan yksin

Teki mieli lähteä

mutta jäin

halutti sanoa jotakin

olisi vain tiennyt mitä

ja niin olimme yhdessä hiljaa.

(Suomennus Kaarina Helakisa)

Toki muissakin kielissä kuin suomen kielessä on hienoja sanoja, kuten tässä Pentti Saaritsan suomennoksessa.

Niin kaunis sana: allena.

Vivahtava yksinäisyys.

Lainaukset:

Bo Carpelan Taivas avoin sinussa. Valitut runot 1984-2001. Otava 2001 

Ahdistaa

Maailma on täynnä ahdistavia asioita: liian tiukka pusero, kiristävä kaulus, pienet kengät ja niin edelleen. Näihin kekseliäs löytää helposti ratkaisun, mutta entä jos ahdistus on sitä toista laatua. Sitä epämääräistä outoa tunnetta, jolle on vaikea löytää tarkkoja rajoja. Se velloo ja soutaa sisuksissa etsien ulos pääsyä, suurenee ja vaihtaa muotoaan. Ensin ahdistaa yksi asia, sitten toinen, kolmas, ja lopulta ei tiedä missä sen juuret ovat.

Tällaisessa tilanteessa otan käteeni runokirjan. Bo Carpelanin Taivas avoin sinussa on kokoomateos 1984-2001 runoista.

Vielä on taloja joissa on matala katto,

ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä

ja kyyryssä, leuka polviin painettuna

katsella märkää lunta joka rauhassa

putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.

Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,

kaapeista puhdasta perittyä pellavaa,

On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu

lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.

Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.

Suljet silmäsi, näet

että odottaa aamu, viipymätön vaikka,

että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä

ja että jokainen lumihiutale putoaa

merkkinä kotiintulosta.

(Vuodet, kuin lehdet. Suomentanut Tuomas Anhava)

Vanhoissa taloissa on jotakin lohdullista, mutkia ja kulmia, keskeneräisyyttä ja kulumia. Lapsuudesta muistan keittiön tiskipöydän, naapurin tädillä oli samanlainen. Hän kiillotti sitä ahkerasti, kaikki oli puhdasta ja hohtavaa. Hänen toinen kätensä oli aina esiliinan taskussa. Ja se minua kiinnosti. Äiti oli sanonut, että tädin käsi on epämuodostunut.

Jos koti on vanhassa talossa, yksinäinen lapsi löytää lukupaikan ikkunasyvennyksestä tai eteisen korkean vaatekaapin ylähyllyiltä.

Minullakin on perittyä pellavaa, joissa tutut nimikirjaimet. Niitä kääntelen, eivät muille mitään kerro. Mutta millainen on valkoisen ikkunaverhon ääni?

Lainaus

Bo Carpelan Taivas avoin sinussa. Valitut runot 1984-2001. Otava 2001

  

Äänikirja

24 tuntia kuuntelua tai oikeastaan paljon enemmän. Muutama aikaisempi kokemus on ollut pettymys. Lukijan ääni ei ole sopinut korvaani tai sisältö ei jostakin syystä tempaise mukaansa. Totuttelua vaati tämäkin, mutta kun lukija lukee omaa tekstiään ääni värittää juuri sopivasti sanoman. Teksti on runsasta, nimiä on paljon ja aikajänne 1500-luvulta miltei nykyaikaan.

Kirjaa lukiessa voi helposti palata jo luettuun, nyt on kelattava takaisin ja toistettava kuulemansa. Tätä jouduin tekemään varsinkin aluksi. Vähitellen tarinan juoni alkoi hahmottua, ja kultakorun siirtyminen maasta toiseen, kädestä toiseen, jäsentyy kirjan juoneksi. 

Pirkko Saision romaani Passio vie lukijan myyttien ja legendojen maailmaan vahvasti Euroopan historiaan ankkuroituna.

 

Tarina alkaa Firenzessä, jossa polttoroviot roihuavat. Kouluajalta muistamme Savonarolan, joka paavin rappeutunutta valtaa vastustaessaan luo hurmoshenkisen liikkeen. Hän elää äärimmäisessä askeesissa ja vaatii samaa myös muilta. Pidän kirjoista, jotka sysäävät lukijansa eteenpäin toisiin kirjoihin. Luin Savonarolasta ja hänen asemastaan kirkkohistoriassa, oliko hän uskonpuhdistaja, en tiedä. Mutta hänen mietteensä vankityrmässä ennen roviolle joutumista pysähdyttivät. Itsereflektio ja omien toimiensa kriittinen tarkastelu onnistuu joskus tiukan paikan tullen, tosin taito puuttuu monelta.

”Girolamo Savonarolan alaston elämä oli täynnä epäilyksiä, epäröintejä. Ja mahtailua.

Girolamo Savonarola oli mahtaillut köyhyydellään ja ankaruudellaan kuin paavi Aleksanteri kultaisella kruunullaan ja jalokivin koristellulla kasukallaan. Molempien silmät olivat kylmät ja sokeat. Molempien ääni oli mahtipontisuudesta huolimatta hauras ja voimaton, kuin kilisevä kello ja helisevä vaski.

Girolamo Savonarola oli hylännyt lämpimät, upottavat patjat, lihan viettelykset, menestyksekkään uran ja aseman, ihoa hivelevät vaatteet, hevosvaunut, palatsit, suihkulähteet, kauniiden naisten hilpeän seuran. Ne olivat olleet Girolamon uhrilahja Kristukselle. Hän oli kiusannut lihaansa paastolla ja loputtomilla öisillä rukouksilla, kiusannut ruumistaan kahleilla ja ruoskilla, aina salaa, niin että oli välttänyt ihmisten ihailun.

Ja niillä hän oli mahtaillut. Nöyryydellään, salaisilla uhrauksillaan.”

Romaani päättyy Helsinkiin, mutta sitä ennen eletään Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, ja Solovetskissä. 

Vankileiri tai ojennusleiri, joksi vanha luostari on muokattu, valmistautuu Moskovasta tulevan dokumenttikuvausryhmän vierailuun. Touhukkaat paikalliset toverit ymmärtävät pääsevänsä valokeilaan, vihdoinkin heidän työnsä saa osakseen arvostusta. Luostarin uskonnolliset kuvat, kristukset ja neitsyet, on maalattava piiloon, ja vangit ruokittava ja ohjattava puhumaan sosialistisen työn ja kehityksen välttämättömyydestä. Aikaa olisi seitsemän viikkoa.

”Älkää olko huolissanne, toveri Potanov sanoi Jelena Sergejevna reippaasti.

Ei ollut vaikea huomata, että hänen silmissään olivat jo lähteneet liikkeelle punaiset liput, iloiset kulkueet, iskulauseet joita kannettiin keppien päässä kuin pyhäinkuvia ristisaatossa ennen vallankumousta, ja sellaisia kannettiin kuulemma syrjäseuduilla vieläkin pääsiäisen aikaan.”

Tämä osuus johdatteli jatkolukemiseen. Aleksandr Solzenitsynin Gulag - vankileirien saaristo julkaistiin suomeksi 1970-luvulla monien kummallisten mutkien kautta. Tämän Ruotsissa painetun taskukirjaversion hankin jo silloin. Nyt kirjahyllyssäni on laajempi versio, runsas 1200 sivua vuodelta 2012.

Kirjan esipuuheessa Martti Anhava kuvaa aiheen kiinnostavuutta.

”Eikä Gulagin kiinnostavuus ja todistusvoima rajoitu vain Neuvostoliiton historian ja venäläisen mielenlaadun ymmärtämiseen. Erilaisia pakkolaitoksia syntyy maailmalla jatkuvasti, erikokoisia ja erilaisista syistä, mutta niiden toimintatapaa säätelevät samat vallankäytön vaikuttimet ja aineelliset ehdot. Laajuutensa ja yksittäisten kohtaloiden kautta välittyvät inhimillisten kokemusten kirjonsa ansiosta Gulag - vankileirien saaristo on pakkolaitosjärjestelmien kuvauksena ainutlaatuinen.”

Lainaukset:

Pirkko Saisio, Passio. Siltala 2021

Aleksandr Solzenitsyn, Gulag - vankileirien saaristo. Silberfeldt 2012

   

 

 

    

Vetonaula

Kirjoitin otsikoksi sanan, jonka kaikki tuntevat. Mutta harva tietää sanan etymologian. Vetonaula tulee ruotsin kielen sanoista drag (veto) ja spik (naula). Wikipedia kertoo ko naulan liittyvän rakennustekniikkaan. Se on käsivaralla tai vesivoimalla käyvällä vesivasaralla taottu nelikulmainen naula eli takonaula. Olen niitä nähnyt, ja nyt hihkaisen sellaisen kohdatessani ”Hei, tässähän on ihka oikea vetonaula!”

Päivän Hesarista luin, että Lappiin matkustaa 150 000 jouluturistia. Se on iloinen asia paikallisille matkailuelinkeinoharjoittajille. Joulupukki on mahtava vetonaula, ja lisää on kehitelty. 

Rovaniemellä voi lainata pulkkaparkista pulkkia, joilla sekä lapset että aikuiset liitävät kuin sähköpotkulaudoilla paikasta toiseen. Tavarat kulkevat pulkassa kaupasta majapaikkaan ja matkalaukut lentokentältä voi itse vetää hotelliin. Revontulet ovat osoittautuneet hieman oikullisiksi viime aikoina. Turistit ihmettelevät, miksi ne eivät ole aina päällä, he ihastelevat kauniisti lumella koristeltuja kuusia, kokonainen metsä on taitavasti peitelty lumella.

Turismi on teollista toimintaa, on siitä omakohtaista kokemustakin. Istuin kovalla puupenkillä härkävankkurissa, ja matkatoveri lausahti: ”Suihkukoneella matkasimme 10 tuntia, jotta pääsimme kuoppaiselle polulle ajelemaan härkävaunulla.”

Eilen ainakin kahdessa TV:n pääuutislähetyksessä kerrottiin teksasilaisesta perheestä, joka pulikoi uima-altaassa Helsingin keskustassa. Perheen äiti pulahti myös nopeasti jäiseen veteen ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä. Tässäkin on mahtava vetonaula: pulahdus jäiseen veteen ja nopeasti kuumaan saunaan.

Olen hieman huolissani turismin asemasta, laajuudesta ja sen lieveilmiöistä. Muun muassa tätä teemaa käsittelee Ilja Leonard Pfeijfferin romaani Grand Hotel Europa. Onko toteutumassa usein toistettu skenario Euroopan tulevaisuudesta mittavana ulkoilmamuseona, jossa matkailija tiukan aikataulun kirittämänä viikossa kokee antiikin Kreikan, piipahtaa Rooman valtakunnassa, muslimiajan Espanjassa, kuvaa itsensä Eiffel-tornin juurella, ihastelee Krakovan uudelleen rakennettua vanhaa kaupunkia ja pyrähtää pikaisesti tuhoamisleirillä. Ja sitten Hansakaupungit ja laivaristeily Itämerellä.

Grand Hotel Europa oli vuonna 2019 Alankomaiden myydyin kirja ehkä juuri siksi, että turismista on tullut ainakin Amsterdamissa näkyviin myös sen nurja puoli. Massaturismista kärsii moni muukin eurooppalainen kaupunki. Kirjassa ei liikuta mielikuvien varassa, Venetsian kehitys Euroopan toiseksi suurimmasta kaupungista uppoavaksi kaupungiksi menee näin:

vuonna 1422 Venetsiassa asui 199 000 asukasta, vain Pariisissa oli enemmän asukkaita

vuonna 1509 asukkaita oli 115 000, joista 11 164 kurtisaaneja

vuonna 1960 145 000 asukasta

vuonna 2000 asukkaita on vain 66 386

Jätin välistä pois useita tilastolukuja, suunta on selvä, 2018 asukkaita oli enää 53 986. Jos väestömäärän lasku jatkuu samaan malliin, vuonna 2030 Venetsia jää tyhjilleen.

”Tähän kaupunkiin, jossa asuu enää tuskin muita kuin menneisyyden haamuja, tulvii nykypäivänä kahdeksantoista miljoonaa turistia vuodessa. Se tekee keskimäärin 50 000 päivässä, suunnilleen yhtä monta käy Disneylandissa Kalifornian Anaheimissa. Ennusteiden mukaan määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä. Silloin kuolleessa kaupungissa käy 100 000 turistia päivässä. Silloin portit avataan aamulla ja suljetaan illalla, eikä kukaan purnaa joutuessaan ostamaan kaupunkiin pääsylipun. Useille paikoille ympäri kaupunkia on ripustettu banderolleja, joissa lukee: Venezia è una città vera. Mikään muu aito kaupunki ei tuntisi tarvetta korostaa aitouttaan mainosjulisteella.”

Se muutos, jota Grand Hotel Europassa toteutetaan uuden omistajan toimesta, rinnastuu kipeästi koko Euroopan kehitykseen. Kirja on paksu ja painava kädessä, lukeminen on välillä ankeaa, tämä ei ole viihdettä.

”Eurooppa hukkuu historiaansa. Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei siellä ole tilaa tulevaisuudelle.”

Nyt on tämän kirjan viimeiset sivut menossa, ja onneksi toisen tiiliskiviromaanin otin äänikirjana: Pirkko Saisio lukee Passion vakuuttavasti omalla äänellään.

Lainaukset: Ilja Leonard Pfeijffer, Grand Hotel Europa. Gummerus 2020

 

Eeva-Liisa Manner ja talo

 

”Talot niin kuin koirat muistuttavat omistajiaan, ajattelen, kun seison romahtaneen katon alla savupiipun vieressä. Muuri on sentään vielä pystyssä, kuten minäkin, kaikesta huolimatta. Katselen repeämästä ylös taivaan kirkkauteen, joka on jo hämärtymässä, sammumassa.”

Näin alkaa Helena Sinervon kirjoittama elämäkertaromaani, jossa minämuotoinen tarina kuljettaa lukijansa Eeva-Liisa Mannerin mukana Malagan lähellä sijaitsevaan pieneen kylään.

Mannerin Espanjan talo on kesätauon aikana osittain romahtanut, talvenvietto etelän lämmössä alkaa remontin suunnittelulla ja vanhan roinan raivauksella. Näin tilanne vertautuu myös kirjailijan henkiseen tilaan; haurauteen. ”Minussa on tapahtunut sielullinen korroosio: yksi puhallus säikyttää minut hengiltä.”

Kun ikää karttuu, kertyy kaappeihin myös muistoja. Jokainen tuntee tämän haikeuden joutuessaan valitsemaan; säilytettävät, hylättävät. Kaappien järjestelyyn kuluu joka vuosi enemmän aikaa, mikä ei johdu omasta hitaudesta vaan siitä, että muistot ovat vuosi vuodelta painavampia.

”Esineet ja paikat ovat aina merkinneet minulle enemmän kuin ihmiset. Tai ehkä ne ovat korvikkeita, kuka tietää. Minullahan ei ole sukua eikä perhettä. Sanotaan, että kaunis esine lohduttaa kuin inhimillinen kosketus puuttuu.”

Espanjalaiseen taloon kuuluu olennaisena osana patio, joka voi olla sisäpihan kaltainen suljettu puutarhamainen oleskelutila; varjoisa kesäkuumalla ja tuulelta suojattu talvella.

”Tällä patiolla olen ihaillut vuoria, erityisesti pilvisinä päivinä. … Pilvet vaeltavat rinteiden yli hitaasti, yhtaikaa keveästi ja vaivalloisesti kuin paimentolaiset, ylpeinä paimentolaiset. Niiden kulkua ei estä mikään vaikka samalla näyttää, että niiden helmat takertuvat kitukasvuisiin pensaisiin. Sekin rakkauden kuva.”

Manner oli monella tavalla rakkauden haavoittama. Isovanhempien kasvattama tyttö menetti äitinsä synnytystä seuraavana päivänä ja isäänsä hän tutustui vasta aikuisena. Siirtyminen paikasta toiseen helpottaa ahdistusta, lievittää menetysten tuottamaa kipua.

”Täällä Espanjassa minä olen levossa. Kun radio ja sanomalehdet puuttuvat, kun puhutut sanat voi laskea sormilla ja ihmiskontaktit ovat kirjeiden varassa, minä lepää ja ”itse” tulee näkyviin vaivihkaa ja mystisesti kuin valokuva kehitysaltaasta.

Kun ”itse” tulee näkyviin, sen voi syrjäyttää. Jos se taas hukkuu maailman melskeeseen, sosiaaliseen hulinaan ja joutavanpäiväiseen tiedonvälitykseen, sitä ei voi syrjäyttää vaan se kirkuu ahdistettuna kaiken olemisen alla.”

Nämä ovat Sinervon kuvausta Mannerin tuntemuksista, mutta uskottavia. Eiköhän moni Espanjassa eläkeläispäiviään viettävä koe myös vapautuvansa jostakin painostavasta kun uutistulvan sisältö muuttuu vähän etäisemmäksi. Manner asui pitkään Tampereella, mutta piti itseään viipurilaisena, mikä myös sisälsi vierauden tunteen ja menetyksen.

”Aika on maisema, nyt sen ymmärrän. Puut ovat tapahtumia siinä maisemassa. Kun kuljen polkua ja kohtaan puun, olisi hölmöä luulla että se pulpahti siihen vasta sitten kun minä tulin eikä ollut ennen minua olemassakaan.”

Innottajana tälle tekstille oli Eeva-Liisa Manner –seuran järjestämä tilaisuus, johon valmistauduin selailemalla kirjahyllyssäni olevaa Helena Sinervon vuonna 2004 Finladia-palkinnon saanutta kirjaa Runoilijan talossa. Romaanimuotoisessa elämäkerrassa keskeinen tuotanto, musiikkimieltymyksineen sekoittuu fiktioon: romahtanutta kattoa on korjaamassa Federico Lorca –niminen mieshenkilö. Kaunistelematta kuvataan kuitenkin myös kirjailijan vakavia mielenterveysongelmia.

”Ei auta valittaa. Kuuntelen Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa, sitä missä soitetaan Jaakko kultaa mollissa, uudelleen ja uudelleen. Melodia keinahtelee lohdullisesti, hierovat minua sisältä. Kun kuulin sävellyksen ensimmäistä kertaa, olin varma, että Mahler oli siinä lastenlaulussa ilmaissut elämänhätänsä juuret; ne ovat lapsuudessa niin kuin meillä kaikilla, lapsen yksin niellyissä kyynelissä. Ehkä pikku Gustavillakin oli jokin pehmeä paikka johon hän saattoi painaa kasvonsa, niin kuin minulla Enon vanha talvipomppa.”

Lainaukset:Helena Sinervo: Runoilijan talossa. 2004 Tammi

.....

Edellinen teksti on vanha postaus, ja kuvat eivät ole Churrianasta, mutta toki aika lähellä sijaitsevasta Rondasta. Eilen juhlistettiin Finlandia-talossa Eeva-Liisa Manneria, jonka syntymästä on kulunut 100 vuotta. Ilahduttaa uusi kirja. Suosittelen luettavaksi, itsellä vielä kesken, eilen sen vasta sain käteeni. Nyt vain kertailemaan Espanjaan sijoittuvia runoja, ne ovat soivia ja haikeita. On todella arvokasta, että Eeva-Liisa Manner -seura toimii aktiivisesti. Uskon nuorten löytävän tämän upean kirjailijan.

Marja-Leena Tuurna: Eeva-Liisa Manner - Matka yli vaihtelevien äärten. 2021 Tammi