Pieni joulusaarna

Elämässä on muutama tärkeä käännekohta, kuten koulun aloittaminen, ensimmäinen työpaikka, perheen perustaminen, työelämän päättyminen ja eläkkeelle siirtyminen. On toki muitakin etappeja, joissa elämä saa uuden suunnan, mutta nyt aluksi tuosta viimeisestä eli siitä kysymyksestä, jonka moni tekee itselleen: mitä teen eläkkeelle siirtymisen jälkeen.

Jenny  Erpenbeck on kirjoittanut kirjan miehestä, joka teki yliopistouran DDR:ssa ja asui jaetussa Berliinissä. Suuri muutos hänelle oli muurin murtuminen idän ja lännen välillä. Näistä tuntemuksista kirjassa kerrotaan niukasti, mutta muistot entisestä ajasta pulpahtavat esiin kaupungilla liikkuessa. Mies on vasta eläkkeelle jäätyään havahtunut miettimään, miten hänen pitäisi päivänsä täyttää. Hän on lapseton leskimies, jolla on vanhat ystävät ja paljon aikaa.

Eletään vuotta 2015. Berliiniin tulee sankoin joukoin vierasta väkeä. On mielenosoituksia, äänekkäitä ja hiljaisia protesteja.

”Hän istuu pöydän ääreen ja avaa television, jossa iltauutiset kertovat viimeisimmät tiedot kaupungista ja sen ympäristöstä: pankkiryöstö, lentokenttähenkilöstön lakko, polttoaine kallistuu jälleen, Alexanderplatzille on kokoontunut kymmenen miestä, ilmeisesti pakolaisia, jotka ovat aloittaneet nälkälakon, yksi nälkälakkolaisista oli menettänyt tajuntansa ja hänet vietiin sairaalaan. Siis Alexanderplatzillako? Kuvassa näkyy, kuinka paareilla makaava mies työnnetään ambulanssiin.

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)

Näiltä uutisilta, kuvilta ja kertomuksilta ei voinut kukaan välttyä, sillä ne tulivat koteihin, lehtien lööppeihin, TV:n ajankohtaisohjelmiin. Kirjan päähenkilölle mieleen nousee sota-ajan kokemukset vanhempien kertomana. Selittelyä. Syödessään maukasta salaattiateriaansa kuvat kertovat jotakin muuta maailmasta. Mutta mitä se auttaisi torilla istuvia mielenosoittajia, jos hän lopettaisi syömisen solidaarisuuden vuoksi. Mies taitaa olla pohjimmiltaan tutkija ja tiedemies. Hän päättää ottaa asioista selvää ja laatii listan, jonka kanssa hän lähtee vasta perustettuun pakolaiskeskukseen. Hän haluaa haastatella henkilökohtaisesti näitä ihmisiä. 

”Missä te vartuitte aikuiseksi? Mikä äidinkielenne on? Mihin uskontokuntaan kuulutte? Kuinka monta henkeä teidän perheeseenne kuuluu? Millaisessa asunnossa tai talossa te elitte? Miten vanhempanne tutustuivat toisiinsa? Oliko teillä televisio? Missä nukuitte? Mitä ruokaa söitte? Mikä oli lapsuutenne mieluisin piilopaikka? Kävittekö koulua? Millaiset vaatteet teillä oli? Oliko kotieläimiä? Onko teillä ammattikoulutus? Onko teillä perhettä? Milloin lähditte kotimaastanne? Miksi? Pidättekö vielä yhteyttä perheeseenne? Mikä oli määränpäänne? Miten hyvästelitte? Mitä otitte mukaan lähtiessänne? Millaiseksi kuvittelitte Euroopan? Mikä on toisin? Miten kulutatte päivänne? Mitä kaipaatte eniten? Mitä toivotte? Jos teillä olisi täällä asuvia lapsia, mitä kertoisitte heille kotimaastanne? Voitteko kuvitella vanhenevanne täällä? Mihin teidät pitää haudata?”

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.) 

Turvapaikanhakijoiden tarinat ovat jokainen erilaisia ja tuntematon maailma kaatuu haastattelijan päälle. Hän tuntee itsensä tunnin haastattelun jälkeen uupuneeksi, se oli raskaampaa kuin yliopistolla pidetty luento.

Kirjaa lukiessani mietin monesti, että helpoin tapa välttää omaa ahdistumista, on luottaa siihen että byrokratia hoitaa koko homman. Noudatetaan vain lakia ja järjestystä. Rahastakin voi olla apua mielen rauhoittamiseen.

”Saatteko te täällä rahaa? Richard kysyy.

- Kyllä, kaksi viikkoa sitten aloimme saada, nuorukainen sanoo, mutta se ei ole hyvä asia, minä haluan tehdä töitä.

- Töitä.

- Töitä.

Richardin on nyt lähdettävä, sillä nämä keskustelut ovat raskaampia kuin hän oli kuvitellut.”

(Katkelma teoksesta: Jenny Erpenbeck. ”Mennä, meni, mennyt”.)

 Ystävystyminen haastateltujen kanssa tuottaa kirjan päähenkilölle mahdollisuuden tutustua täysin uuteen maailmaan, jossa on paljon hyvää, mutta myös pettymyksen aiheita. Me, jotka elämme turvassa, voimme valita oman todellisuutemme. Voimme päättää, missä todellisuudessa elämme, kun voimat eivät hupene seuraavan ruoka-aterian hankkimiseen, yösijan löytämiseen ja huoleen siitä, mihin minut seuraavaksi siirretään.

 Kirjassa on kuvaus pakolaiskeskuksessa järjestetystä saksan kielen opetuksesta. Tämä palautti mieleeni 1970-luvun alun ensimmäisen työpaikkani Ruotsissa. Tuohon aikaan Suomesta muutti työn perässä 20 000-30 000 miestä ja naista vuosittain naapurimaahamme. Kielen opetukseen panostettiin tarmokkaasti. Työssä oleville maksettiin työnantajan puolesta 240 tuntia ruotsi kielen opetusta, muille opetus oli maksutonta. Opetuksen tehokkuuden takasi pienet opetusryhmät. Antoisaa ja haasteellista työtä, jossa sai pistää itsensä likoon täysillä. Päällimmäiseksi jäi mieleen pienryhmät, joissa kymmenen oppilaan joukossa oli kahdeksaa eri kansallisuutta. Taustaosaaminen saattoi olla ääripäissään luku- ja kirjoitustaidoton Perun intiaani ja afrikkalainen lääkäri. Kielen oppiminen on oma lahjakkuuden lajinsa ja tästä oivalluksesta, vähän laajentaen, olen ammentanut paljon työuralleni. 

Kirjan sanoma oli koskettava, kerronta monitasoista. Yhden ihmisen kohtaaminen yksilönä pitäisi haastaa meidät jokaisen miettimään, millä sanoilla puhumme lähimmäisistämme. 

Rauhallista  joulua

  

Málaga

El cenachero

Málaga on satamakaupunki, jonka muinaiset foinikialaiset perustivat 2700 vuotta sitten.  Kaupungin elämä on aina keskittynyt sataman ympäristöön. Sieltä on rahdattu elintarvikkeita ja teollisuuden raaka-aineita sekä valmiita tuotteita ympäri maailman. Nyt rahtitavarana on turistit, joita palvelee kauniisti rakennettu, viihtyisä satama-alue aivan kaupungin sydämessä. Vuosittain kaupungissa vierailee noin miljoona turistia. Risteilyalusten maksamat satamamaksut ovat merkittävä tulolähde.

Vanhasta satamakaupungista muistuttaa el cenachero-patsas. Nuori mies ylväässä asennossa kantokorit  keikkuen, ehkä hän huutaa: ”tuoretta kalaa” , sitä pientä hopean väristä olisi tarjolla. Kalakauppiaiden ammattikunta tässä muodossa on hävinnyt. Mutta samaa kalaa nautimme edelleen eri muodoissa: friteerattuna ja hiilloksella kypsennettynä.

Los boquerones fritos son las estrellas del ´pescaíto frito´. La variedad local, los vitorianos, son los preferidos por todos.

Tämä kala on suomeksi käännetty silakaksi, anjovikseksi ja silliksi, toisinaan myös sardiiniksi. Mutta boquerones on sana, jota käytetään myös lempinimenä tai haukkumasanana malagalaisista, mikä kuvannee kalan asemaa ruokapöydässä.

Sardiineihin voi tutustua rantaravintoloiden edustalla olevissa ruokapaikoissa. Hiekalla täytetyt kalastusveneet toimivat hiilloksen pohjana ja tikkuihin seivästetyt pikku kalat levittävät ympärilleen herkullisen tuoksun. 

El espeto de sardinas se cocina en la playa, sobre la arena. Es uno de los platos más populares del verano malagueno.

Paikalliset asukkaat syövät ravintoloissa perhekunnittain, ja tilaus on monesti useita pieniä jaettavia annoksia. Tarjoiluastiat kiertävät pöydässä ja jokainen saa maistella montaa erilaista herkkua

Kiertävien kalakauppiaiden ammattikunta on hävinnyt ja vaihtunut tarjoilijoiksi, jotka kantavat valmiit ateriat asiakkaiden nautittaviksi Kun seuraavan kerran kuljet rantakatuja, kiinnitä huomio pieniin veneisiin. Veneen kylkeen on saatettu maalata silmää muistuttava kuvio molemmille laidoille; merkki periytyy muinaisilta foinikialaisilta. Valpas kulkija löytää kaupungista myös merkkejä muista asukkaista: roomalaiset ja muslimit ovat jättäneet omat jälkensä kaupungin arkkitehtuuriin ja sen katujen sokkeloisille kujille.

Kaupunki teollistui voimakkaasti 1800-luvun puoli välissä. Ensimmäinen rautatie yhdisti Málagan ja Córdoban vuonna 1865. Kaupunkiin virtasi rahakasta väkeä, joka rakennutti sataman läheisyyteen suuren trooppisen puistoalueen, komeita rakennuksia. Englantilaisten oma hautausmaa kertoo, että ulkomaalaisten asuminen oli pysyvää. 

Yli 70% väestöstä työskentelee nykyään palvelualoilla. Turismi tarjoaa työpaikkoja koko maakunnalle, jossa vuosittain käy yli 9 miljoonaa matkailijaa.

Nykyään Málaga elää voimakkaasti turismin ympärille kehittyneestä taide- ja museotarjonnasta. Ilmiö ei ole uusi, sillä viehättävän kaupungin löysivät ensimmäisenä englantilaiset matkailijat. Esimerkkinä olkoon ote Richard Owenin lähettämästä kirjeestä. Näin hän kuvailee saapumistaan satamaan vuonna 1890.

Lähteet:

El viajero romantico y la ciudad industrial, 1880 – Málaga. Liberman. 

Atlas ilustrado de la provincia de Málag. Lovingbooks

  

   

Mango

Aina löytyy uutta hedelmärintamalta.  Tutkin tarkalla katseella mangoja. Ovatko sopivan kypsiä ja varmasti lähellä kasvaneita? Merkillistä, että en ole ymmärtänyt niitä kasvatettavan aivan tässä nurkilla. Malagan provinssissa tuotetaan tätä Intian kansallishedelmää 4 300 hehtaarin alueella ja satoa korjataan 361 000 tonnia vuodessa. Lajikkeesta riippuen hedelmä on myynnissä alku syksystä aina joulukuuhun saakka.

Luonnonvaraisena mango (Mangifera indica) kasvaa Myanmarissa ja itäisessä Intiassa, mutta viljeltynä se menestyy  ympäri maailman trooppisen ilmaston alueilla. Espanjassa löytyy myös mangolle sopiva kasvuympäristö, Axarquiassa. Nykyään seutu onkin Euroopan tärkein mangon tuottaja.

Mangot levittäytyivät maailmalle brittien toimesta. Siirtomaavallan aikana britit Intiassa ihastuivat tähän hedelmään ja siitä valmistettuihin tuotteisiin kuten chutneyn ja mangojäätelöön. Hedelmän viljely yleistyi Amerikassa ja Australiassa. Kanarialle ja Iberian niemimaalle herkullinen hedelmä rantautui 80-luvulla.

Hedelmätiskiä tutkiessani tunnistin Osteen lajikkeen, jonka satokausi on juuri parhaimmillaan. Tämä lajike on yleisin Andalucíassa viljelty mango. Hedelmä painaa 450-550 grammaa ja se on vähän pitkulainen muodoltaan. Tunnustelin useampaa ja valitsin kuvassa olevan, koska arvelin sen olevan pian syötäväksi sopiva. Olen joskus maistanut raakaa mangoa, jonka tuoksu ja maku vertautuu tärpättiin. Yksikin tällainen makumuisto on pitänyt minut loitolla mokomasta.

Nyt olen odottellut muutaman päivän. Hedelmän pitäisi vaihtaa väriä punaisen ja keltaisen suuntaan ja pinta tuntua joustavalta kevyen painalluksen alla.  Mangon terveysvaikutukset ovat kiistattomat. On vitamiineja, kuitua ja vaikka mitä. Mutta järisyttävin on väite: mangon nauttiminen pysäyttää ikääntymisen.

Olen tunnustellut ja painellut hellästi mangoani. Tänä aamuna tartuin veitseen ja halkaisin hedelmän. Yllättävän suuri kivi paljastui sen sisuksista. Olinko odotellut liian pitkään? Hedelmäliha oli mehukas ja kivi tiukasti kiinni. Lusikalla rapsutellen sain sen irrotettua ja kauhoin pehmeän hedelmän jälkiruokalautaselle.

Maistui minulle, mutta kumppanin mielestä oli liian makeaa ja pehmeää. Tätä herkkua aion nauttia koko loppu satokauden päivittäin. Googlaus auttaa reseptien haussa ja sieltä löytyy myös ohje hedelmän leikkaamisesta siisteiksi kuutioiksi. Pitäisikö ottaa todistusaineistoa myös ikääntymisen päättymisestä, siis selfiet päivittäin itselle ja muille jaettavaksi.

Mukavaa viikkoa uuden haasteen kanssa!

    

    

Evitan hauta

Jos olisin Argentiinan matkallani tiennyt, mitä Buenos Airesissa sijaitsevan Recoletan hautausmaan tunnetuin hautamonumentti kätki sisäänsä, olisin räpsännyt siitä muutaman kuvan. Koska en tiennyt, jäi kuva ottamatta, mutta tarina kannattaa kertoa. Toki Eva Perónin nimi oli tuttu ja laulukin Don´t cry for me Argentina. 

Merkillisten mutkien kautta Evita, presidentti Juan Perónin 33-vuotiaana kuollut leski, sai 20 vuotta kuolemansa jälkeen leposijan hänelle nimetyssä perhehaudassa. Huhu Eva Perónin sairastumisesta kokosi 20 000 rukoilijaa sairaalan ulkopuolella, ja kun tieto syöpää sairastaneen valtakunnan ensimmäisen naisen kuolemasta tuli, koko Argentiina pysähtyi täysin kolmeksi päiväksi. Ruumis palsamoitiin ja asetettiin lasikantisessa arkussa kansan nähtäväksi. Hautajaismenot saivat valtavat mittasuhteet; kaksi miljoonaan ihmistä seurasi hautajaiskulkuetta.

Tästä alkoi arkun kaksikymmentä vuotta kestänyt matka, jota voi sanoa suorastaan kammottavaksi.  Aluksi palsamoitua ruumista siirreltiin Buenos Airesissa tarkasti vartioituneena rakennuksesta toiseen, kunnes se presidentin käskystä vietiin ulkomaille. Tapahtui nimittäin niin, että mustasukkaisesti arkkua vartioinut upseeri onnistui ampumaan raskaana olevan vaimonsa oven läpi, ilmeisesti peläten tunkeutujan aikovan ryöstää ruumiin. Ensin säilytyspaikka oli Bonnissa, mistä se siirrettiin Roomaan ja sieltä Milanoon, jossa se haudattiin väärällä nimellä. Vuonna 1971 Juan Perón oli maanpaossa Madridissa ja Evan ruumis siirrettiin sinne. Oli nimittäin pelko, että ruumis ryöstettäisiin Italiassa. Arkku avattiin ja todettiin puukuoren kärsineen, mutta itse arkku ja Evitan palsamoitu ruumis lasikuvun alla oli säilynyt hyvin. Peron palasi presidentiksi Argentiinaan vuonna 1974, ja arkku siirrettiin pääkaupunkiin. Ruumista kuljettaneet kansalliskaartilaiset ajoivat kolarin, mutta arkku ei vaurioitunut, sen sijaan molemmat kuljettajat saivat surmansa kolarissa. Seuraavat kaksi vuotta arkku oli presidentin asunnossa. Vasta vuonna 1976 arkku sijoitettiin Recoletan mausoleumiin. Loppusijoituksesta huolehti Juan Perónin kolmas vaimo, presidentiksi noussut Isabel Perón. 

”Ajatus pysähdyttää: Evita lepää siellä vahvistetussa bunkkerissa, viiden metrin syvyydessä yhtä kauniina kuin oli kuollessaan.”

Mausoleumi on omistettu Duarten perheelle. Evita syntyi varakkaalla maatilalla, jossa hänen äitinsä työskenteli. Perheessä oli viisi lasta, jotka olivat syntyneet avioliiton ulkopuolisessa suhteessa tilanomistajan kanssa. Aviottomien lasten asema oli heikko isännän kuoltua ja äiti lapsineen joutui muuttamaan muualle. Jotakin äidin luonteesta kertoo se, että hän vaati lapsilleen oikeuden saada jättää jäähyväiset isälleen surutalossa. Varsinaiselle haudalle he eivät päässeet, ainoastaan hautausmaan portille.

Eva otti käyttöön isänsä nimen ja kertoo lapsuuden kokemusten vaikuttaneen häneen vahvasti. Nuori, kaunis nainen löysi itselleen rakastajia ja vaikutusvaltaisia suojelijoita, joiden avulla löytyi tie ensin vaatimattomiin elokuvarooleihin ja radio-ohjelmiin. Taitojen karttuessa yhteinen tie politiikassa Juan Perónin kanssa vahvisti hänen asemaansa. Tosin yläluokka ei koskaan häntä hyväksynyt.

Eva ja Juan Perón muodostivat tehokkaan työparin. Eva noudatti miehensä poliittista linjaa, hän omistautui työlleen, jossa keskeisenä asiana olivat: oikeudenmukaisuus, sairaaloiden rakennuttaminen, koulut, vanhainkodit, kodit pääkaupunkiin työtä etsiville tytöille, naisten äänioikeus jne. Kaikki tapahtui Eva Perónin säätiön kautta, joka oli kuin valtio valtiossa, suurempi kuin useimmat ministeriöt. Toiminta sai köyhän väestön täyden tuen ja Evan tapa lähestyä autettavia oli lämmin. Kauniisti ja kalliisti pukeutuneena hän liikkui autettavien parissa jakaen avustuksia ja lahjoituksia. Syntyi henkilökultti vailla vertaansa. Menestys ja laaja kannatus synnytti myös vastusta, joka presidentin vastustajat raivattiin pois tieltä, likaisen työn sai hoitaa Eva.

Argentiinalaiset mieltävät Evan henkiseksi, moraaliseksi ja uskonnolliseksi johtajaksi. Hänen poliittinen johtajuus oli irrationaalista, mystistä ja epäanalyyttistä. Tätä puolta edustaa esimerkiksi se, että Elintarviketyöläisten liiton 160 000 jäsentä pyysi paavia ryhtymään toimiin Evitan pyhimykseksi julistamiseksi. Vatikaanin vastaus oli torjuva.

Kovin mielenkiintoista on pohdinta, joka nojaa Toni Wolfin naisen arkkityyppeihin: Äiti, Hetaira, Amatson. Mikä piirre hänessä oli voimakkain, ei selviä. Ei myöskään hänen suhteensa feminismiin.

”Pohdittuani Eva Perónia olen entistä vakuuttuneempi feminismiä käsittelevässä luvussa esittämästäni väitteestä, että feministisessä tutkimuksessa on syrjäytetty monet aikansa vapautuneet ja vahvat naiset, varsinkin jos heitä on pidetty ”viettelijöinä”. Samoin käsitteet ”vapautunut” ja ”vahva” ovat jääneet määrittelemättä, myös minulta. Keskustelu on jäänyt torsoksi.”

Kirja on kiinnostava, ja harkitsen oman kappaleen hankkimista laajan lähdeluettelonkin vuoksi.

Lainaukset:

Leena Kurki. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Minerva. 2018

   

Vallan kulissit

Nyt tuli luettua kaksi kirjaa Sylvi Kekkosesta. Ensimmäinen oli Johanna Venhon romaani, jossa kirjailija ujuttautuu valtakunnan ensimmäisen naisen tuntoihin kuvaten kuin sisältä päin hänen elämäänsä; onnen ja pettymyksen hetkiä. Kaunokirjallinen ote pitää lukijan mielenkiinnon yllä, mutta samalla mietityttää, onko mahdollista tavoittaa todella se henkilö, josta kirjoitetaan. Toisaalta myös surettaa se, että joku tahtomattaan päätyy asemansa vuoksi ”vapaaksi riistaksi”, josta voi kuvitella ja sepitellä vapaasti melkein mitä vain.

Anne Mattsonin kirjoittamaan elämäkertaan suhtautuu toisella tavalla. Lukijalla on mahdollisuus tarkistaa faktat ja käytetyt lähteet. Mutta kuitenkin elämäkerran kirjoittaja joutuu aina valitsemaan käyttämänsä tietolähteet, keihin nojautuu, kenen kuvaukset saavat keskeisen aseman. Sama henkilö voi muuttaa mieltään ikääntyessään. Nuoren miniän ajatukset anopista muuttuvat vuosien kuluessa, iän tuoman kokemuksen myötä. Tasapuolisuuden vuoksi on tietysti tuotava esille myös se, miten elämäkerran keskiössä olevan Sylvin ajatukset läheisistään. Kun kohdehenkilöä ei ole enää suoraan kuultavissa, on nojauduttava kirjeisiin ja mahdollisesti kolmannen henkilön kertomuksiin. Taitava elämäkerran kirjoittaja Anne Mattson tunnustaa myös omat tulkintansa ja mahdolliset mieltymyksensä käsiteltyyn aihepiiriin. 

Samalla kirjastokäynnillä löysin lisää luettavaa best seller –hyllystä. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Tämän lukeminen selkeytti omaa ajattelua niistä toisista naisista, jotka vallan liepeillä liikkuvat. Kuvattu ilmiö ei ole todellakaan ole uusi, ennemminkin poikkeuksia ovat ne valtionpäämiehet; sekä diktaattorit että demokraattisesti valitut valtiomiehet, joilla on ollut vain se yksi ja ainoa.

Leena Kurki nojautuu naisten kuvauksessa jungilaisen analyytikkoon Toni Wolffiin, joka nimeää neljä naisen arkkityyppiä: äiti, hetaira, amatsoni, medial-nainen. Kuvaan lyhyesti näiden tunnuspiirteet.

Äiti: naisen luontainen kyky synnyttää, hoivata ja opettaa. 

Hetaira: miehen kumppani, herättelijä, saa miehen yksilöllisen henkisen elämän eloon.

Sanan alkuperäinen merkitys on rakastajatar. He olivat oman aikansa kurtisaaneja, ylläpidettyjä naisia. Kurtisaanit olivat kauniita, henkeviä, älykkäitä ja seksin lisäksi he  tarjosivat kumppanuutta. Valta oli 1600-luvun eurooppalaisissa hoveissa myös rakastajattarien ulottuvilla ja heillä oli mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin.  Kurtisaanien salongeissa keskusteltiin ajankohtaisesta politiikasta ja filosofoitiin.

Amatsoni: itsenäinen nainen, joka kykenee löytämään oman tiensä ja tehtävänsä elämässä. Hän samaistuu älyyn, liikkuu alueilla, jotka koetaan miehille kuuluviksi, seikkailija.

Medial-nainen: eräänlainen meedio, välittäjä, joka aistii aikakauden henkisen ilmapiirin ja kykenee hankkimaan tietoa. Hän on älyllinen, poliittinen, metafyysinen tunnustelija ja tuntija.

Historian kirjoissa kuvataan tunnettuja rakastajattaria, ja eräät heistä saivat hoveissa merkittävän aseman. Ranskan hovissa vaikuttaneesta Madame Pompadourista sanotaan, että hän oli sulokkuuden ruumiillistuma ja ymmärsi rakastajansa inhimillisiä perustarpeita. Hänen seurassa mies saattoi tuntea itsensä iloiseksi, koska nainen oli antanut hänen tuntea syvää mielihyvää ja mahdollisuuden löytää itsestään hyvän.

Viehätysvoima korostuu juuri viettelijättärissä, jotka ovat voimakkaita ja pystyvät pitämään valitsemansa miehen otteessaan. Heissä yhdistyy eroottinen vetovoima ja ammatilliset saavutukset. He elävät vapaasti saaden voimansa miehistä ja elämästä.

Viimeinen suuren luokan rakastajatar kuoli vuonna 1965. La Belle Otero eli rääsyistä rikkauksiin, aiheutti kahdeksan miehen itsemurhan, valloitti viisi kuningasta ja lukemattoman määrän rahavallan edustajia. Hän keräsi rikkauksia ja menetti kaiken. Mutta halusi myös perustaa viettelyn taitoja opettavan instituutin alalle pyrkiville nuorille naisille. Uskomaton elämä päättyi 97-vuotiaana Nizzassa.

Eroottinen rakkaus loistaa poissaolollaan Hitlerin kohdalla. Mutta naisia oli myös hänen ympärillään runsain mitoin. Oluthalleissa viihtynyt Hitler oli outo vieras seurapiirisalongeissa, mutta kiinnitti varakkaiden seurapiirirouvien huomion ja herätti heissä jonkinlaisia äidillisiä tunteita. Rahvaanomaisesti käyttäytynyttä Hitleriä opasti ja ohjasi mm. Elsa Bruckmann. He tutustuivat Landsbergin vankilassa vuonna 1924, jossa Hitler oli kärsimässä vallankumousyrityksestä saamaansa viiden vuoden vankilatuomiota, joka kuitenkin lyheni kahdeksaksi kuukaudeksi. Naispuolisia varakkaita suojelijoita oli useampia ja heiltä oli taloudellisen avun lisäksi mahdollisuus saada pukeutumiseen ja salonkikelpoiseen käyttäytymiseen liittyvää opastusta. Naisille tuodaan kukkia, suudellaan kädelle, ei pukeuduta nahkahousuihin vaan smokkiin ja sakettiin, syödään sotkematta illallispöydässä. Toinen Hitleriä tukenut nainen kävi vankilassa ilmoittaen olevansa vangin adoptioäiti. Näiden iäkkäämpien äitihahmojen lisäksi oli useita nuorempia ystävättäriä, joista useampi päätyi itsemurhaan 

Kuten tiedetään Hitler solmi avioliiton Berliinin bunkkerissa vuonna 1945, ja avioliitto kesti runsaan vuorokauden ja päättyi kaksoisitsemurhaan.

”Hitler teki naisista vannoutuneita kannattajiaan nivomalla yhteen käsitteet antaumus, ikuinen side ja lapset, jotka ikään kuin kuuluivat hänelle. Hänestä tuli kaikkien saksalaisten naisten aviomies ja lasten isä. Naiset uskoivat Hitlerin elävän selibaatissa, ja jokainen saattoi luoda hänestä oman eroottisen fantasiansa. Siksi he huusivat hysteerisinä: ”Fuhrer, haluan lapsen kanssasi!” 

Taidan lopettaa tähän ja jatkaa historian tutkimista vähän uudesta näkökulmasta. 

Lainaukset: Leena Kurki. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Minerva. 2018   

Itku

Jos pieni kirja (noin 160 sivua) on hyvin tiivis ja täynnä sanattomia tunteita ja pidätettyä itkua,  sen lukee mielellään kaksi kertaa, ymmärtääkseen, mistä siinä todella on kysymys. 

Äiti istuu sairaalassa viisi päivää tyttärensä vuoteen vieressä, siinä tarinan raamit.

Äiti ja tytär muistelevat entisiä naapureitaan, juoruilevat ja yrittävät yhteisten muistojen kautta löytää läheisyyden, joka lapsuuden kodista puuttui. Viiden päivän aikana sairaalassa he keskustelevat, ehkä löytävät toisensa tai ainakin ymmärtävät jotakin toisistaan. 

Äidin ikävä oli tyttärelle tuttu tunne jo koulun alkaessa, mutta itkeminen muiden nähden ei ollut mahdollista.

…”ikävöin sinua koko päivän. En pystynyt vastaamaan, kun opettaja kysyi jotain, koska minulla oli pala kurkussa. En tiedä kauanko sitä kesti. Mutta ikävöin sinua niin kovasti, että minun oli joskus pakko mennä vessaan itkemään.”

On koteja, joissa ei sallita kaikkia tunteita: surua, onnea, iloa, pettymystä, häpeää. Ei ainakaan näiden tunteiden avointa ilmaisemista.

”Molemmat vanhempani inhosivat itkemistä, ja itkuun purskahtaneen lapsen on vaikea lopettaa itkemistä, vaikka hän tietää, että asiat vain pahenevat, jollei hän lopeta. Ei se ole lapselle helppoa.”
 

Terveellä aikuisella on ominaisuus, jonkinlainen herkkyys lapsen itkulle, jonka kirjailija kuvaa tunnistettavasti. Kunpa jokaisella olisi kyky tunnistaa tuo lohduton itku ja auttaa.

”New Yorkissa näen lapsia, jotka itkevät silkkaa väsymystään, ja se on aitoa, ja joskus he itkevät silkkaa ilkeyttään, mikä sekin on aitoa. Mutta joskus näen lapsen, joka itkee lohduttomasti, ja se itku on minusta yksi vilpittömimmistä äänistä, jonka lapsi pystyy tuottamaan. Silloin melkein kuulen kuinka sydämeni särkyy, aivan kuten joskus nuoruudessani – jos olosuhteet olivat oikeat – kuulin miten maissi kasvoi pellolla.”

Tiiviissä pienessä tarinassa on välähdyksiä perheestä, jossa ei paljon puhuta, elämä on aineellisesti niukkaa ja koulussa eriarvoisuus hyökyy lasten päälle, mutta miten tärkeää osaa raha näyttelee silloin kun häpeä, jota ei pysty tunnistamaan jää salaisuudeksi, ehkä koko perheen yhteiseksi. Mietin, mistä ihmiset puhuvat silloin kun on ikään kuin viimeinen mahdollisuus löytää yhteys toiseen. Lucy Barton ja hänen äitinsä puhuvat muun muassa Elviksestä, naapurin tytöistä, pettämisestä, pärjäämisestä. Todellinen kysymys, jonka tytär esittää äidilleen on: rakastatko minua?

Hyvä tiivistelmä on myös tämä.

…”minua kiinnostaa myös se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

Lainaukset: Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018  

Pilvi

Katselen taivaalle. Aamulla taivas oli harmaa; satoi tasaisesti tihuttaen. Mutta nyt pilvet seilaavat haalean sinistä taustaa vasten, vapaasti lipuen ja muotoaan muuttaen. Yritän katsoa pilviä uudesta näkökulmasta. Ovatko ne alapilviä, keskipilviä vai yläpilviä? Onko niiden joukossa palleropilvi, harsopilvi, hahtuvapilvi, mantelipilvi, ukkospilvi? Tiedän, että on olemassa bongareita, jotka harrastavat intohimoisesti pilvien tunnistamista. Tähän harrastukseen en ole hurahtanut, ainakaan vielä.

Meteorologille säähavaintojen tekeminen perustuu nykyään automatisoituihin mittaustuloksiin ja 1800-luvun alussa kehitetyt pilvien luokitusjärjestelmät kuuluvat tässä suhteessa menneeseen aikaan. Luonnossa liikkuva osaa kuitenkin ennakoida säätilan muutokset tarkkailemalla pilviä ja pilviosaamista todella tarvitaan, koska sään armoilla me edelleen elämme.

Kun meteorologi katsoo maisemataulua, hän näkee maaston, kasvillisuuden, maisemaan sijoitetut ihmiset ja eläimet, mutta myös vallitsevan säätilan.

”Peltomaiseman yllä on erikokoisten kumpu- ja kuuropilvien rykelmä, johon on mahdutettu jopa kaksi vierekkäin olevaa pilvitornia. Toinen torneista on isompi, toinen selvästi pienempi, ja niiden huiput kallistuvat jopa koukkumaisesti oikealle. Peltotiellä kulkee väkeä hevosten vetämissä rattaissa. Pilvirykelmästä tulee saderyöppy, mutta sadekuuro on kauempana, ja maalausta katsoessa tulee tunne, että ehkä kulkijat eivät kastukaan. Pilvien huippujen kallistumisen suunta antaa vinkkiä, että pilvet sateineen ovat menossa toiseen suuntaan. Tilanne on mielenkiintoinen, vaikka pilvirykelmä onkin yksityiskohdiltaan meteorologisesti hieman epäuskottavan näköinen.”

Maalaus: Boris Kustodijev: Summer (1922)

Elokuun kuutamoiltoina voisi tummenevalta taivaalta bongata hahtuvapilviä, jotka Augusti Uotila on maalannut 1883 teokseen Kalapaikka kuutamolla.

”Taivas on osittain hahtuvapilvien peitossa, kuun valo tekee sillan meren pintaan ja kuun paikan voi hahmottaa pilvikerroksen läpi. Hahtuvapilvi tarkentuu muotoon altocumulus translucidus, läpinäkyvä. Ja kun oikein tarkkaan katsoo, kuu taitaakin hieman pilkistää pilvikerroksen aukosta. Pilvi saakin muodon altocumulus perlucidus, aukkoileva.”

Seija Paasonen, televisiosta tuttu meteorologi, on tehnyt valtavan työn. Hän on tutkinut lähes kaksituhatta maalausta, valinnut niiden joukosta edustavan otoksen eri aikakausien ja tyylisuuntien taiteilijoiden teoksia, joissa säätilat ja vuodenajat vaihtelevat. Kävin keväällä Järvenpään taidemuseossa katsomassa Sadejuovia ja pilvisäteitä –näyttelyn. Näyttelyyn liittyvää kirjaa olen lukenut, nauttinut upeista kuvista ja suunnannut katseeni taivaalle tarkkaillen pilviä ”uusin silmin”. 

Lainaukset: Seija Paasonen. Taiteilijoiden taivaat – Meteorologin silmin. Maahenki 2018.