Isoäidit (1)

Mummoja on moneksi, jos et itse sattumalta kuulu tähän joukkoon voit ainakin muistella omia mummojasi tai suunnitella omaa mummouttasi, mitä aikaisemmin siihen ryhdyt sen parempi mummo sinusta kehittyy. Tämän aiheen äärelle minut johdatti Raquel Díaz Reguera hauskalla, kivasti kuvitetulla kirjallaan Abuelas. Kirja on espanjalainen ja kirjan nimi olisi suomeksi isoäiti.

Kirjailijan ote on analyyttinen, yksityiskohtiin porautuva, joten ei ole liioittelua sanoa sen luovan tieteellistä pohjaa mummologian läpimurrolle. Optimisti näkee isoäidit merkittävänä naistutkimuksen keihäänkärkihankkeena tässä sukupuolittuneen maailmankuvan murroksessa. Tämä perustuu omaan huuhaa -tietoon.

Kirjassa esitellään 29 erilaista isoäitiä, joiden laukkujen, taskujen, harrastusten, ajatusten ja muistojen pohjalta luodaan ”perustyypit”, joista heidän ympäristönsä, ja ehkä he itsekin voivat tunnistaa tuttuja ominaisuuksia.

Poimin kymmenen esimerkkiä erilaisista isoäideistä, joten kaiken kattavaa esittelyä aiheesta ei ole tarjolla. Noudattelen kirjan kuvauksia vain osittain ja tekstin luon oman makuni ja mieltymysteni mukaisesti. Tämän vapauden suon myös lukijoilleni.

Kokkaileva isoäiti hemmottelee lapsenlapsensa pyörryksiin letuilla, mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Jos lapsenlapset pitävät paistetuista silakoista, niitä pyöritellään yhdessä ruisjauhoissa, paistetaan runsaassa voissa vaikka aamiaiseksi. Tämä isoäitityyppi on herkkävaistoinen kaiken sen suhteen, mikä lapsen suussa maistuu hyvälle.

Lahjoitteleva isoäiti tulee vierailulle kassi kukkurallaan kauniisti paketoituja lahjoja. Lähikaupoissa tunnetaan isoäidin ostoalttius ja tarjolla on juuri oikeat lelut, kirjat, somat nutut ja mekot. Tämä isoäiti tietää, mitä ostaa aivan vaistomaisesti, hänelle ei tulisi mielenkään tarjota lahjan sijasta rahaa tai kysellä jonkin ajankohtaisen ja käytännöllisen lahjan tarvetta. Oma alaryhmänsä tässä joukossa muodostaa isoäiti, joka lasten vanhemmilta salaa lahjoittelee lapsille makeisia.

Kaikkitietävä isoäiti tuo vastasyntyneelle lapsenlapselle ensimmäisenä lahjana Rubikin kuution, myöhemmin lukutaidon innoittamana lapsi saa tietokirjoja ja kaunokirjallisuuteen uidaan sisään Espanjassa El Quijotella, Suomessa käteen tuikataan Seitsemän veljestä. Tämä isoäiti aloittaa keskustelun lapsen kanssa ”Tiedätkö, että …” tai ”Tästä tulikin mieleeni Pythagoran lause…”.

Isoäiti Täydellinen pitää lapsista, jotka osaavat käyttäytyä, ovat siististi puettuja, istuvat hiljaa paikallaan. Laukussa on aina kampa, jolla hiukset kammataan. Isoäidin kotikin on niin täydellinen, ettei sinne oikeastaan voi lapsia kutsua lainkaan, parempi vaihtoehto tapaamiselle on kahvila, jossa kaakaokupin kaatuminen ei ole katastrofi.

Miksi hän ulkoiluttaa silitysrautaa?

Tarinoiden kutoja on isoäiti, jonka tunnistaa ihmeellisestä katseesta. Hän kertoo tarinoita ja samalla vaihtuu silmien väri. Silmät välkkyvät sinisinä, kun hän kertoo taivaasta ja auringosta, metsään liittyvät kertomukset muuttavat silmien värin vihertäviksi ja syksyyn liittyvät tarinat muuttavat silmien värin ruskeaksi. Iltasatu on aina seikkailu satumaailmassa, jossa ihmeellisintä on se, että siellä kaikki jännittävä tapahtuu lapsille, joilla on melkein samat nimet kuin tarinaa kuuntelevillakin. Matkan päämäärää valitessaan lapset pukevat yöpuvut päälleen vikkelästi ja pää tyynyllä katse kattoon luotuna alkaa aivan ihmeellinen seikkailu kun isoäiti kutoo tarinaa unten maille.

Jatkuu seuraavalla kerralla.

Kuvat kirjasta: Raquel Díaz Reguera Abuelas de la A a la Z. Penguin Randon House 2016

  

  

Isoäiti (2)

Äitiys tarkoittaa ainakin sitä, että meillä jokaisella on äiti ja äidilläkin on aina äiti, jota kutsutaan Espanjassa abuelaksi. Suomessa tämä henkilö tunnetaan mummona tai jonakin muunnelmana murrealueesta riippuen. Suomenruotsalaisten vastaava sana on joko farmor, (tuttavallisesti ja lempeästi famu) tai mormor. Näin selviää heti kumman puoleisesta isovanhemmasta on kysymys.

Espanjassa isovanhemmat erotellaan vain yhdellä kirjaimella toisistaan: naispuolinen isovanhempi on abuela ja maskuliinimuoto on abuelo. Miksi näin yksinkertaista ja selkeää? Sanan etymologia ei ole tiedossani, joten voin tulkita sen isovanhemmuuden tasa-arvoisuudeksi. Tulkinta voi olla aivan pielessä, mutta jos asiasta on jollakulla tarkempaa tietoa, sitä sopii vapaasti jakaa.

Jatkan edellistä postausta, jossa esittelin muutamia isoäitityyppejä aiheeseen liittyvän kirjan johdattelemana. Välimerenmaissa elelee mustiin pukeutuva isoäitien ryhmä. Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa, etenkin maaseutukylien toreilla ja turuilla nämä yksinkertaiseen mustaan mekkoon pukeutuneet naiset astelevat linttaan kuluneissa aamutossuissa, kädessä kantamus torilta hankittuja ruokatarpeita. Kasseja ja ostoskoreja on pitkän elämän aikana ollut niin paljon, että ryhti on painunut hieman etukumaraan. Onko näitä mustissaan liikkuvia isoäitejä vielä olemassa? Ovat ainakin selvästi vähentyneet, ehkä heitä on edelleen maaseudulla ja vuoriston syrjäisissä kylissä. 

Isoäitien elämässä on tapahtunut valtava myllerrys, jonka mittakaavan tajusin muistellessani 1870-luvulla syntynyttä omaa isoäitiäni. Maatalon emäntänä ja kahdeksan lapsen äitinä hän hoiti tehtävänsä hyvin. Erityisen ansiokasta on se, että hän todennäköisesti omalla asenteellaan vaikutti siihen, että tyttäret opiskelivat itselleen kunnollisen ammatin.  Ura urkeni kätilönä, opettajana, virkanaisena; oma palkka ja itsenäisyys eivät olleet 1900-luvun alussa naisille itsestään selvä vaihtoehto.

Merete Mazzarelan uusin kirja Alma kertoo samasta aiheesta suorasukaisesti fiktiivisessä muodossa, jossa kehys on kuitenkin faktaa. Ylioppilastutkinnon suorittamista varten naisen oli anottava vapautusta sukupuolestaan Venäjän keisarilta vielä vuonna 1889. Alma asui Viipurissa ja prokuraattorin perheellä oli taloudelliset mahdollisuudet kouluttaa tyttäret.Alma ja hänen seitsemän sisartaan jaettiin kauniisiin mutta tyhmiin ja rumiin mutta viisaisiin. ”Sääliksi käy tyttöparkaa tuonnäköisenä”, toteaa sukulaistäti silmälasipäisestä Almasta. Samaan aikaan sievät sisaret naitetaan isänsä kaltaisille virkamiehille.” Alma teki merkittävän yliopistouran tiedemaailmassa.

Muistan kuulleeni vielä 1960-luvulla sanottavan: ”tyttöjä ei kannata koulutta, ne menee kuitenkin naimisiin”.

Tämän päivän isoäideille vaihtoehtoja on runsain määrin, ja moni tekee elämäänsä suurremontin vielä 60 vuotta täytettyään. 

Vielä muutama kuva kirjasta Abuelas.

Isoäiti kutoo, virkkaa, nyplää ja polkaisee ompelukoneen käyntiin valmistaakseen unelmien mekon pikku prinsessalle. Kun minusta tuli mummu päätin opetella kutomaan sukkia pienelle. Kantaapään kutominen oli pahasti unohtunut, vaikka koulussa sekin aikoinaan opetettiin. Monen purkamisen ja uudelleen yrittämisen jälkeen lanka oli kulunut niin ohueksi, että päivä paistoi haperon kyhäelmän läpi. Ei tullut mummusta sukankutojaa.

Muutama varoittava esimerkki mummoista, joita ei soisi lastenlasten kiusaksi. Mummous voi taannuttaa naisihmisen huomionkipeäksi kaiken keskipisteeksi pyrkiväksi oikuttelijaksi. Miten siinä ympäristö sitten pärjää? Miten opastaa mummoa, jolta puuttuu rajat ja kyky kontrolloida omaa käyttäytymistään. Tämä mummo tekee kaiken ihan hyvää hyvyyttään, tietää ja osaa kaiken.

On myös mummoja, jotka voisi lähinnä rinnastaa noita-akkoihin. Heitä ympäröi kylmää huokuva henkäys; pahantahtoisuus ja kaunaisuus ovat niin syvään painuneita ominaisuuksia että niiden pois kitkemiseen ei edes hiekkapaperihionta tehoa. Ainoa tepsivä keino on varovainen etäisyyden pitäminen.

Eihän mummous ihmistä välttämättä jalosta, mutta antaa se paljon iloa. Vaikka itse ei olisi isoäiti, on hyvä muistella omiaan ja pohtia sitä, mitä sieltä 1800-luvulta on siirtynyt omaan elämään. Sukututkimusta on perinteisesti tehty isän puoleisesta suvusta, mutta nykyään äitien kautta kulkeva suvun perintö on noussut esille, eikä suotta.

 Lähteet: Katso edellinen

      

Siperian opetus

Adel Abidin (s. 1973, Bagdad, Irak
History Wipes -näyttely Ateneumissa
Historiamme kipupisteet
Ihmisenä olemisen vaikeus epävakaassa maailmassa
Kuva: HP

”Siperia on seutu joka ei ole paikka. Siperialla ei ole rajoja. Siperia on kielikuva ja mielentila.”

Näin alkaa Martti Anhavan essee, joka sai minut etsimään muutaman faktan tuosta paikasta, jonka kuulemme hokemassa: ”Kyllä Siperia opettaa.”

Siperialla ei todellakaan ole selkeitä maantieteellisiä rajoja, mutta suuri se on siitä huolimatta. Suurempi kuin Yhdysvallat ja Alaska yhteensä.

Sen historia on pitkä, luonto vaihteleva, ilmasto kylmä ja asutuksen väliset etäisyydet valtavia. Uralin taakse karkotettiin epäsopivaa väestöä samaan tapaan kuin Englannista Australiaan tai Ranskasta Pirunsaarelle. Kun kuolemantuomio poistettiin, rangaistus muutettiin elinikäiseksi pakkotyö- ja karkotustuomioksi. Näin saatiin ilmaista työvoimaa alueen suunnattomien luonnon rikkauksien hyödyntämiseen.

Rikosvangit, poliittiset vangit, maanpakolaisvangit ja rotuvainon uhrit ovat kärsineet eri pituisia rangaistuksia kovin erilaisissa olosuhteissa. Lievimmillään työvelvollisuus oli vain puolitoista tuntia päivässä ja siitäkin saattoi ostaa vapautuksen maksamalla korvauksen vartijalle. Matka karkotuspaikkaan sujui joidenkin kohdalla melko mukavasti.

”Monet dekabristit olivat maineikkaiden aatelissukujen vesoja minkä lisäksi heidän ylleen lankesi marttyyriuden hohdetta. Etappipaikoilla he saivat osakseen vähintäänkin huomaavaista kohtelua. Tobolskissa saattue johon Rosen kuului majoitettiin poliisimestarin vierashuoneisiin ja heitä kestittiin pari päivää olan takaa. Jollakin aamiaisella Rosen laski tarjolla olleen kahdellatoista eri tavalla valmistettua kalaa.”

Näissä olosuhteissa kohtasivat toisensa Venäjän taiteen ja tieteen merkittävät vaikuttajat, jotka olivat asettaneet sanansa sopimattomasti. Tälle ryhmälle oli luvallista hankkia kirjoja, tilata ulkomaisia sensuurin sallimia lehtiä, opiskella kieliä ja viettää suhteellisen mukavaa elämää, johon saattoi kuulua myös aviovaimon mukana oleminen. Millaiset muistot karkotusajasta (1914-1917) Tomskissa mahtoi jäädä P.O. Svinhufvudille. Mitä hän siellä oppi?

Vankileiri oli kirjailija Fjodor Dostojevskille paljon rankempi kokemus. Viisi vuotta ruumiillista työtä rangaistusvankien joukossa, valeteloitus, elämä ilman kirjoja ja niukalti kirjoitusvälineitä. Joitakin havaintoja hän kuitenkin saattoi kirjoittaa muistiin ja hyödyntää myöhemmin. Vankiloissa pidetään ilmiantoja ja vasikointia tuomittavana, mutta kirjailijan omat havainnot todistivat muuta.

”Dostojevski antaa kuitenkin ymmärtää että piireissä joissa hän vankina liikkui ilmiantoihin suhtauduttiin täysin asiaankuuluvana ilmiönä: jos joku sai hyötyä toisen ilmiantamisesta, hän antoi ilmi ja sillä hyvä, jälkiseurauksia ei kuulunut.”

Vankilaolosuhteet antoivat mahdollisuuden tehdä havaintoja ihmisen toiminnasta ääriolosuhteissa, joissa ystävyyssuhteita ei syntynyt, mistä se sitten johtuneekaan. Siperian opetus kirjailijalle oli oivallus ihmisen halusta ja kaipauksesta päästä vapaaksi. Siitä vangit puhuivat jatkuvasti. Loukkaantunutta lintua he hoivasivat pitkään päästääkseen sen lentokykyisenä vapaaksi. ”Vaikka sitten kuolisi, kunhan ei vankilassa.”

On useita venäläiskirjailijoita, jotka ovat kuvanneet vankileirejä. Mutta varsinaisesti tämän kirjallisuuden lajin toi kansainväliseen tietoisuuteen Aleksander Solzenitsy esikoisteoksellaan Ivan Denisovitsin päivä. Anhavan esseessä analysoidaan yksityiskohtaisesti myös muut vankileirien saaristoa kuvaavat teokset. Joten siirryn seuraavaan kohteeseen yrittäen ymmärtää, mitä Siperia todellakin opettaa.

Jatkan matkaa Mies kylmästä –esseen kyydissä Koillis-Siperiaan Kolyman alueelle. Kaivostoimintaa harjoitettiin vuonna 1938 ääriolosuhteissa: ruoka-annos 500 grammaa leipää, kuppi teetä ja kulhollinen keittoa. Näillä eväillä oli tehtävä kuudentoista tunnin työpäivä, jos työvelvollisuus jäi tavoitteesta, keittoa kulhossa oli vähemmän.

Odotin saavani vastaukset kysymyksiini: kuinka kylmä siellä todellisuudessa on, kylmyyskö on se paras opettaja.

”Pakkasta saattoi olla jopa kuusikymmentä astetta ja alueella tuuli miltei aina. Kun vankien vaatetuskin oli mitä oli, vartijoiden ei tarvinnut vaivautua rääkkäämään vankeja saadakseen nämä hengiltä.”

Vankien kuljettaminen etäisiin kohteisiin oli rankka.

”Käy ilmi että merimatkan aikana vangit olivat niskuroineet ja heidät oli taltutettu suihkuttamalla koppeihin kylmää vettä. Neljänkymmenen asteen pakkasessa ja Ohotanmeren tuulessa vesi puree kuin happo tai napalm.”

Luettuani muutaman esseen, ymmärrän ettei vankileirien opetus ole ihmistä muuttanut ainakaan parempaan suuntaan. Ystävyys ei voi kehittyä kuvatuissa  ääriolosuhteissa. On helppo päätyä Anhavan esittämään ajatukseen. Hän käyttää ilmiöstä, tunnetilasta sanaa närä, joka ymmärtääkseni on jotakin samanlaista kuin kauna – minulle tutumpi sana.

”Nälkäisessä ihmisessä on kylliksi lihaa enää närään, sitten kun hän ei enää mistään muusta piittaa.”

”Närä on sapenkarvaista, mieltä ja sisikuntaa vereslihalle korventavaa, kaikkialle ja kaikkeen suuntautuvaa kiukkua ja katkeruutta. Sopivan yllykkeen kohdatessaan närä purkautuu ärähdyksinä, puraisuina, ilkeytenä, häijyytenä.”

Kiinnostavia ovat Anhavan analysoinnit näiden monien vankileirien itse kokemien kirjailijoiden keskinäisistä suhteista. Kilpailua, kateutta ja katkeruutta. Ilmi tulee myös kärsimyksellä ylpeilyä, josta hän käyttää raamatullista kielikuvaa kärsimyksen korska.

En nyt muista ketkä julkisuuden henkilöt ovat meillä toistelleet tuota ”Kyllä Siperia opettaa”. Mutta mietin jatkossa, mitä puhuja sillä mahtaa tarkoittaa.

Lainaukset:

Martti Anhava: Siperia opettaa. iBooks 2018

Haaveilija

Antequerassa (Espanja) napattu kuva Cristóbal Toralin maalauksesta. Teoksen nimeä en ole merkinnyt muistiin, mutta voisihan se olla vaikka Haave. Kiinnostavia tauluja löytyy googlen avulla.

Oletko haaveilija vai tosikko? Otsikoksi valitsin haaveilijan; näin uskon vetoavani lukijoihin, jotka vaistonvaraisesti tuntevat kuuluvansa tähän ihmisryhmään. Eikö jokainen ole ensiksi kiinnostunut itsestään ja vasta sitten, kun omaa napaa on riittävästi kaiveltu, alkaa katse suuntautua tosikoiden puoleen.

”Ja tämänkin minä sanon, huolimatta siitä mitä sanoin aiemmin: onnellisia ovat haaveilijat ja kirottu on ihminen, joka silmänsä aukaisee.”

Näin se varmaan on. Karmea paikka tämä maailma onkin, ja oma elämäkin välillä synkkää ja raskasta. Mutta vielä raskaampaa se on niille, jotka silmät auki rävähtäneinä näkevät ympärillään vain epäkohtia ja puutteita. Tosikon katse rekisteröi kaiken vialla olevan, mutta joskus mietin mitä hän mahtaa nähdä itsessään, onko siihen suuntaan katse koskaan porautunut.

”Haaveilijat eivät meitä pelasta, eivätkä heidän opetuslapsensa, mutta ilman unia ja haaveilijoita olisi yllemme langennut kirous seitsemän kertaa raskaampi. Haaveilijoita on kiittäminen siitä, että me selväpäiset olemme vähemmän kivettyneitä ja epätoivoisia kuin olisimme ilman heitä.”

Tässä puhuja asettaa haaveilijan vastakohdaksi ”me selväpäiset”, mutta minä pidän kiinni omasta ajatuksestani; haaveilijan vastakohta on tosikko.

Lainaukset ovat israililaisen Amos Ozin kirjasta Juudas. Nuori raamatunkertomuksiin perehtynyt tutkija kuuntelee vanhuksen yksinpuhelua rakkaudesta, vihasta, juutalaisten ja arabien välisistä suhteista. Tapahtumapaikka on talvinen Jerusalem vuonna 1959. Nuori tutkija asuu vanhan miehen luona ja avustaa viisasta vanhusta päivittäisissä askareissa, mutta hänen tärkein tehtävänsä on kuunnella ja keskustella hoidettavansa kanssa.

”Oikeastaan rakkaus muistuttaa suuresti vihaa, se on lähempänä vihaa kuin suuri osa ihmisistä ymmärtää.  Kun sinä rakastat tai vihaat jotakuta, haluat kummassakin tapauksessa kiihkeästi tietää, missä hän kulloinkin on, kenen kanssa hän juuri nyt viettää aikaa, onko hänen hyvä vai paha olla, mitä hän tekee, mitä ajattelee, mitä pelkää.”

Vanhus jatkaa puhettaan ja siirtyy kuvailemaan miniänsä, Ataljan, edesmennyttä isää, joka oli tunnettu siionisti.

”Ataljan isä oli niitä ihmisiä, jotka uskovat kaikkien maailman riitojen olevan pelkkää väärinymmärrystä: hyppysellinen perheneuvontaa, ripaus ryhmäterapiaa, tippa tai kaksi tahdonvoimaa – ja niin olemme kaikki sydämen ja sielun veljiä, ihan kuin epäsopua ei olisi koskaan ollutkaan. Hän oli niitä, joiden mielestä riitapukarien tarvitsee vain tuntea toisensa paremmin ja he alkavat pitää toisistaan.”

Uskon monenlaiseen terapiaan ja sen hyvää tekevään vaikutukseen, mutta ripaus ei riitä. Prosessi on pitkä ja edellyttää sitoutumista vähentään vuodeksi, usein vielä pidemmäksi aikaa. Kun asiat ovat solmussa joko henkilökohtaisessa elämässä tai laajemmissa ympyröissä, kyse on esimerkiksi tämän kaltaisista ongelmista, jotka vanhus kuvaa näin.

”Minä puolestani sanon sinulle, rakas ystävä, että kun kaksi miestä rakastaa samaa naista tai kaksi kansaa vaatii itselleen samaa maata – vaikka he joisivat virroittain kahvia, eivät suuret vedet voi heidän vihaansa sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.”

Oz on kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Hän työskentelee rauhan puolesta ja tavoittelee tilannetta, jossa arabit ja juutalaiset voisivat elää rauhassa rinnakkain. Perimmältään on kysymys empatiasta, kyvystä ymmärtää toista ihmistä. Kirjallisuus on oivallinen väline empatiakyvyn kehittämiseen.

Kirjan vanhus ohjaa nuorta tutkijaa kirjallisuuden pariin.

”Olemme puhuneet tänään jo kylliksi, nyt tahdon lukea rauhassa Gogolia. Tartun Gogoliin aina uudestaan joka toinen tai kolmas vuosi. Hän tiesi ihmisluonnosta melkein kaiken, mitä tiedettävissä on. Tiesi ja kieriskeli naurusta. Mutta älä sinä lue häntä. Lue Tolstoita. Hän sopii sinulle paljon paremmin. Ojennatko tyynyn siitä sohvalta. Noin, kiitos. Asettaisitko sen selkäni taakse. Kiitos sinulle. Haaveilijoille, jotka lukevat, Tolstoi on vertaansa vailla.”

Viisaita ovat vanhemmat, jotka ohjaavat lapsensa kirjallisuuden piiriin.

Lainaukset:

Amos Oz: Juudas. Tammi, 2018

Syyllisyys

Kun äiti järkyttyy nähdessään vastasyntyneen lapsensa, kenen syy se on. Äidin ensimmäiset ajatukset olivat:

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä näin kävi.”
…
”Tyttö oli niin musta että oikein pelotti. Yön musta sudaninmusta. Mulla on vaalea iho ja hyvä tukka, olen sitä tyyppiä mitä meikäläiset nimittävät keltaiseksi mustaksi, ja samanlainen on Lula Annin isäkin.”

Syyllistä on tietysti turha etsiä, mutta äidin ja tyttären keskinäiseen suhteeseen se vaikutti.  Eikä asiaa auttanut se, että suvun ihanteena oli mahdollisimman vaalea iho ja ”oikeanlainen tukka”. Mummi oli niin vaalea, että kävi jo valkoisesta, eikä sen vuoksi halunnut olla yhteyksissä lapsiinsa.

Toni Morrison on kirjoittanut useita Yhdysvaltain mustan väestön elämää kuvaavia kirjoja. Usein päähenkilö on noin 30-vuotias nainen, joka tekee itsenäisiä ratkaisuja tai ainakin tavoittelee itsenäisyyttä ja rakentaa minäkuvaansa. Valkoinen kirjailija tuskin osaisi kuvata tätä matkaa, jonka liian tummaihoisena syntynyt lapsi tekee omassa viiteryhmässään, jossa tumma ihonväri on häpeä.

Se, mitä lapsi on valmis tekemään saadakseen äidin hyväksymisen, on täysin yleispätevää jokaisessa äidin ja lapsen välisessä suhteessa. Äärimmilleen vietynä lapsi on valmis valehtelemaan, teeskentelemään, vaikenemaan, manipuloimaan ja liehakoimaan. Näillä eväillä elämästä muodostuu vähitellen suuri valhe ja taakka, jonka kantamisessa väsyy. Kun näin kasvanut nainen tapaa miehen, johon rakastuu, on myös rakkauden kohteella usein kokemus siitä, miten lapsuuden haavat märkivät eivätkä koskaan arpeudu.

Morrison kuvaa päähenkilöiden ohessa useita kaltoin kohdeltuja lapsia. Taitava kirjailija ei mässäile pahoinpitelyillä, muutama lause riittää. Parasta kirjassa on kuitenkin jonkinlainen viisaus ja muutoksen mahdollisuus.

”Sitten hän ojensi Bridelle käden jota Bride oli kaivannut koko ikänsä, käden jonka ansaitsemiseksi ei tarvinnut valehdella, luottamuksen ja välittämisen käden – niiden yhdistelmäähän usein nimitetään tosirakkaudeksi.”

Selvänäköisyys ja järkiintyminen tulee valitettavasti lasten kannalta usein liian myöhään. Tavallisempaa on, että suhde toistaa jotakin ennen koettua.

”Kumpikin takertuu omaan tuskan ja surun tarinaansa – johonkin ikivanhaan kipuun ja vaivaan, jolla elämä heidän puhtautensa ja viattomuutensa oli tahrannut. Ja kumpainenkin kirjoittaa sitä tarinaansa uusiksi lopun ikäänsä, tietää juonen, arvaa teemat, keksii merkityksen ja sivuuttaa sen alkuperän. Mitä tuhlausta. Queen tiesi omasta kokemuksesta, miten vaikeaa rakastaminen oli, miten itsekästä ja herkästi särkyvää. Seksiä pihdattiin tai siihen tukeuduttiin, lapsia laiminlyötiin tai tukahdutettiin huolenpidolla, aitoja tunteita suunnattiin muualle tai padottiin piiloon.”

Vanhempien viisaus, tässä tapauksessa äidin syyllisyyden tunteet nousevat pintaan liian myöhään. Kun tytär ilmoittaa odottavansa lasta, äiti muistaa omat tunteensa.

”Kun se syntyi, niin olin kamalan järkyttynyt ja se musta iho suorastaan kuvotti mua, ja alkuun ajattelin että… Ei  muistot pitää työntää pois ja äkkiä. Ei kannata vatvoa. Sen tiedän että parhaani minä tytön edestä tein niissä oloissa. Kun mies lähti livohkaan niin Lulu Ann oli taakka. Raskas taakka, mutta hyvin mä sen kannoin.”

”Kuulepa tätä. Kohta teille selviää mitä elämä vaatii, millainen tämä maailma on, miten se toimii ja miten se muuttuu sitten kun on omia lapsia.”

Uskon täysin, että Morrisonin kirjat ovat lisänneet tietämystä Yhdysvaltojen mustan väestön historiasta, ne ovat auttaneet rakentamaan identiteettiä ja aukaisseet silmät näkemään miten valkoisen valtaväestön keskellä musta lapsi voi saada kaksinkertaisen  taakan kannettavakseen.

Morrisonin tiivis kerronta on pakottanut ainakin minut lukemaan tämänkin kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä lukukerralla tarinan suuri teema vie mennessään ja toisella lukemisella löytyvät kaikki viisaudet, toimijoiden motiivit ja yllykkeet, jotka tarinan henkilöitä kuljettavat elämässä eteenpäin.

Lainaukset

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Tammi 2016