Murros

Miikka Vaskola: Mies ja särkynyt horisontti.
emmacollection

Minna Canthin kirjoittama näytelmän Papin perhe sai ensi-iltansa tammikuussa 1891. Suomessa elettiin murrosaikaa: sivistyneistö oli jakautunut kahtia. Vastakkain olivat vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset. Nuori sukupolvi esitti ankaraa kritiikkiä vanhoillista maailmankatsomusta kohtaan, etenkin papisto sai osansa arvostelusta. 

Näytelmä elää edelleen teatteriohjelmiston klassikkona. Yhteiskunnallinen murros tunkeutuu perheen sisäiseksi todellisuudeksi. Näin tapahtui silloin ja 1918, 1960-luvulla, nyt ja aina. Rintamat ja kiistan aiheet vain vaihtuvat. Perhe on otollinen näyttämö uuden ja vanhan kohtaamiselle, ristiriidan ydin on jo valmiina. Vanha ja uusi ottavat mittaa toisistaan. Perinteinen auktoriteettiasema on isällä. Äidin rooli on usein joustavampi, hän voi tukea perheenpään asemaa, hän voi myös liittoutua lasten kanssa tai pysytellä ulkopuolella, ehkä sulkea silmänsä ongelmilta. Perheen sisäiseen dynamiikkaan vaikuttaa myös lasten sukupuoli, ikä ja lahjakkuus. Papin perheessä poika oli itseoikeutettu jatkamaan opiskeluaan, mutta tyttärien tie nousee pystyyn kun opiskelun rahoittaminen vaikeutuu. Näin tapahtuu myös näytelmässä, opiskelun keskeyttäminen tulee vanhimman tyttären osaksi kun perheenisän halu rahoittaa omaa ajatusmaailmaansa tukevaa julkaisutoimintaa nousee tärkeämmäksi. Koko ongelma sysätään äidin kontolle, joka pojan mielestä on ”alistuva, kiltti äiti”. Irvokkaalla tavalla isän puhetyyli on myös siirtynyt perheen ainoan pojan tavaksi ilmaista kantansa kiperissä tilanteissa.

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka menettää katseensa kiintopisteen. Jos horisontti eli taivaanranta – tuo näennäinen viiva, joka erottaa toisistaan maan ja taivaan, vääristyy, murtuu, rikkoutuu. Tämän kysymyksen tein katsellessani EMMAssa taulua pönäkästä miehestä.

Papin perheessä rakenteet järkkyvät, yksi takertuu vanhaan, tuomitsee muutokset, ajautuu yksinäisyyteen, toinen horjahtelee lojaalisuusristiriidassa, rukoilee ja toivoo. Yksi menee läpi harmaan kiven. Todellisuudessa joku murtuu täydellisesti, menettää otteensa ja putoaa.

Valmistauduin Papin perheen ensi-iltaan lukemalla etukäteen Canthin näytelmän. Etsiessäni luettavaa kirjaston hyllystä löysin väärästä paikasta, aakkostettujen kirjojen takaa kirjan, joka ei siihen kohtaan kuulunut. Sattumalta osui käsiini Leo Tolstoin pieni kirja Kreutzer-sonaatti. Yllätyin, että tällainenkin pienoisromaani, josta en ole aikaisemmin tiennyt, on olemassa. Selailin ja päätin lukea. Kirja on kirjoitettu vuonna 1891, siis samana vuonna kuin Papin perheen kantaesitys Helsingissä.

Perheen tarina siinäkin, keskiössä on avioliitto ja sen oikeutus. Kaikki kerrotaan junamatkan aikana sattumalta toisilleen tuntemattomien matkustajien pohtiessa avioeron ja avio-onnen mutkikkaita kysymyksiä. 

- No, miten on sitten elettävä ihmisen kanssa, jos rakkautta ei ole? Ehätti rouva jälleen lausumaan käsityksiään, jotka tuntuivat hänestä kaiketi perin uusilta.

 - Ennen moisella ei vaivattu päätä, sanoi vanhus opettavaiseen sävyyn, - se on nykytyyliä. Heti kun jotain tulee, nainen sanoo heti: ”Lähden pois luotasi.” Tämmöinen muoti on levinnyt jopa talonpoikienkin keskuuteen. ”Siinä on”, sanoi nainen, ”paidat ja jalkarätit, minä lähden Vankan mukaan, hän on sinua kiharaisempi.” Turha siinä on selitellä. Naisessa on kaikkein tärkeintä pelko.

 -Mikä pelko? Kysäisi rouva.
- Se, että pelkää miestään! Semmoinen pelko.
- Kuulkaapas, vaari, ajat ovat muuttuneet, sanoi rouva jopa hienoista kiukkua äänessään.

 Keskustelu jatkuu, ja rouva puolustaa kantaansa sinnikkäästi keskustelussa, johon ottavat osaa muutkin vaunussa matkaavat miehet.

 - Niin, mutta minusta nainenkin on ihminen, myöntäkää pois, ja hänellä on tunteet kuten miehelläkin. Mitä hänen on tehtävä, jos hän ei rakasta miestään?

 - Ei rakasta! Toisti kauppias uhmakkaasti, väänsi huuliaan ja kohotti kulmiaan. – Oppikoon rakastamaan!

Tämä on vasta alkusoittoa tarinalle, jossa kuvataan perhehelvettiä, jonka loppu on karmea, mutta ei poikkeuksellinen nykyaikanakaan.

Tähän loppuun vielä lainaus tämän päivän Ilta Sanomista.

Helsingin Pörssiklubi on äänestänyt naisten mahdollisuudesta päästä klubin jäseneksi.

Suuresta pelosta on kysymys, kun vanhoihin perinteisiin vedotaan näin: Nyt puhuu naisten klubijäsenyyttä kiivaasti vastustava liikemies: ”Miehistä tulossa kuohittuja tohvelisankareita – kaikesta nousee kauhea akkaälämölö”

Kaikki edellä kirjoitettu muodostaa minun kokemanani yhteensattumien tihentymän, joka täyttää Jungin synkronimiksi määrittelemät kolme ehtoa:

1.    Tapahtumilla ei ole syy-seuraussuhdetta

2.    Ilmiö on syvästi tunteisiin vetoava, se koetaan merkitykselliseksi

3.    Tapahtumiin sisältyy symbolinen taso

Lähteet:

Minna Canth: Papin perhe. WSOY 1999

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti.Basam Books 2011

Meri

Kirjassa on juoni ja selkeä tavoite: suuren jäähain pyydystäminen Lofooteilla.  Samalla testataan kalakavereiden ystävyyden rajat. Jo tämä kehyskertomus itsessään tempaisi mukaansa  ensimmäisellä lukukerralla, mutta kirja on ennen kaikkea mahtava kuvaus merestä, merentutkimuksen historiasta, meribiologiasta, myyteistä ja ihmisen kaipuusta tuota hämmästyttävän vähän tutkittua vertikaalista maailmaa kohtaan. Nyt luen kirjaa uudelleen tästä näkökulmasta.

Kirjailijan  maailmankaikkeuden kuvauksessa avaruus ja meri muistuttavat toisiaan.

”Avaruudesta katsottuna Golf-virta muistuttaa Linnunrataa, maasta katsottuna Linnunrata muistuttaa Golf-virtaa. Molemmissa on spiraalinmuotoista pyörreliikettä. Tieteissarjoissa avaruusalukset eivät näytä lentokoneilta, ne näyttävät laivoilta. Ne saapuvat jatkuvasti tähtisumuihin, ionimyrskyihin ja meteorikuuroihin samalla tavalla kuin laivat kohtaavat merisumua, hirmumyrskyjä tai jäävuoria.”

Meri on maapallolle tuiki tärkeä. En tiennyt, että maapallosta 70% on merta. Kirjailija sanookin, että planeettamme pitäisi olla nimeltään Meri eikä Maa. Merten suojelusta on alettu puhua ehkä liian myöhään. Suuri osa tuhoista on jo tapahtunut. Muovisaaret seilaavat Tyynessämeressä ja Barentsinmeren pohjassa elävien taskurapujen mahassa on muovia. Norjan merilintujen tutkiminen on osoittanut, että yhdeksällä linnulla kymmenestä on vatsassaan muovia, jota ne eivät pysty sulattamaan. Muovijätteeseen kuolee vuosittain arviolta miljoona merilintua ja yli satatuhatta merinisäkästä.

Norjassa kalankasvattamot saastuttavat vesiä ja troolikalastus tuhoaa koralliriuttoja. Koralli voi elää 8500 vuotta vanhaksi ja tuhoutuneen riutan uudelleen kasvaminen entiselleen kestää tuhansia vuosia. Tämän hävityksen saa aikaan muutaman sekunnin pituinen troolarin vetämän nuotta merenpohjaa pitkin.

Tasapainon järkkyminen alkoi 1800-luvulla teollistumisen myötä: meret alkoivat happamoitua. Meren plankton tuottaa yli puolet hengittämästämme hapesta.

”Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton. Lopulta olemme kuin kaloja, jotka silmät auki haukkovat henkeään veneen pohjalla.”

Kirjoittaja tekee Lofooteille neljä matkaa vuoden aikana, tarkoituksenaan saada pyydystettyä jäähai. Viimeisen matkan alkaessa hänen avovaimonsa on raskaana, ja kirjailijan ajatukset liittyvät lapsiveden ympäröimään olentoon.

”Seitsemän viikon jälkeen alkio muistuttaa huomattavasti kalan toukkaa, eikä yhtäläisyys ole pelkkää pintaa. Sikiöllä on ylävartalossaan kaarevia pullistumia. Nämä ”kiduskaaret” kasvavat seuraavien viikkojen aikana yhteen pään kummallekin puolelle ja muodostavat kaulan ja suun. Juuri nyt sikiön silmät ovat eri puolilla päätä kuten kalalla.”

Meissä on siis edelleen paljon merta. Meri tai järvi vetää meitä puoleensa, vietämme mielellään
lomamme veden tuntumassa. Jos annan lapselle ämpärin ja lapion, hän kyykkii rannassa rakentaen patoja, kaivaen kanavia, juoksuttaa vettä astiasta toiseen, uittaa kaarnalaivaa rantavedessä, juoksee vesirajassa vettä pärskytellen. Onnellinen on lapsi, joka saa nauttia vesileikeistä.

Ehkä kirja vetosi juuri meren takia. Parasta kesässä oli koko perheen yhteiset veneellä tehdyt kalastusretket, veden äänet puuveneen laitaan, airojen kolahdukset ja rantautuessa hiekan ja kaislojen suhina. Jännitystäkin oli. Isä souti rivakasti ja rytmikkäästi, mutta välillä hän teki nopeita, nykivä vetoja airoilla ja uskotteli meille pienille tytöille, että nyt soudettiin ison hauen yli.

Ajattelin pistää kirjan kiertoon luettuani sen vielä uudelleen. Jos olet kiinnostunut, kerro miksi haluaisit lukea sen. 

Lähteet:

Morten A. Ströknes: Merikirja. Gummerus 2018

Abortista

Luin Lucia Berlinin kirjan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia jo kevään korvilla. Kesän olen pyöritellyt siinä käsiteltyjä teemoja miettien, mihin niistä tarttuisin. Ongelma ratkesi viime viikolla: abortti.

Yksi kertomus vie Meksikon El Pasoon, jonne nuori äiti saapuu alle vuoden ikäinen pieni poika mukanaan. Heidän tarkoituksensa on viettää joulua sukulaisten kanssa, mutta ennen sitä tämä 17-vuotiaana avioliiton solminut nainen kertoo ystävättärelleen olevansa neljännellä kuukaudella raskaana. Aviomies oli asian kuultuaan niin järkyttynyt, että oli lähtenyt Italiaan ilmoittaen, että taide on hänen elämänsä.

Ystävättären neuvo ja puuhakkuus johdattivat nuoren äidin aborttiklinikalle, jonne oli varattava mukaan käteismaksu (500 dollaria) ja selkeä ohje jättää pois kaikki omat henkilö- ja osoitetiedot. Iltapäivällä hän lähti hotellista taksilla tiettyyn osoitteeseen, josta matka jatkui toisella autolla portein suljetulle piha-alueelle. 

”Rakennus oli keltaista tiiltä, ehkä entinen tehdas, ja sisäpiha kauttaaltaan asfaltoitu, mutta siellä oli kuitenkin kanarialintuja ja ruukuissa ihmekukkia ja portulakkaa.”

Maksettuaan toimenpidemaksun, hän kuulee miten kaikki tapahtuu. Lääkäri tulee kello viisi, katetri kohtuun, yöllä supistuksia, aamulla kaavinta, kello kymmenen tulee auto hakemaan. Mutta annetaan kertojalle ääni.

”Toistaiseksi oli ollut aivan hiljaista, ja siksi hämmästyin kun näin, että oleskeluhuoneessa oli parikymmentä naista, kaikki amerikkalaisia. Heistä kolme oli nuoria tyttöjä, melkein lapsia vielä, äiteineen. Muut olivat korostetun yksin, lukivat lehtiä ja istuskelivat. Naisista neljä lähestyi selvästi neljääkymmentä, ehkä jopa viittäkymmentä. Varmaan raskauksia, jotka muuttaisivat koko elämän, ajattelin – ja myöhemmin kävi ilmi, että olin oikeassa. Loput olivat vähän alle tai yli kahdenkymmenen. Joka ainoan ilme oli pelokas ja vaivautunut, mutta ennen kaikkea naiset näyttivät häpeävän syvästi.”

Yksinäisyys ja häpeä tuossa tilanteessa on hyvin kuvattu. Miten vaikeaa häpeä ylipäänsä on jakaa toisten kanssa. Mietin, onko yksinäisyyden taustalla yleisemminkin sellainen häpeä, jota ei ole koskaan käsitellyt edes itse, saatikka jakanut jonkun toisen kanssa. 

”Jossain paukahti ovi. Lääkäri oli saapunut. Että mies oli lääkäri, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän näyttikin argentiinalaiselta filmitähdeltä tai Las Vegasin yökerholaulajalta. Vanha nainen auttoi hänen yltään kamelinkarvatakin ja huivin. Kallis silkkipuku, ranteessa Rolex. Lääkärin asemasta kieli miehen itsetietoinen olemus ja arvovalta. Hän oli tumma, lipevän seksikäs, hän käveli pehmein askelin kuin varas.”

Kertomuksen päähenkilön lopullista päätöstä abortin suhteen en paljasta, mutta aamulla autoon noustessa kävi ilmi, että muut olivat matkalla lentokentälle. Näin voi toimia, jos on perhe tai ystäviä, joiden avulla matka kuvatunlaiselle klinikalle on mahdollista tehdä. Kovin moni turvautuu paljon rankempiin ja vaarallisempiin keinoihin. Ihmettelen kovasti, kuinka meillä on vaikutusvaltaisessa asemassa henkilöitä, jotka tukevat tällaista toimintaa, joka tapahtuu maissa joiden virallinen terveydenhoito ei toimi asianmukaisesti. 

Lucia Berlin (1936-2004) kuvataan näin: yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomukset pohjautuvat pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa. Lukijan on syytä tarkkaan tutkia myös kirjaan sisällytetyt elämäkertatiedot, niiden taustoittamana jokainen kertomus saa uutta syvyyttä. Kieli on värikästä, rikasta ja suomennos ilmeisen onnistunut, kiitos Kristiina Drews. 

Lainaukset: Lucia Berlin. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Aula&Co. 2018

    

Leipä

Historiasta on mahdollista kirjoittaa monella tavalla. Oman kouluaikani historiankirja kuvasi menneisyyden sotien, kuninkaiden, paavien, säätyläisten ja hovien loiston ja menestyksen kautta.  Rahvaan historiasta kerrotaan vähemmän, miten arkinen elämä sujui, siitä kertoo pitkällä aikajänteellä Perttu Immonen kirjassaan Suomen rahvaan historia.

Muutama poiminta kirjasta, jossa käsitellään kolmen suvun menneisyyttä aina 1500-luvulta 1800-luvulle saakka. Suvut on valittu kolmelta alueelta, mikä valaisee hyvin maamme erilaisten asuinalueiden omaleimaisuutta niin maanomistuksen, asumismuotojen ja tapakulttuurin osalta.

Leipä on rahvaan elämässä ollut aina keskeisessä asemassa, se on koko elämän perusta. Ala-Sastamalan taloissa oli 1500-luvulla useimmissa taloissa sisätiloissa uuni, joka mahdollisti ruuan valmistuksen vaikka varsinaisia herkkusuita ei tuohon aikaan oltukaan. Leipää leivottiin pari kertaa vuodessa. Viljan jauhaminen sijoittui kevääseen ja syksyyn, jolloin tulviva vesi vauhditti joen varsiin sijoitetut myllyt. Toimitus oli tärkeä ja siihen suhtauduttiin kuin rituaaliin. Jotakin tästä on siirtynyt myös omiin muistikuviini. Äitini tapasi painaa pullataikinan päälle ristin ja sanoi ”näin teki minunkin äitini”. Valkoinen vehnäpulla on toki aivan toinen asia.

Sastamalassa ruis sekoitettiin veteen leipäjuureksi, sitä maisteltiin puutikulla. Kun maku oli riittävän hapan, se kaadettiin puunrungosta koverrettuun kaukaloon. Taikinan kohottamista saatettiin jouduttaa panemalla kaukalon päälle miehen housut, etumus alaspäin. Näin kirjassa kuvataan. Taikinasta leivottiin satoja leipiä, jotka ripustettiin tuvan katossa risteileviin leipävartaisiin. Vanhuksille kova leipä piti pehmentää joko liottamalla vedessä tai oluessa. Kuivaamalla säilöttiin myös muuta ruokaa. Lihaa ja kalaa syötiin harvoin tuoreena, ne suolattiin. Varakkailla oli mahdollisuus suuriin ruokavarastoihin ja ruoka oli maultaan hapanta ja suolaista. Tuoretta ruokaa söivät vain köyhät.

Pietari Brahe, kenraalikuvernööri, teki Suomeen tarkastusmatkoja ja tiivisti havaintonsa: monet juopottelevat, polttavat tupakkaa ja ”söivät liikaa”. Näin jo 1600-luvulla.

Katovuodet olivat kuitenkin jatkuva vitsaus, nälkävuodet toistuivat säännöllisin väliajoin. Vuosi 1697 koitteli Tyrvään väkeä ankarasti. Leipää jatkettiin petulla, akanoilla ja oljilla. Jos leivässä oli edes puolet ruisjauhoa, siitä sai leivottua kitkerää leipää. Jos jauhomäärä oli liian vähäinen, saattoi akanaleipä syttyä palamaan uunissa. Vatsalle jauhojen loppuminen oli suuri haaste. Monissa taloissa menetettiin työkykyiset miehet, mutta vanhusten menetys oli talolle helpotus. Näin kohteli nälkävuodet myös talollisia ja pahempi kohtalo oli maattomilla, jotka kiersivät kerjuulla, joista osa pyrki sotaväkeen päästäkseen syömään Baltian linnoituksiin. Tyrväälle hoiperteli kerjäläisiä myös Pohjanmaalta. Koska ruokaa ei ollut tarjolla omallekaan väelle, pöhöttyneet ja iholtaan tummenneet kerjäläiset tuupertuivat nääntyneinä tienvarsille. Talonpojat määrättiin kinkerikunnittain hautamaan kuolleet, joita pelkästään toukokuussa oli yli sata Tyrväällä.

Ruotsi eli suuruuden aikaa, ja suomalaisia sotilaita taisteli Euroopassa, josta kulkeutui heidän palatessaan uusia viljelykasveja. Pommerin sodasta tuotiin peruna. Suomalaisista sotilaista jäi paikallisille asukkaille muistikuva merkillisistä sotilaista, jotka tekivät leipäkeittoa. Keitto valmistettiin kypärään, johon kaadettiin valkoviini ja siihen murennettiin leipäpaloja. 

Kolmesataa vuotta kolmen suvun historiaa kolmelta eri asuinalueelta, eri puolilta Suomea, oli kiinnostavaa luettavaa. Tuota pitkää jaksoa hipaisin tai oikeastaan vain haukkasin pienen suupalan leivän kulmasta.  

Lähde: Suomen rahvaan historia, Perttu Immonen. Atena, 2017

Isoäidit (1)

Mummoja on moneksi, jos et itse sattumalta kuulu tähän joukkoon voit ainakin muistella omia mummojasi tai suunnitella omaa mummouttasi, mitä aikaisemmin siihen ryhdyt sen parempi mummo sinusta kehittyy. Tämän aiheen äärelle minut johdatti Raquel Díaz Reguera hauskalla, kivasti kuvitetulla kirjallaan Abuelas. Kirja on espanjalainen ja kirjan nimi olisi suomeksi isoäiti.

Kirjailijan ote on analyyttinen, yksityiskohtiin porautuva, joten ei ole liioittelua sanoa sen luovan tieteellistä pohjaa mummologian läpimurrolle. Optimisti näkee isoäidit merkittävänä naistutkimuksen keihäänkärkihankkeena tässä sukupuolittuneen maailmankuvan murroksessa. Tämä perustuu omaan huuhaa -tietoon.

Kirjassa esitellään 29 erilaista isoäitiä, joiden laukkujen, taskujen, harrastusten, ajatusten ja muistojen pohjalta luodaan ”perustyypit”, joista heidän ympäristönsä, ja ehkä he itsekin voivat tunnistaa tuttuja ominaisuuksia.

Poimin kymmenen esimerkkiä erilaisista isoäideistä, joten kaiken kattavaa esittelyä aiheesta ei ole tarjolla. Noudattelen kirjan kuvauksia vain osittain ja tekstin luon oman makuni ja mieltymysteni mukaisesti. Tämän vapauden suon myös lukijoilleni.

Kokkaileva isoäiti hemmottelee lapsenlapsensa pyörryksiin letuilla, mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Jos lapsenlapset pitävät paistetuista silakoista, niitä pyöritellään yhdessä ruisjauhoissa, paistetaan runsaassa voissa vaikka aamiaiseksi. Tämä isoäitityyppi on herkkävaistoinen kaiken sen suhteen, mikä lapsen suussa maistuu hyvälle.

Lahjoitteleva isoäiti tulee vierailulle kassi kukkurallaan kauniisti paketoituja lahjoja. Lähikaupoissa tunnetaan isoäidin ostoalttius ja tarjolla on juuri oikeat lelut, kirjat, somat nutut ja mekot. Tämä isoäiti tietää, mitä ostaa aivan vaistomaisesti, hänelle ei tulisi mielenkään tarjota lahjan sijasta rahaa tai kysellä jonkin ajankohtaisen ja käytännöllisen lahjan tarvetta. Oma alaryhmänsä tässä joukossa muodostaa isoäiti, joka lasten vanhemmilta salaa lahjoittelee lapsille makeisia.

Kaikkitietävä isoäiti tuo vastasyntyneelle lapsenlapselle ensimmäisenä lahjana Rubikin kuution, myöhemmin lukutaidon innoittamana lapsi saa tietokirjoja ja kaunokirjallisuuteen uidaan sisään Espanjassa El Quijotella, Suomessa käteen tuikataan Seitsemän veljestä. Tämä isoäiti aloittaa keskustelun lapsen kanssa ”Tiedätkö, että …” tai ”Tästä tulikin mieleeni Pythagoran lause…”.

Isoäiti Täydellinen pitää lapsista, jotka osaavat käyttäytyä, ovat siististi puettuja, istuvat hiljaa paikallaan. Laukussa on aina kampa, jolla hiukset kammataan. Isoäidin kotikin on niin täydellinen, ettei sinne oikeastaan voi lapsia kutsua lainkaan, parempi vaihtoehto tapaamiselle on kahvila, jossa kaakaokupin kaatuminen ei ole katastrofi.

Miksi hän ulkoiluttaa silitysrautaa?

Tarinoiden kutoja on isoäiti, jonka tunnistaa ihmeellisestä katseesta. Hän kertoo tarinoita ja samalla vaihtuu silmien väri. Silmät välkkyvät sinisinä, kun hän kertoo taivaasta ja auringosta, metsään liittyvät kertomukset muuttavat silmien värin vihertäviksi ja syksyyn liittyvät tarinat muuttavat silmien värin ruskeaksi. Iltasatu on aina seikkailu satumaailmassa, jossa ihmeellisintä on se, että siellä kaikki jännittävä tapahtuu lapsille, joilla on melkein samat nimet kuin tarinaa kuuntelevillakin. Matkan päämäärää valitessaan lapset pukevat yöpuvut päälleen vikkelästi ja pää tyynyllä katse kattoon luotuna alkaa aivan ihmeellinen seikkailu kun isoäiti kutoo tarinaa unten maille.

Jatkuu seuraavalla kerralla.

Kuvat kirjasta: Raquel Díaz Reguera Abuelas de la A a la Z. Penguin Randon House 2016

  

  

Isoäiti (2)

Äitiys tarkoittaa ainakin sitä, että meillä jokaisella on äiti ja äidilläkin on aina äiti, jota kutsutaan Espanjassa abuelaksi. Suomessa tämä henkilö tunnetaan mummona tai jonakin muunnelmana murrealueesta riippuen. Suomenruotsalaisten vastaava sana on joko farmor, (tuttavallisesti ja lempeästi famu) tai mormor. Näin selviää heti kumman puoleisesta isovanhemmasta on kysymys.

Espanjassa isovanhemmat erotellaan vain yhdellä kirjaimella toisistaan: naispuolinen isovanhempi on abuela ja maskuliinimuoto on abuelo. Miksi näin yksinkertaista ja selkeää? Sanan etymologia ei ole tiedossani, joten voin tulkita sen isovanhemmuuden tasa-arvoisuudeksi. Tulkinta voi olla aivan pielessä, mutta jos asiasta on jollakulla tarkempaa tietoa, sitä sopii vapaasti jakaa.

Jatkan edellistä postausta, jossa esittelin muutamia isoäitityyppejä aiheeseen liittyvän kirjan johdattelemana. Välimerenmaissa elelee mustiin pukeutuva isoäitien ryhmä. Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa, etenkin maaseutukylien toreilla ja turuilla nämä yksinkertaiseen mustaan mekkoon pukeutuneet naiset astelevat linttaan kuluneissa aamutossuissa, kädessä kantamus torilta hankittuja ruokatarpeita. Kasseja ja ostoskoreja on pitkän elämän aikana ollut niin paljon, että ryhti on painunut hieman etukumaraan. Onko näitä mustissaan liikkuvia isoäitejä vielä olemassa? Ovat ainakin selvästi vähentyneet, ehkä heitä on edelleen maaseudulla ja vuoriston syrjäisissä kylissä. 

Isoäitien elämässä on tapahtunut valtava myllerrys, jonka mittakaavan tajusin muistellessani 1870-luvulla syntynyttä omaa isoäitiäni. Maatalon emäntänä ja kahdeksan lapsen äitinä hän hoiti tehtävänsä hyvin. Erityisen ansiokasta on se, että hän todennäköisesti omalla asenteellaan vaikutti siihen, että tyttäret opiskelivat itselleen kunnollisen ammatin.  Ura urkeni kätilönä, opettajana, virkanaisena; oma palkka ja itsenäisyys eivät olleet 1900-luvun alussa naisille itsestään selvä vaihtoehto.

Merete Mazzarelan uusin kirja Alma kertoo samasta aiheesta suorasukaisesti fiktiivisessä muodossa, jossa kehys on kuitenkin faktaa. Ylioppilastutkinnon suorittamista varten naisen oli anottava vapautusta sukupuolestaan Venäjän keisarilta vielä vuonna 1889. Alma asui Viipurissa ja prokuraattorin perheellä oli taloudelliset mahdollisuudet kouluttaa tyttäret.Alma ja hänen seitsemän sisartaan jaettiin kauniisiin mutta tyhmiin ja rumiin mutta viisaisiin. ”Sääliksi käy tyttöparkaa tuonnäköisenä”, toteaa sukulaistäti silmälasipäisestä Almasta. Samaan aikaan sievät sisaret naitetaan isänsä kaltaisille virkamiehille.” Alma teki merkittävän yliopistouran tiedemaailmassa.

Muistan kuulleeni vielä 1960-luvulla sanottavan: ”tyttöjä ei kannata koulutta, ne menee kuitenkin naimisiin”.

Tämän päivän isoäideille vaihtoehtoja on runsain määrin, ja moni tekee elämäänsä suurremontin vielä 60 vuotta täytettyään. 

Vielä muutama kuva kirjasta Abuelas.

Isoäiti kutoo, virkkaa, nyplää ja polkaisee ompelukoneen käyntiin valmistaakseen unelmien mekon pikku prinsessalle. Kun minusta tuli mummu päätin opetella kutomaan sukkia pienelle. Kantaapään kutominen oli pahasti unohtunut, vaikka koulussa sekin aikoinaan opetettiin. Monen purkamisen ja uudelleen yrittämisen jälkeen lanka oli kulunut niin ohueksi, että päivä paistoi haperon kyhäelmän läpi. Ei tullut mummusta sukankutojaa.

Muutama varoittava esimerkki mummoista, joita ei soisi lastenlasten kiusaksi. Mummous voi taannuttaa naisihmisen huomionkipeäksi kaiken keskipisteeksi pyrkiväksi oikuttelijaksi. Miten siinä ympäristö sitten pärjää? Miten opastaa mummoa, jolta puuttuu rajat ja kyky kontrolloida omaa käyttäytymistään. Tämä mummo tekee kaiken ihan hyvää hyvyyttään, tietää ja osaa kaiken.

On myös mummoja, jotka voisi lähinnä rinnastaa noita-akkoihin. Heitä ympäröi kylmää huokuva henkäys; pahantahtoisuus ja kaunaisuus ovat niin syvään painuneita ominaisuuksia että niiden pois kitkemiseen ei edes hiekkapaperihionta tehoa. Ainoa tepsivä keino on varovainen etäisyyden pitäminen.

Eihän mummous ihmistä välttämättä jalosta, mutta antaa se paljon iloa. Vaikka itse ei olisi isoäiti, on hyvä muistella omiaan ja pohtia sitä, mitä sieltä 1800-luvulta on siirtynyt omaan elämään. Sukututkimusta on perinteisesti tehty isän puoleisesta suvusta, mutta nykyään äitien kautta kulkeva suvun perintö on noussut esille, eikä suotta.

 Lähteet: Katso edellinen