Mumma, mummi, mummo...

Jokaisella meistä on isoäiti, heitä on peräti kaksin kappalein. Minulla oli sekä mummo että mumma.  Mummollani oli aina päällään nilkkoihin ulottuva leninki, jonka helman alta vilkkuivat mustat nauhakengät. Leninki oli useimmiten hillitty, harmaan sävyinen, siinä saattoi olla pieniä kukkakuvioita, raitoja tai ruutuja. Hänen olemuksessaan oli arvokkuutta, jota korosti tapa, jolla hänen aikuiset lapsensa hänelle puhuivat, aina teititellen.

Näitä mummoasioita mietin luettuani Tommi Kinnusen kirjan Lopotti. Kirjassa vilahtaa sekä mummo että mumma, molemmat vahvaa tekoa.

”Tuomaksen mieleen nousee usein mumman Jumala. Hän ei koskaan pyydä siltä mitään, mutta lähettää tuon tuostakin taivaan isälle kiitokset. Kirkosta hän on eronnut, sillä hän ei koe tarvitsevansa sitä, eikä uskontoa. Uskoa hän tarvitsee. Häilyvää tietoa siitä, että kaiken takana olisi kuitenkin jotakin, jolla on suunnitelma ja viimeinen päätösvalta. Että kaikkeen ei pysty vaikuttamaan itse. Se tuntuu lohdulliselta.”

Iäkkään ihmisen kaunein ominaisuus on taito nähdä eletty elämä arvokkaana, elämisen arvoisena, vastoinkäymisistä ja vaikeista ajoista huolimatta. Jotakin on opittu, ”jos ei muuta niin hitaasti kävelemään”.

Kinnunen kuvaa kahden mummolan eroja maiseman kautta: on pohjoinen vaaramaisema ja lakeuksien avarat viljelysmaat.

”Jokainen yksityiskohta korosti kodin ja mummolan eroja. Kotona hehkuivat vaaramaisemien kanervakankaat, mummolassa Tuomas ihmetteli rannattomia viljelyslakeuksien latomerta. Kotona sodalta säästyneet vanhat esineet kantoivat sisällään kaipuuta menneeseen, mummolassa historia ja nykyisyys asuivat rinnan.”

Hyvän mummon ominaisuuksiin kuuluu myös kyky liittää yhteen eri sukupolvet, tarjota mahdollisuus tavata suvun vanhimmat sedät ja tädit, vastasyntyneet ja muut suvun uudet tulokkaat.

”Iltaisin mumma saattoi viedä heidät sisarukset ulkoportaille katsomaan laskevaa aurinkoa. Pään yläpuolella taivas oli tummanpunertava, pellon takana metsänreunan puut erottuivat mustina keltaista taivasta vasten. Pilvien alareunat olivat värjäytyneet purppuraisiksi.
- Pannahan käret ristiin ja kiitethän taivahan isää, että antoo näin korian illan, sanoi mumma ja onnistui itkemään ja nauramaan yhtaikaa.”

Kinnusen kuvaama mumma on jonkinlainen sankarimummo. Ja sankareiksi mummot saattavat lapsen mielessä muotoutuakin. Ei minunkaan mummani pelännyt ukkosta, mutta jotenkin hänen päätään alkoi aina kummasti kivistää, eikä siihen auttanut edes Hota. Vintin rappusille menimme istumaan ja siellä pimeässä turvassa yhdessä kökötimme salamoita piilossa.

Mumman loppukin oli komea ja jonkinlaisella etäännyttävällä huumorilla se kerrotaan.

”Kaksi vuotta sitten mumma kuoli syöpään. Se oli ottanut asian tyynesti, sanonut kasvaimesta kertoneelle lääkärillekin että kyllä joku tauti kuuluu vanhalla ihmisellä olla. Että ei elämä niin mene, että sen läpi selviäisi kokonaan ehjänä. Mumma leipoi pakastimeen valmiiksi hautajaisten tarjoilut ja valmisti paapalle vuoden ateriat. Oli sairaalassa kuukauden …
…
Hautajaisissa tuvan pöydällä odotti jokaista lastenlasta paketissa haudekattila, jotka se oli tilannut valmiiksi, maksanut olemattomasta eläkkeestään.
- Saavat sitten vauvoollensa keittää puurot.”

Miten tämän muistelun nyt päättäisin, kun omat muistikuvat tunkevat vahvasti pintaan. Ehkä on parasta katsoa tätä päivää ja paheksua löyhää tapaa mummotella kaikkea vanhaa ja vaivaista. Mummot ovat erilaisia ja jokaisella on oma tarinansa. Eivät kaikki ikääntyneet naiset ole mummoja. Minullakin oli lapsettomia, suvulle tärkeitä tätejä, joita mummottelu olisi varmasti ärsyttänyt.

Lainaukset:

Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016

Kauneus kuuluu kaikille

Heinäkuun heleydessä on sopiva hetki käsitellä aihetta, johon kimmokkeen antoi Jussi Lehtosen kirjoitus vierailustaan Mikko Perkolan kanssa pietarilaiseen psykiatriseen sairaalaan. Vierailun tarkoitus oli viedä Pablo Nerudan runoutta sanoin ja sävelin potilaiden kuultavaksi. Jotkut puhuvat tässä yhteydessä taideterapiasta vaikka pohjimmiltaan minusta on kysymys jokaiselle kuuluvasta oikeudesta saada kuulla ja nähdä kauneutta, kokea yhdessä jotakin elähdyttävää, koskettavaa, elävää esitystä, joka syntyy juuri siinä hetkessä muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa.

Lehtonen kuvaa laitokseen saapumista:

”Sairaalan pääportilla ylilääkäri otti meidät lämpimästi vastaan. Ensisilmäyksellä huomion kiinnitti puiden suuri määrä. Niitä oli aivan kaikkialla. Seurasimme ylilääkäriä polkua pitkin tiheän metsän läpi. Villiintyneeseen puistoon oli aidattu erillisiä alueita. Aitauksissa näkyi vanhoja tuoleja, vuoteita ja istutuksia. Ilmeisesti eri osastojen potilaille tarkoitettuja ulkoilualueita. Osa näytti olevan edelleen käytössä. Puistossa liikkui runsaasti potilaita, usein omaisten seurassa.”

Tunnelma on tuttu minulle, sillä asuin 1950 ja -60 luvulla psykiatrisessa sairaalassa, kuten henkilökunta tuohon aikaan vielä yleisesti asui perheineen. Alkuvuosista muistan erityisen hyvin huonokuntoiset osastorakennukset. Nämä sairaalat olivat jääneet varmasti viimeisiksi kunnostuskohteiksi sodan jälkeisessä ankeassa ajassa. Kontrasti rakennuksien ja niitä ympäröivien puistoalueiden välillä oli valtava. Työterapian ansiosta puut, pensaat ja kukkaistutukset olivat hyvässä kunnossa, töitä tehtiin puistopuutarhurin ohjeiden mukaan. Kun sairaala 1900-luvun alussa perustettiin, vaikutteita haettiin ulkomailta ja sieltä hankittiin myös harvinaisia kasveja. Puut pitivät pintansa ankeina aikoina ja ne loivat tunnelman, joka edelleen houkuttaa minut puistoihin ja vanhojen puiden reunustamille kujille.

On kirjailijoita, jotka kuvaavat maiseman sellaisella herkkyydellä, että tunnen kulkevani syksyistä vaahterakujaa, voin nähdä hehkuvat punaiset ja keltaiset lehdet.

W.G. Sebaldista sanotaan:

”Hänen kirjallisessa maisemassaan vallitsee jatkuva syksy. Kun aurinko ilmestyy pilven takaa, lukija häikäistyy kauneudesta.”

Kirjassa Vieraalla maalla – Neljä kertomusta, Sebald kertoo ihmisistä, jotka syntyperänsä vuoksi vapaaehtoisesti tai vainon pelossa olivat asettuneet kauaksi synnyinmaastaan, mutta joiden muistot vanhasta kotimaasta heräävät henkiin monella tavalla. Yhden novellin päähenkilö on Ambros Adelwarth, jonka elämästä hänen nuori sukulaispoikansa kiinnostuu ja jonka jalanjälkiä seuraten kuvataan hänen viimeiset vuotensa psykiatrisessa hoitolaitoksessa.

”Vanhalta palvelijalta saamieni vinkkien avulla löysin parantolan iltapäivällä vaikeuksitta. Pitkä ajotie johti vähintään neljänkymmenen hehtaarin suuruisen puiston läpi kokonaan puusta rakennetun talon eteen, joka katettuine verantoineen ja parvekkeineen muistutti toisaalta venäläistä maakartanoa, toisaalta taas niitä metsästysmuistojen täyttämiä valtavia hirsimajoja, joita Itävallan arkkiherttua ja ruhtinaat rakennuttivat viime vuosisadan lopulla metsästysmailleen…”

Lapsuuteni sairaala-alueelle johti koivu- ja hopeapajukujat.

Novellin kertoja kiertelee tuossa Pohjois-Amerikan  Ithacassa sijaitsevan sairaalan puistossa ja tunnistaa puulajeja.

”…tuttuja lajeja, olivat ehtineet kasvaa täyteen mittaansa, niin libanoninsetrit, tuijat, hopeakuuset, lehtikuuset, sembra- ja montereynmännyt kuin siroversoiset suosypressitkin. Jotkin setrit ja lehtikuuset olivat lähemmäs nelikymmenmetrisiä, yksi hemlokki taatusti viisikymmenmetrinen. Puiden lomassa oli pieniä niittyjä, joilla kasvoi vieri vieressä sinisiä kevättähtiä, valkoisia lehtolitukoita ja keltaisia pukinpartoja. Toisaalta taas oli monenmoisia saniaisia tai matalia japaninvaahteroita, joiden vastapuhjenneet lehdet hohtivat heleänvihreinä auringonsäteiden osuessa niihin.”

Parantola on lopettanut toimintansa, mutta Ambrose Adelwarthia hoitanut psykiatri kertoi muistavansa potilaansa, jota oli hoitanut.

”Muistan Adelwarthin tapauksen yhä erityisen selvästi, koska siitä alkoi täydellinen muutos minun ajattelussani…”

”Kukaan ei luultavasti pysty lähimainkaan käsittämään, millainen määrä tuskaa ja onnettomuutta tuohon omituiseen puiseen palatsiin on kertynyt – toivon että talon vähitellen rappeutuessa tuskakin katoaa.”

Viisikymmenluvun alussa hoitomenetelmät olivat lähestulkoon kidutusta ja marttyyriutta tämän psykiatrin mielestä. Silloisten hoitomenetelmien lopputuloksena:

”sairaista ihmisistä tuli tyhjiä ja tasaisia, yhä raskasmielisempiä, ajattelultaan hitaita, lihaksiltaan velttoja, jopa täysin mykistyneitä olentoja.”

Ambrose oli hakeutunut parantolaan itse ja hän otti vastaan pitkiä sähkösokkisarjoja, joita silloin pidettiin edistyksellisenä hoitokeinona, jonkinlaisena ihmeaseena. Hoitavan lääkärin tiivistelmä potilaan tilanteesta:

”… Ambrosen sävyisyys, kuten jo siihen aikaan aloin aavistella, johtui pelkästään siitä että teidän isoenonne halusi mahdollisimman perusteellisesti ja peruuttamattomasti päästä eroon ajattelu- ja muistamiskyvystään.”

Hoitokäytännöt ovat kehittyneet ja moni epäkohta on korjaantunut, mutta oliko ennen parempi ymmärrys esteettisen ympäristön ja luonnon parantavasta vaikutuksesta psykiatrisessa hoidossa. Kauneus, vihreä luonto ja taide kuuluvat kaikille.

Lähteet:

W. G. Sebald: Vieraalla maalla – Neljä kertomusta. Tammi 2004

Jussi Lehtonen: Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia? Blogi 13.06.2016 www.uniarts.fi

Vanheneminen on yhtä helvettiä

Sateisena päivänä voi harmautta vähän lisätä kirjoittamalla mustaa sappea tihkuvasta aiheesta. Ensimmäiseksi harmittelen tätä: miksi niin monet erilaiset asiat niputetaan yhteen, saman otsikon alle. Yleistykset eivät vie asioita eteenpäin, ne jumittavat ajatuksen kiertämään pientä umpikehää. Vanhukset sitä ja tätä –otsikon alla voi kirjoittaa heitteillejätöstä, yksinäisyydestä, syrjäytymisestä, ulkopuolisuudesta, muistisairaudesta, aliravitsemuksesta ja vaikka mistä. Näistä aineksista noukitaan markkinointia varten sopivat kikat ja vippaskonstit. Olenko jo muuttunut tahdottomaksi ja harkintakykyni menettäneeksi, kun remonttimyyjä tunkee polvensa oven rakoon ja haluaa tulla sisälle ”tarkastamaan asuntoni remonttitarpeen”. Varmasti joku tähänkin suostuu, mutta minä en, ainakaan vielä.

Haluan lukea onnistuneesta ikääntymisestä ja keinoista, joita voisin kokeilla omassa arjessani. Helena Ruuskan kirjan Eeva Joenpellosta luin tästä näkökulmasta. Kirja on odottanut lukemista jo joulusta, ja vasta nyt paneuduin siihen kunnolla. Elämäkerta on kirjoitettu kuin paraskin romaani: rakentui jännitettä ja rohkeasti henkilökuvan rosoa.

Lapsuudestani muistan äidin lukeneen Neito kulkee vetten päällä –kirjaa. Kiehtova nimi jäi mieleen. Myöhemmin luin Joenpeltoa satunnaisesti. Lohja-trilogian lukemista vaikeutti murteen outous, kun sitä ei ole puhuttuna kuullut, lukeminen takkuaa. Toisaalta myös vierastin asetelmaa: heikot miehet ja vahvat naiset. Nyt elämäkertaa lukiessa kirjailijan koko tuotanto saa suuremmat mittasuhteet ja kunnioitus yli viisikymmentä vuotta kestäneeseen uraan kaikkine lisäjuonteineen virisi.

Helena Ruuskan jälkisanat:

”Näillä väreillä olen oman Eeva Joenpelto –muotokuvani maalannut ja yrittänyt osoittaa kirjailijan paikan klassikkohyllyssä, aakkosissa muuten ennen Väinö Linnaa.”

Eeva Joenpelto kuvaa itse kirjoittamisen motiivejaan:

”Kirjoitan siksi, että mikään muu taiteenlaji ei pysty antamaan ihmisestä yhteiskunnassa niin moniulotteista kuvaa kuin kaunokirjallisuus.”

41-vuotiaalla Eevalla ei ollut aavistustakaan omasta vanhuudestaan, kun hän Viuhka-lehden kysymys- ja vastauspalstalla vastasi lukijoiden kysymyksiin. Nimimerkki Hupsu kysyy: ”Koska nainen alkaa olla vanha?” Eeva vastaa, ettei vanheneminen ole iästä kiinni. Hän sanoo, että alituinen pienten asioiden hautominen sen sijaan vanhentaa. Tässä onkin oivallinen ohje vanhuuden torjumiseen:

”Kun pieniin asioihin joutuu jatkuvasti kiinnittämään – pakosta tai luonteenlaadusta johtuen – kaiken huomionsa, ne muuttavat ihmisen itsensä pikkumaiseksi, suvaitsemattomaksi, alituiseen ympäristölleen neuvoja jakelevaksi. Tuollaisia ominaisuuksia minä pidän vanhuuden merkkinä. Ja totta on, että niitä saattaa olla niin kolmikymmen- kuin kahdeksankymmenvuotiaalla.”

Yli viisikymmentä vuotta WSOY:n kirjailijana on ura, johon vain harva on kyennyt. Viimeiset kirjalliset hankkeet eivät olleet pikku asioiden kanssa näpertelyä. Pojan syöpäsairauden yhteydessä omaiset taistelivat potilaan riittävän kipulääkityksen puolesta.  Lopulta, kuoleman jälkeen, tuli rahallinen korvaus hoitovirheestä. Ehkä tälläkin taistelulla saatiin jotakin myönteistä muille vastaavassa tilanteessa oleville.

Kirja Uskomattomia uhrauksia ei ollut enää mestariteos, kuten monet aikaisemmat, ja jäi 79-vuotiaan kirjailijan viimeiseksi.   

Elämän kirjailija -kirjan yhden luvun otsikko ”On yhtä helvettiä tulla vanhaksi” voi olla Joenpellon oma sanonta tai elämäkerran kirjoittajan, eikä sillä sinänsä ole merkitystä. Joenpellon äiti ja isoäiti elivät yli 90-vuotiaiksi heidän kauttaan vanhuus lähipiirissä oli koettua elämää. Isoäidin opetus oli:

”liehakointi ylempiä kohtaan ja kovuus alempia kohtaan on pahempaa kuin synti”
  

”Vanha nainen ei pelännyt elämää sen enempää kuin kuolemaakaan ja letut olivat suurinta herkkua, jota hän lapsenlapsille saattoi tarjota. – Kun minä kuolen saatte panna lättypannun ja vispilän hautakiveen, tokaisi muori tämän tästä Eevalle taikinaa vatkatessaan. Ja nauroi päälle.”

Pidin kovasti Helena Ruuskan edellisestä kirjailijaelämäkerrasta, Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu, mutta tästä vielä enemmän.

Lähde: Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. WSOY 2015

Epäilyn lahja

Eräässä kirjallisuusryhmässä kyseltiin Göran Schildtistä ja hänen kirjoistaan. Varsin vikkelään löytyi joukko Leroksen saaren, Aigeianmeren ja Daphnen tuntevia lukijoita, jotka 60-luvulla tutustuivat taitavan kulttuuripersoonan kirjalliseen tuotantoon. Kirjahyllyäni tutkin minäkin ja löytyihän sieltä näitä tarinoita.

Nyt pöydälläni on vuonna 2000 julkaistu kirja Epäilyn lahja, jonka olin silloin tuoreeltaan lukenut ja pääosin jo unohtanut. Avasin umpimähkään ja miten ajankohtaiselta teksti näyttikään. Schidt kuvaa itseään näin:

”Minussa on aina elänyt hankalasti kaksi taipumusta rinnatusten: haluttomuus antautua illuusioiden valtaan, epäluulo kaikkinaisia ihmeitä ja harhakuvitelmia kohtaan, ja toisaalta mieltymys avariin näkymiin. Niin helppo kuin minut on ollutkin eri suuntiin houkutella, aina olen yrittänyt lähteä realististen premissien pohjalta.”

Pitkä kirjailijan ura tiivistyy muistelmiksi, ja yli 80-vuotias katsoo elettyä elämäänsä viisaasti pohdiskellen. Mitä merkitsi sokaistuminen ”Kiinan Mao-kangastuksen edessä” joillekin ystäväpiiriin kuuluneille? Kommunismin ja fasismin uhrien rinnalle hän nostaa kristinuskon nimissä tapahtuneen vainon ja niiden vaatimat uhrit. Schidt näkee kristinuskon muita uskontoja pahempana tässä suhteessa. Kirjan julkaisemisesta on jo kulunut aikaa, ja uudet uskonnollisen ideologian nimissä tehdyt rikokset ovat tämän päivän uutisainesta.

”Onko yleensä olemassa yhtään ihmiskollektiivia tai edes yhtään ihmisyksilöä, jonka sisimmässä ei piile ihmisnisäkkäälle ominaista murhanhimon itua?”

Näistä yleisistä huomioista voinkin siirtyä Leroksen saaren lähempään tarkasteluun ja siihen, mitä se on Schildtille opettanut kreikkalaisesta mentaliteetista. Hän pitää saarella saamaansa kuvaa Kreikasta edustavampana ja luotettavampana kuin sitä, että olisi valinnut asuinpaikakseen esimerkiksi Ateenan ja seurustellut siellä pääosin ulkomaalaisista koostuvassa elinpiirissä.

”Tässä piirissä opimme nopeasti kreikkalaisen seuraelämän yhden keskeisen käsitteen. Se on ”doroi” ja se tarkoittaa lahjoja, joita herkeämättä on annettava ja otettava vastaan. Kreikkalaisista on liian yksinkertaista ja epäkiinnostavaa maksaa tehdystä työstä tai lankeavista kuluista. Miksi ottaa tai antaa rahaa, kun lahjoilla ja vastalahjoilla voi aloittaa niin loputtoman pelin ettei ennen pitkää kukaan tiedä, kuka siinä on häviöllä. Kuinka monta rannekelloa, transistoriradiota, talvitakkia, hajuvesipulloa, lääke-erää, kuulolaitetta ja kameraa me olemmekaan Pohjolasta raahanneet maksuksi puutarha-avusta, muna- ja ruokalahjoista, ovien ja ikkunoiden maalauksesta, aasikuormallisesta lantaa, autotallin katon korjauksesta tai vanhasta taulusta? Kun meistä oli tullut ”koumbaroi”, toisin sanoen perheenjäseniä toimittuamme vihkitodistajina tai kummeina, saimme myös kunnian ”lainata” ilman korkoa tai takaisinmaksuvelvollisuutta huomattavia summia tuoreille veljillemme, kun he ostivat tyttärilleen myötäjäishuoneistoja Thessalonikista ti Ateenasta. On oltava hyvin naiivi, kuten me alussa, jollei kaiken tämän takana näe monituhatvuotista oveluutta, mutta se ei estä syntymästä myös hyvin vilpittömiä ystävyyssuhteita ja voi johtaa jopa puolin ja toisin todelliseen uhrautuvuuteen.”

 Joku pitää epäilystä heikkoutena, haihatteluna ja epävarmuutena. Epäilys kaivertaa mieltä ja nakertaa itsevarmuutta. Olisi ehkä helpompaa elää, jos olisi aina varma asioista, tietäisi totuuden ja tuijottaisi sitä silmät sokeina. Ehkä epäilyn lahjaa ei ole kaikille suotu.

Yksi tapa torjua epävarmuuteen vajoamista on tuudittautua uskoon, että jostakin se ”musta hevonen” ilmaantuu kuin Mark Wallinger Markin hevospatsas Serlachius-museon pihapiirin puiden siimekseen.

Lähde: Göran Schildt. Epäilyn lahja. Otava 2000

  

Talo ja mieli

 

Muumimaassa on monenlaista asujaa ja asuntoa. Hemulin talo on keltainen, perhosilla koristeltu, siinä minäkin viihtyisin. Hoitaisin kukkia, kirjoittelisin ja lukisin. Ruohokattoinen talo olisi kesälläkin viileä, mutta sateen äänet siitä todennäköisesti puuttuisivat.

Selja Ahavan kirja Taivaalta putoavat asiat kertoo pienen tytön suuresta surusta ja siitä toipumisesta.

Kirja alkaa:

      ”Mitäs mietit siellä takapenkillä? Isä kysyy ja vilkaisee peruutuspeiliin. …

Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että he huolestuisivat, jos lapset kertoisivat.”

Tarkoitus ei ole paljastaa kirjan juonta, vaan keskittyä taloihin ja tiloihin, joissa arkinen elämä toteutuu. Ensimmäinen kohde on pieni yksiö.

”Me tungemme sisään Annu-tädin kerrostaloasuntoon, jossa oli vain yksi huone ja kaappiin piilotettu keittiö. Eteinen oli niin kapea ja täynnä takkeja ja kenkiä, että sinne täytyi kävellä jonossa sisään, ja Annu-täti väisti vessan oviaukkoon, jotta vieraat pääsivät ohi. Me heitimme takkimme lipaston päälle, ja koko eteinen meni melkein umpeen.”

Pienessä tilassa syntyy parhaimmillaan lämmin tunnelma. Yksiössä on mahdollista elää kuin retkellä soputeltassa, ja jokainen löytää paikkansa, niin tavara kuin ihminenkin. Kerrostaloasunnosta ja uudesta pientalosta puuttuvat usein äänet, tuoksut ja tunnelma.

”Kun talo on nuori, siitä täytyy pitää huolta vähän niin kuin lapsesta. Sitä pitää oikoa ja paikkailla, hoivata ja huoltaa. Mutta kun talo on esimerkiksi kaksisataa vuotta vanha, se pärjää jo omillaan. Kaikki mikä on lahotakseen, on lahonnut jo. Kaikki mikä on painuakseen tai haljetakseen, on painunut ja haljennut jo. Vanhassa talossa pitää vain asua nätisti, mikä tarkoittaa että asuu niin kuin siinä talossa on ennenkin asuttu.”

Vanha hirsitalo elää vuodenaikojen mukaan. Ei riitä, että usein on kuulevinaan askelia yläkerrasta, hiiren rapinaa keittiön nurkasta tai peltikaton kolinaa syysmyrskyssä.

”Keväisin kartano napisi ja paukkui. Lämpö sai hirret elämään ja talon veren kiertämään.
…
Sen hirret laahasivat vuodenaikojen perässä vähän niin kuin meri tasoittaa rannikon ilmoja. Meni marraskuuhun ennen kuin kartanon hirret luopuivat kokonaan kesän lämmöstä, ja meni pitkälle heinäkuun helteisiin, ennen kuin huoneisiin laskeutui pysähtynyt kuumuus.
…
Kun talvi tuli, hirsiseinät luovuttivat kylmälle hitaasti. Ikkunat huurtuivat, vaikka ruutujen välissä olikin jäkälää.”

Suuressa vanhassa talossa on usein vintti, ei mikään kanakopin kokoinen verkolla rajattu häkki, vaan suuri avoin tila, hämärä ja salaperäinen, jossa hämähäkin seitit takertuvat hiuksiin. Pahvilaatikoita pengottavaksi, vaatepusseja ja koinmyrkyn tuoksu. Kyllähän me nämä muistamme, mutta nyt puheena olevassa kirjassa kerrotaan myös salahuoneesta.

”Me astumme sisään salahuoneeseen. Täti oli tuonut huoneen lattialle kaksi samettityynyä ja villasta kudotun maton niin että siellä oli mukavampi istua. Huoneen takaseinällä oli pieni ikkuna. Siitä ei tullut valoa, koska sen edessä kasvoi paksu villiviiniköynnös.”

Ihmisen pääkopassa on salahuoneen tapaisia tiloja ja joskus ne ovat niin salaisia, ettei pääkopan omistajakaan tiedä niistä mitään. Ulkopuolelta katsottuna nämä ovat julkisivulta näkymättömissä ja villiviiniköynnöksillä taitavasti peitettyjä. Kun paha kokemus, näky, pääsee ihmisen sisään, sitä on miltei mahdotonta sieltä karkottaa. Voidaan muuttaa paikasta toiseen, vaihtaa kotia, taloa, maisemaa ja kuitenkin aina tulee eteen sama.

”Sahanpurutalossa isä pelkäsi aina, että seinien sisällä valuu vesi. Tai että katossa on reikä tai että salaojat ovat tukossa tai vesiputki halkeaa. Puutalossa oli niin monta asiaa, jotka saattoivat olla pielessä, ja isän piti kantaa huolta niistä kaikista.”
…
”Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipi salaa sisään – katon läpi, seinien raoista, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin.”

Taivaalta tippuvat asiat on pieni kirja suuresta surusta, taloista ja asuinsijoista, joilla on suuri merkitys lapsen mielessä, kun se vähitellen pääsee irti menetyksestä ja huomaa, että

”Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa.”
 

Lähde:

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus, 2015