Muumio

 

Voiko ihminen muumioitua virikkeiden ja läheisten ihmissuhteiden puutteessa? Janoon ja nälkään kuolee, mutta tässä ajassa on piirteitä, jotka muistuttavat kuivumisesta ja näivettymisestä. Etsin synonyymejä sanalle muumio, ja niitä ovat: vanha hölmö, kalkkis, fossiili. Ja sellaiseksi tässä vähitellen itsensä tuntee. Ymmärrän nuoria, jotka nyt luopuvat niin paljosta, vauvoja, jotka eivät ole nähneet kokonaisia ihmiskasvoja, omien vanhempiensa kasvoja lukuunottamatta.

Ennen olivat museot ja näyttelyt auki. Syksyllä kävin Amos Rexissä katsomassa muinaiseen Egyptiin liittyvän näyttelyn. Eihän se tietenkään ollut mitään Kairon egyptiläiseen museoon verrattuna. Kairosta junamatka Luxoriin oli ainutlaatuinen kokemus, ja perillä Kuninkaiden laakso, Karnakin temppeli ja hautakammiot, joita kiersimme oppaan kanssa päivisin ja omatoimisesti virallisen ohjelman jälkeen. Tämä ilman opasta liikkuminen ei tuntunut 80-luvulla mitenkään vaaralliselta, sellaista seikkailua tuskin uskaltaisimme nykyään tehdä; maailma on muuttunut tässäkin suhteessa. Faaraoiden hautakammiot hämmästyttivät, kun kirkkaasta päivänvalosta siirtyi maan alle, oli suuri yllätys seinämaalausten voimakkaat värit. Tämä kokemus REXin näyttelystä puuttuu. Mutta hyvä näinkin. Mukaan tarttui Mia Meren oivallinen teos Kala sargofagissa ja muita mysteereitä, hyvää kertausta ja uutta tietoa.

Muumioinnin tarkoitus oli säilyttää vainaja tuonpuoleista elämää varten. Tuonpuoleinen elämä varmistettiin monella tavalla, hautakammioon varattiin kaikki tarpeellinen arkisista käyttötavaroista ja palveluskunnasta alkaen, jotka pienten esineiden muodossa sijoitettiin hautakammioon. Aivan yksityiskohtaista kirjoitettua tietoa siitä, miten muumiointi suoritettiin ei ole löydetty. Egyptiläiset uskoivat sielun olemassa oloon ja ruumiin säilyttäminen oli tärkeää kuoleman jälkeisen elämän mahdollistajana.

”Kalliimmassa ja eniten työtä vaativassa muumiointitavassa vainaja ensin pestiin ja hänen aivonsa poistettiin nenän kautta erityisellä koukulla. Sen jälkeen vainajan vasempaan kylkeen tehtiin viilto, jonka kautta sisäelimet (suolet, mahalaukku, maksa ja keuhkot) poistettiin. Sydän jätettiin paikoilleen, sillä sitä tarvittiin sydämen punnituksessa tuonpuoleisessa.”

Sydämen punnitukseen Manalassa osallistui Osiris-jumala. Vainajan sydän asetettiin vaakakuppiin ja toiseen vaakakuppiin laitettiin oikeudenmukaisuuden ja totuuden jumalattaren sulka. Jos vainajan sydän oli kevyempi kuin sulka, hän oli todistetusti autuas ja sai ikuisen elämän. Päinvastaisessa tilanteessa seurauksena oli kammottava kuolema. Ammut-jumala, krokotiilin, virtahevon ja leijonan yhdistelmä, ahmaisi vainajan suuhunsa ja seurauksena oli lopullinen kuolema. Autuaan iankaikkinen elämä jatkui viljelemällä siunattua peltoa. No, tämä ei ehkä kuitenkaan ollut niin houkuttelevaa, että siihen olisi aivan innolla itse halunnut tarttua. Oli amuletteja ja loitsuja, joita hyödyntämällä työn saattoi siirtää muiden tehtäväksi.

Manalan jumala Osiris esitetään myös viljan jumalana, ja tästä johtuen joko mustana tai vihreänä. Vihreä viittaa kasvavaan viljaa ja musta hedelmälliseen maahan. Niilin kastelema hedelmällinen musta maaperä muuttui kasvukauden alkaessa vihreäksi.

Kirjassa on hyvä kuvitus, ja yksi kuva virkkuukoukulta muistuttavasta esineestä pysäytti. Kuvateksti kertoo, mistä on kysymys.

”Muumioinnin aikana aivot poistettiin nenän kautta pronssisella koukulla. Nenän pohjalta murrettiin luu, jonka kautta koukku voitiin työntää aivoihin.”

Tässä kohdassa mieleni sopukoista pulpahti muisto. Isä lukee ääneen Waltarin Sinuhea, ja äiti peittää korvat käsillään ja pyytää lopettamaan. Nyt käsilläni ei ole vuonna 1945 ilmestynyttä kirjaa, että voisin tarkistaa oliko siinä juuri nuo sanat, mutta asia on varmasti jotenkin tuohon tapaan kuvattu. Itse toimenpide ei jäänyt noin viisivuotiaan mieltä painamaan. Mutta kiinnostus historiaan syntyi varmasti kirjoista, joita meillä luettiin, ei vähiten Waltarin ansiosta.

"Antakoon Mehyt elämää, kukoistusta, terveyttä, pitkän elämän, mahtavan ja hyvän vanhuuden sekä iloa. Iloitse Padikhonsu, Padikherpakberedin poika."

Lainaukset:

Mia Meri: Egypti Kala sarkofagissa ja muita mysteereitä. SKS. 2020

Lukemisen vaikeus

 

Koronaa voi syyttää kaikesta, eikä se väitä vastaan. Syyllistä on mukava hakea itsensä ulkopuolelta, olipa kysymys melkein mistä tahansa. 

 

Kadehdin heitä, joille korona on mahdollistanut heittäytymisen kirjojen pohjattomaan maailmaan, tutkia uusia ilmiöitä, syventyä menneeseen, paeta fantasiaan, etsiä lohtua, kevennystä, huumoria ja nauttia ironian tuomasta helpotuksesta. 

 

En muista olenko koskaan elänyt tällaista vaihetta, jossa kirjat jäävät lukematta, kesken tai en pysty edes aloittamaan. Näin on ollut jo melkein vuoden ajan.  

 

Muutaman kirjan olen sentään lukenut, osan väkinäisesti. Miksi näin on ollut, sitä ihmettelen, kun toiset ovat lukeneet enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

 

Anni Kytömäen kirjan Margarita luin hitaasti ja väkinäisesti. Se oli liian monisanaista ja maalailevaa, samat kuvat kulkivat silmieni edessä toistona, teema junnasi. Onneksi jaksoin loppuun saakka. Tuli muutamia kuvia, jotka veivät omiin muistoihin: rantavedessä kahlaamiseen. Joen vesisolinankin kuulin ja ruskehtavan hiekan ja jalkapohjassa tuntuman sen painuessa hiekkaan. Kerään simpukankuoria ja tutkin niitä.

Antti poimii sangosta suuren, mustan simpukan. Vuosilustot haipuvat toistensa lomaan, kuori on melkein pelkkää ryhmyä ja kuoppaa.
- Täällä varmaan olisi helmi, Antti hyrähtää. – Isä kertoi, että vanhat pyyntimiehet kutsuvat rähjäisimpiä otuksia merkkiraakuiksi.
- En muistanut enää koko helmiasiaa, mutisen.
- Sen verran kuin olen luonnossa nähnyt, simpukat ovat aika liikkuvaisia, Antti sanoo. – Jos pohja on hiekkaa tai soraa, ne uurtavat siihen polkuja, jalanjälkiä.
- Osaavat siis itse etsiä paikkansa?
- Luulen niin. 

Ilman tuota edellistä kuvausta en olisi muistanut, millaisia uurteita, jalanjälkiä, simpukat jättävät.

 

Nyt olen lukemassa Orhan Pamukin kirjaa Kummallinen mieleni. Sivulla 66 päähenkilö kiinnittää huomionsa poppeliin.

Joskus Mevlutin huomio kiinnittyi poppelinlehtien havinaan tuulessa, ja silloin hänestä tuntui, että puu antoi hänelle merkin. Jotkut lehdet esittelivät Mevlutille tumman puolensa, jotkut taasen kellastuneen. Ja samassa nousi hienoinen tuulenvire, ja silloin paljastuivat tummien lehtien kellastuneet puolet ja kellastuneiden lehtien tummanvihreät puolet

Turkkiin sijoittuva tarina jatkuu vielä 700  sivua, ja onneksi tyyli vetää puoleensa. Jokin siinä muistuttaa Kari Hotakaisen lausetta ja tapaa kuljettaa lukijaa nykyajassa, jossa tunnelma liikkuu näennäisen kepeästi, vaikka ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Hotakaisen kirja Tarina ei ole nyt käteni ulottuvilla, joten lainausta en voi laittaa, mutta surullisena mietin niitä iäkkäitä, joille ei löydy inhimillistä sijoituspaikkaa. On tyytyminen tyhjäksi jääneen ostoskeskuksen yläkertaan kyhättyyn asumukseen. Niin, mihin tässä ollaan matkalla? Mihin päätyvät kaikki ne, jotka eivät jaksa enää itseään markkinoida ja tuotteistaa?

Jos lukeminen tuntuu raskaalta, katso vaikka Netflixin sarja Ethos, joka kertoo myös Turkista, Istanbuliin muuttavista nuorista, jotka etsivät itseään ja rimpuilevat vanhan ja uuden välimaastossa. Sattumalta löytyi sekä kirja että TV-sarja toisiaan rikastuttamaan. 

 

Lainaukset:

Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus. 2020

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni. Tammi. 2017

 

 

 

 

 

 

 

 

  

Laamapaita

 

Pitkä, lämmin syksy viilenee vähitellen. Sisällä istuskelu lisääntyy ja vilunväristykset pistävät pohtimaan nuhaa, yskää, koronaa, laamapaitaa ja villasukkia. Kaikista edellä mainituista muistuu mieleen yllättävästi vain ikäviä asioita.

 

Laamapaidasta tulee muistuma lohenpunaisesta aluspaidasta, jossa kaulanaukkoa reunusti nauhalla säädeltävä kaitale. Kaikilla samanlainen aluspaita, joka venyi ja roikkui. Se oli mielestäni mahdottoman ruma, ja mikä ikävintä se oli joskus paketoitu joululahjaksi pitkälahkeisten alushousujen kanssa. Tästäkin piti olla kiitollinen, kun ei oikein ymmärtänyt pula-ajan ongelmia.

 

Eilen päätin hankkia jotakin lämmintä ja Hakaniemenhalliin matkasin tarkoituksenani hankkia syysflunssan ehkäisyyn sopivaa päälle pantavaa. Ihme ja kumma viisastuin tällä reissulla, nyt jaan kaiken oppimani.

 

Luulin, että laamapaita liittyy jotenkin laamaan, tuohon Etelä-Amerikassa elävään kantojuhtaan, josta saadaan myös villaa. Mutta eihän se näin mennytkään. Laamapaita, jota aikoinaan käytimme oli tehty puuvillasta. Taustalla hääräsi tohtori Heirich Lahmann, joka kehitteli 1800-luvun lopulla terveellisen ruokavalion ohella myös terveellisiä vaatekappaleita. Tämän saksalaisen tohtorin sukunimi elää siis sanassa laamapaita.

 

Kauppiaan kanssa keskustellessa aluspaidan valintaan tuli uusia ulottuvuuksia: väri, silkki, puuvilla, merinovilla, bambu, pitsi, kaulanaukko, hihan pituus ja muutakin. Hintahaitari on  yllättävän laaja, mutta päädyin hintavaan vaihtoehtoon.

 

Villasta muistan sanan pässinpökkimä, joka käytössä tarkoitti karheita, harmaita sukkia ja kosteana tunkkaiselta tuoksahtelevilta tumppuja. Niihin oli tyytyminen kunnes vaihtoehtoja alkoi olla tarjolla. 

 

Nyt villassakin on vara valita. Laaman villa on lanoliinitonta ja pehmeämpää kuin lampaanvilla, mutta sitä saadaan verraten vähän. Eläin keritään yleensä joka toinen vuosi. Laaman sukulainen alpakka on villan tuottajana parempi, sen hoitoon kuuluu säännöllinen keritseminen, minkä se kasvattajien mukaan ottaa rennosti. Alpakan villan käsittely ja puhdistus on lampaanvillaa helpompaa, koska se ei sisällä lanoliinia, jonka pudistaminen edellyttää vahvojen kemikaalien käyttöä.

 

Päädyin merinovillan ja silkin yhdistelmään. Iholla tämä tuntuu hellältä hyväilyltä, pehmeältä ja lämmittävältä. Mainittu villa saadaan merinolampaasta, joka on ilmeisesti 1400-1700-luvulla jalostettu Espanjassa.  Merinolampaan ominaisuus on se, että se tuottaa vain alusvillaa.  Tarkka ostaja kiinnittää myös huomiota lampaiden kasvatusolosuhteisiin. Tässä yhteydessä törmää sanaan: mulesing-vapaa, jonka itselleni selvitin. Siis hyvällä omallatunnolla otan talven viimat ja tuiskut vastaan.

 

Hakaniemenhallissa voi keskustella kauppiaan kanssa kasvokkain, harvinaista herkkua sekin.

Bonsai (2)

 

Muutin mieleni bonsain suhteen luettuani Mari Mörön kirjan Kukkasillaan. Mutta en suinkaan tuomitse bonsaiharrastajaa. Japanilaisten puutarhojen ihailuni ei vähene, se on oma arvokas puutarhataiteen laji, jossa harmonia, pelkistys, järjestys ja uskonnolliset vaikutteet nivoutuvat yhteen. Se ei ole arkipuutarha eikä hyötypuutarha vaan alkujaan  portein ja muurein rajattu alue, pyhäkkö.

Sain bonsain naapurilta, ja ajattelin ryhtyä tämän puun vaalimiseen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Mieleni muuttui.

Mari Mörö innostui kolmesta pienoispuusta kertomansa mukaan, joko kevätauringon höperryttämänä tai huomattavan alennuksen vuoksi. Mutta jo kolmantena päivänä hän sai outoja tuntemuksia katsellessaan hankkimiaan puita. Herkistyminen puun kärsimykselle ei ole vaikeasti ymmärrettävä asia. Kun katselin oman puuni vääntynyttä runkoa, siinä näkyi selvästi rautalankojen tekemät arvet. Näin ei saisi olla, sillä ohjaavat vanteet pitää löysätä puun kasvun mukaisesti.

Mitä teki Mari Mörö lievittääkseen omaa tukalaa tunnetilaansa. Hän pakkasi puunsa kassiin ja lähti bussiajelulle. Hän hyppäsi ulos siirtolapuutarhan lähellä olevalla pysäkillä. Kuljeskeli siirtolapuutarhassa ja joutui kuin sattuman kautta mukaan puuhakkaaseen talkoojoukkoon. Sopivan tilaisuuden tullen hän istutti kolme pienoispuuta yhteiseksi tarkoitettuun kukkapenkkiin. Antoi niille vettä ja toivotteli hyvää vapaata elämää ja kasvamista ilman kahleita. Oman pienoispuuni annan kasvaa vapaasti siihen muotoon joka sille itselleen sopii ja koonkin se saa ihan itse valita; katto on korkealla.

Kirjaa lukiessa opin myös jotakin havaijilaisesta mytologiasta. Elokuussa aamuvarhain mekin voimme nähdä metsän rajasta avoimelle pellolle leijuvan sumun. Näky on tuttu omassa kesämaisemassani, mutta en ole osannut sitä nimetä. Se on havaijilaisen mytologian mukaan maan hengitystä.

”Kun Merwin saapui paikalle, ei hänen maapalansa hengittänyt. Edes saaren kotoperäiset lajit eivät aluksi tahtoneet kasvaa. 40 vuotta ja 2700 paljain käsin istutettua puuta myöhemmin, kun runoilija on jo poissa, hengityksen voi todeta kuka tahansa. Se välittyy myös hänen runoistaan, niistä joita ei ole puukotettu pilkuin.”

W.S. Merwin (1927-2019) perusti palmumetsän, joka laajuudellaan ja monipuolisuudellaan on yllättänyt jopa alan asiantuntijat. Yllättävä teko Pulitzer-palkinnon kahdesti saaneelta runoilijalta. Tässä tuli jälleen jatkotutkimisen paikka, kun hänen tuotantoaan en tunne lainkaan.

”Nähtyään joka aamu auringon nousun ja sen laskun Tyyneenmereen ja juurruttuaan saarelle istuttamiensa puiden kanssa hän noin 80-vuotiaana tuli samaan tulokseen kuin Bertrand Russell aikoinaan, että vain itsenäisyys on oikeaa vapautta. Merwin sääti yhtälöä: vapaus on käytettävä palvelemaan isompia päämääriä kuin arjen täyttävää materialismia, jota hän inhosi. Vain metsä osaa tehdä metsän, hän vain istuttaa puita ja kutsuu sitä palaamaan. Sen jälkeen hän poistuu paikalta, mutta aurinko nousee senkin jälkeen joka aamu ja se elämä, jota hän hiukan edisti, jatkuu.”

Sano jotakin metsästä!

Lainaukseet 

Mari Mörö: Kukkasillaan. Teos. 2020

  

Bonsai

Pitkän hiljaisen tauon jälkeen sain uutta asiaa kerrottavaksi. Sydämellinen naapurini lahjoitti minulle oman bonsainsa, johon sanoi kyllästyneensä. Se näyttää hyvin elinvoimaiselta ja lykkää uutta versoa tyvestään. Mutta onko se hyvä vai huono asia ruukkupuun oikean kasvattamisen näkökulmasta.

Mistä tahansa puusta voidaan ainakin teoriassa kasvattaa bonsai, tosin eräät puulajit soveltuvat tähän tarkoitukseen toisia paremmin. Tämä minun puuni vaikuttaa fiikukselta, mutta vannomatta paras. Runko on pakotettu kasvamaan muotoonsa ja metallilankojen jättämät arvet näkyvät rungossa. 

Japanilaisessa puutarhataiteessa, johon myös bonsai ja ikebana kuuluvat, on tarkat määritelmät rungon muodosta ja istutusastiasta. Tavoitteena on luoda kasviin epäsymmetria, rytmi ja tyhjän tilan tunnelma. Estetiikan lisäksi bonsain kasvattamisessa korostuu kärsivällisyys ja huolenpito. Valmis bonsai ei saa näytä ihmisen muokkaamalta, sen tulisi näyttää korkean iän saavuttaneelta puulta pienoiskoossa. Bonsain kasvua ohjataan ja rajoitetaan samalla tavalla kuin luonto määrittelee käppyrämännyn muodon tuulisessa ja pienessä kallionkolossa.  

Mia Kankimäki kuvaa japanilaista puutarhaa.

”Olen aina ihaillut puutarhojen kolmiulotteista vaikutelmaa ja turhautunut siitä, etten saa sitä vangittua huonolla kamerallani, mutta vasta nyt tajuan, että kolmiulotteisuus ja kerroksellisuus ovat koko puutarhataiteen ydin ja vaivalla saavutettu päämäärä. … Sama etäisyyden ja läheisyyden vaihtelu ja kerroksellisuus toistuu puutarhan jokaisessa osassa pienemmässä mittakaavassa. Utuiseen vuoristomaisemaan katoavan puron yli kaartuu silta, ja sillan edessä kaartuu vaahteranoksia, joiden lehtipilvet on leikattu kauniisti niin, että ne muodostavat täydellisen viehättävän erimuotoisten oksien ja lehtien kerroksellisen sarjan, joka heijastuu veteen, jonka kivien ylle taas kaartuvat erilaiset heinät… Ehkä puutarhataide on jonkinlaista suuren mittakaavan ikebanaa: ainakin tyhjän tilan, rytmin ja epäsymmetrian säännöt tuntuvat samoilta.” 

Bonsai tuli elämääni nyt toisen kerran. Ensimmäinen kohtaaminen oli pettymys: Englannista hankittu bonsaivalmispaketti kaikkine tarvikkeineen unohtui liian pitkäksi aikaa johonkin kaapinnurkkaan. Nyt on otettava vastuu valmiista yksilöstä ja tehtävä päätöksiä. Miten suhtautua rungon alaosassa kasvaviin sivuversoihin? Entä kasvualustan mullan määrä? Kastelutiheys? Jokainen bonsai on oma yksilö, kuinka huomioin juuri tämän yksilölliset tarpeet?

Lainaus:

Mia Kankimäki. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013

  

  

Tikkuri

Kiinnostava sana, jonka selittämiseen tarvitaan vähän ruotsin kielen taitoa. Tikku on ruotsiksi en sticka. Tikkuri viittaa tekijään, siis olisiko se sama kuin en stickare. Mutta eihän se nyt näin yksinkertaista voi olla. Makkaratikku on tikku, jonka nokassa heilutellaan nuotion päällä kärvistelevää makkaranpalaa. Sitten on vielä olemassa silmätikku ja siihen liittyvä uhkaus: ”Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.”

Makkaratikkuri siis paistaa nuotiolla makkaraa ja silmätikkuri muistelee ikävässä sävyssä menneitä.

Sana en sticka tuo käsityöihmiselle ensimmäiseksi mieleen sanan puikko. Ja mitä puikolla tehdään? Kudotaan tietenkin tai neulotaan, murrealueesta riippuen. Minä kudon. Kudoin paljon puseroita, villatakkeja jopa mekkoja aina siihen saakka kunnes ranteet kipeytyivät. Oli tehtävä valinta: puikot tai hiiri. Uusi teknologia astui elämääni 80-luvulla: näppäimistö ja myöhemmin hiiri sekä huono ergonomia yhdessä pakottivat vähentämään puikkojen heiluttelua. Viimeiset hankkeet tällä elämän saralla olivat lastenlasten pikku neuleet. 

Nyt hiiren napsuttelun sijaan käytän runsaasti oikean käden etusormea ja odotan tuleeko kulumia, nivelrikkoja tai muuta ongelmaa. Ranteet toimivat hyvin, mutta kädet ovat levottomat ja kaipaavat jotakin puuhaa. Tämä siis johdantona uuteen haasteeseen eli tikkuriin.

YLE:n sivuilta bongasin tarinan Hailuodosta, jossa tikkuriperinne elää voimakkaana edelleen. Hämeestä saarelle muuttanut miespuolinen kunnanjohtaja on myös tarttunut puikkoihin ja opetellut hailuotolaisen tikkurin valmistamisen aivan kylmiltään. Hän siis rikkoi lasikaton.

Haluaisin tutustua tähän Perämeren saareen paikan päällä. Ainakin ennen kuin se kasvaa maannousun jatkuessa kiinni mantereeseen. Siis aikaa on matkan suunnitteluun. Samalla matkalla maistelisin Hailuodon perinneruokaa, siiasta valmistettua kalapottua. Vertailun vuoksi ottaisin Kallan lohikeiton makumuistot kieleni päälle.

Hailuodon historia on kiinnostava; sen synkin vaihe sijoittuu Isonvihan (1713-1721) aikaan. Tuolloin saarella asui pysyvästi noin 300 henkeä, mutta kahakoiden alkaessa mantereelta lähti suuri joukko ihmisiä pakoon  venäläisiä kasakoita; he kuvittelivat löytävänsä turvapaikan saaresta. Mutta toisin kävi. Yhden yön aikana syyskuussa 1714 kasakat surmasivat kirveellä 800 ihmistä. 

Tikkuri on edelleen käyttökelpoinen ja moneen tilanteeseen sopiva asuste.

”Tikkuröijy on ollut perinteisesti luotolaisten miesten työ- ja pyhäpaita, jota erityisesti kalastajat ovat käyttäneet kalastusreissuilla. Neule on ollut kalastajille perusvaate - erityisen hyvin kalastukseen sopiva - käytännöllinen työvaate, sillä luotolainen lämmittää märkänäkin. Juhliin on saatettu pukeutua parempaan tikkuriin, ja naimisiin on menty morsiamen neulomassa villapaidassa. Kalastajan häissä on pappikin voinut pukeutua tikkuröijyyn. Tikkureita on neulottu joka talossa, ja neulojina ovat olleet äidit ja tyttäret. Saaressa on ollut myös muutamia ammattineulojia, jotka ovat viipyneet talossa ruokapalkalla tikkuröijyn neulomisen viemän ajan. Mallia on otettu vanhoista neulepaidoista. Nykyisin luotolaista käyttävät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään myös lapsille.”

Äidit ja tyttäret kutoivat perinteisen puseron siten, että siihen tuli jokin tunnistettava yksityiskohta. Kalastajan elämä saattoi päättyä merellä ja joskus kotiin lähetettiin vain hukkuneen päältä riisuttu tikkuriröijy tunnistamista varten.

Murre- ja kielirintamat ovat kiinnostavia. Hyvälle kapineelle löytyy useita nimiä. Edellä käytettiin neulepuserosta sanoja: tikkuri, tikkuriröijy, luotolainen. 

Tässä vielä muistelu omasta elinpiiristäni. Äitini muutti 1940-luvulla Kokkolasta Hämeeseen ja ensimmäisellä kauppareissullaan pyytäessään saada ostaa porstan, pettyi pahasti. Kauppias pyöritteli päätään, sanoi, että ei meillä sellaista ole. Äiti kertoi ajatelleensa, että kyllä on ikävä ihminen, näin että myyjän selän takana olevalla hyllyllä oli juuri sellainen harja, (= en borsta).

Rannikkoseudulla vietin 60-luvulla entisen poikaystäväni kanssa kesiä. Sisällä istuskelun jälkeen siirryttiin kartanolle. Tätä hän ihmetteli hiljaa mielessään pohtien, että miten kauas sitä nyt lähdetään. Todellisuudessa mentiin vain omalle pihalle. Ute på gården. 

Levottomat käteni kaipaavat tekemistä, ja vakavasti pohdin tikkurihankkeeseen ryhtymistä.

Lähteet ja lainaukset: Wikipedia

  

Pyhimys

Kirja, joka vie jonkin tuntemattoman aiheen äärelle, on antoisa lukukokemus. Jos kirja on vielä hyvin kirjoitettu, tiivis ja monitasoinen, sen lukee mielellään kahteen kertaan. Näin tein Joel Haahtelan kirjan Adèlen kysymys kanssa.

Päähenkilö viettää Pyreneitten vuoristoalueella sijaitsevassa luostarissa kolme viikkoa selvitellen 1100-luvulla pyhimykseksi julistetun nuoren naisen kanonisointiin liittyviä dokumentteja. Pyhimykseksi julistaminen on pitkä prosessi, jossa kerätään tietoja kyseisen henkilön tekemistä laupeudentöistä, ihmeistä ja elämän vaiheista. Kuullaan todistajia ja silminnäkijöitä.

Katolisen kirkon ajoilta on myös meillä maallistuneilla protestanteilla kuitenkin säilynyt perinteitä, jotka nojaavat katolisen kirkon pyhimyksiin. Lucia, jota juhlistetaan joulukuussa Lucia-kulkueessa, on pyhimykseksi julistettu hahmo. 

Katolisen kirkon toimintaan kuuluu edelleen kanonisointi eli pyhimykseksi julistaminen. Kalkutan köyhien auttaja äiti Teresa, joka kuoli vuonna 1997, on tällä hetkellä kanonisointiprosessissa. Hänet on julistettu vuonna 2003 autuaaksi, mikä on ensimmäinen askel pyhimykseksi julistamisen suuntaan.

Mutta takaisin lukemaani kirjaan, jonka nimi voisi olla myös putoaminen. Adèlen ja päähenkilön äidin putoaminen tai hyppääminen ovat kirjan pohdintojen kohde. Taitavasti toisiinsa sidottua kerrontaa.

”Sitten veli Paul kertoo, että Pyhä Adèle on kaikkien haavoittuneiden ystävä ja hänessä on valtava voima. On nimittäin ihmisiä, joiden tarvitsevuus on loputonta, eikä mikään voi täyttää aukkoa heidän sisällään. Heidän sydämensä imee kaiken itseensä, eikä silti umpeudu koskaan kokonaiseksi. Mutta on myös ihmisiä, joista valuu yli. He ovat niin täynnä, että heidän voimaansa riittää muille ja he luovuttavat sitä maailmaan.”

Pyhimyksiin uskominen haastaa ajattelumme rajoja: tapahtuuko ihmeitä, onko aina olemassa syy ja seuraus. 

Päähenkilön huolestuneet ajatukset liittyvät omaan poikaan, Johannekseen, hänen huonosti sujuvaan opiskeluun, ahdistuneisuuteen. On runsaasti sellaista aineetonta perintöä isovanhemmilta lapsille, jonka siirtymistä ei voi testamentissa luovuttaa tai siirtää jälkipolville, mutta kuitenkin se on nähtävissä pelokkuutena, vihana, katkeruutena, uskona, toivona ja luottamuksena.

 ”Pohjimmiltani olin varma, että minun oma pelkoni oli siirtynyt Johannekseen; että se mikä oli aikoinaan elänyt äidissäni, oli tarttunut Joonakseen jollakin kummallisella ylisukupolvisella manööverillä. Olin rakentanut poikaani vuosien varrella, kirjoittanut sen hänen sisäänsä ja alkanut elää sitä todeksi. Ja koska Joonas oli minun poikani ja samalla minulle lojaali, hän oli ottanut pelon vaivihkaa omakseen, kuin surkean lahjan isältään.”

Kolmen viikon ajan päähenkilö elää luostarin sääntöjen ja päiväjärjestyksen mukaan. Hän keskustelee veli Paulin kanssa myös ihmeistä.

”Veli Pauli kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”

Onko romaanissa kerrotut yksityiskohdat Adèlesta totta. Sehän pitää tarkistaa. Pyhimysluettelosta ei löydy tämän nimistä henkilöä, joten tarina on fiktiota. Sen sijaan tarkistin pyhimysluettelosta, kenen pyhimyksen muistopäivä on tänään 31. tammikuuta. Löytyi kiinnostava henkilö; pappi Giovanni Bosco. Hänet julistettiin pyhimykseksi 1934 ja hänen ansionsa liittyvät Torinossa asuvien köyhien ja laiminlyötyjen poikien auttamiseen. Hänen toimestaan perustettiin ammattikouluja ja suojapaikkoja myös tytöille. Hänen perustamansa sääntökunta ylläpitää noin tuhatta ammattikoulua, poikakotia ja opettajaseminaaria.

Lainaukset:

Joel Haahtela. Adèlen kysymys. Otava 2019