Lohtukirja

Monessa henkilöhaastattelussa kysytään nykyään, mikä on sinun lohturuokasi. Kysymys viittaa tilanteeseen, jossa vastoinkäyminen, pettymys tai masentava kokemus häivytetään syömällä jotakin sellaista, jonka tuntee antavan kylläisyyden lisäksi myös lohtua. Jos meillä on kyky lohduttaa itseämme ruualla, niin miksi ei myös lohtukirjalla. Kirjahyllyssäni on monta ruokakirjaa ja päättelenkin niiden liittyvän myös lohtusyömiseen.

Henning Mankellin kirja Juoksuhiekka laajensi käsitystäni hänen tuotannostaan. Wallander-dekkarit ovat tulleet pinnallisesti tutuiksi, mutta koska en ole dekkari-ihminen ovat nekin jääneet tuntemattomaksi. Asia korjaantui, kun luin hänen tuoreimman kirjansa, jota takakannessa kuvataan väkeväksi manifestiksi elämälle. Vakava sairaus muuttaa ihmistä, kirjailijan lyhyet tiivistelmät lapsuudesta, nuoruudesta, teatterityöstä Afrikassa, olisivat ehkä jääneet kirjoittamatta ilman syöpädiagnoosia.

Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastusta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Epäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet luonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen.

Mankell kertoo, ettei hän kyennyt keskittymään mihinkään uuteen tekstiin. Kokonaisen sivun lukeminen ei onnistunut, sanat ja lauseet eivät auenneet. Edes tutun, pidetyn kirjailijan uuden tekstin lukemisesta ei tullut mitään. Niinpä hän otti käteensä kirjoja, joita oli lukenut aikaisemmin ja niiden lukeminen vei ajatukset pois omasta tilanteesta ja sairaudesta. Mikä oli tämä lohtukirja?

Mankell oli kerännyt jo vuosia eri versioita Defoen kirjasta Robinson Crusoe, ja näiden joukosta löytyi mieluisin. Tämä versio on hänen mielestään paras koskaan kirjoitettu romaani. Haaksirikkoutuneen Robinsonin kohtalo autiolla saarella on periaatteessa kaikille tuttu, ja Mankell perustelee valintansa.

Totuus kuitenkin on, että Robinson ei ole koskaan yksin. Lukija kulkee kaiken aikaa näkymättömänä hänen rinnallaan. Juuri se tekee tarinasta niin maagisen. Jos lukija jää ulkopuolelle ja saa katsella sisään tekstiin vain etäältä, tarinan ja lukijan välille ei koskaan synny sitä, mihin kaikki romaanit tähtäävät. Mutta Robinson Crusoessa lukijalle tarjotaan tämä mahdollisuus. Lukija makaa hiekalla, yhtä haaksirikkoutuneena kuin Robinson. 

Väistämättä tulee mieleeni halu etsiä juuri tuo versio kyseisestä klassikosta ja lukea se. Mietin myös, mitkä ovat ne lohtukirjat, joihin haluan kriittisillä hetkillä palata.

Vertailin alkuperäistä Kvicksand kirjaa Otavan julkaisemaan suomennokseen. Hämmästelen kovasti, miksi kuvaliitteet, jotka kiinteästi kuuluvat kirjan sisältöön ja auttavat tekstin ymmärtämisessä, on jätetty käännösversiosta pois.

Henning Mankell: Juoksuhiekka. Otava 2015

Kompastuskivi

Kompastuskivi on osuva nimi muistolaatalle, joka on kiinnitetty katuun, jalkakäytävälle. Laattaan on kirjoitettu nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä.  Laatta on sijoitettu sen rakennuksen kohdalle, jossa tämä henkilö asui, pidätettin ja josta hänet siirrettiin tuhoamisleirille, joka on myös kirjoitettu kompastuskiveen. Berliinissä asui ennen sotaa 170 000 juutalaista ja sodan päätyttyä 6000. Puhdistus kohdistui myös muihin vainottuihin ryhmiin kuuluviin henkilöihin, kuten kuvaamani laatan tekstistä näkyy.
Kompastuskivien taustalla on ajatus muistuttaa meitä jatkuvasti menneistä virheistä ja nostaa esille yksittäinen henkilö, johon vääryys on kohdistunut. Talmudin mukaan "Ihminen on vasta sitten unohdettu, kun hänen nimeään ei muisteta."

Idean takana on berliiniläinen Gunter Demnigin halu luoda muistomerkki, joka on hajautettu moneen paikkaan. Tällä hetkellä se on maailman suurin hajautettu muistomerkki, joka löytyy useassa Euroopan maassa, yli 1000 paikkakunnalla. Muistomerkin edessä pysähdytään ja pään alas painaminen, joka on tarpeen kadulle asennetun kompastuskiven tekstin lukemiseksi on myös symbolinen kumarrus uhrien edessä.

Jos en olisi lukenut etukäteen kompastuskivistä, en olisi niitä huomannut Berliinin katuja kulkiessani. Yksi sana voi olla niin kiinnostava, että siihen ajatus tarttuu ja näkökyky tarkentuu. Samalla tavalla Patric Modianon romaanit saivat minut etsimään luettavaksi myös hänen muuta tuotantoaan. Näin tutustuin toisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin ja natsimiehityksen aikaan. Modianon esipuhe Hélène Berrin Päiväkirjat 1942-1944 päättyy näin.

Halusin kulkea eräänä iltapäivänä samoja katuja käsittääkseni paremmin, millaista Hélène Berrin yksinäisyys mahtoi olla. Rue Claude-Bernard ja rue Vauquelin eivät ole kaukana Luxembourgin puistosta. 

...

Aivan varmasti näillä kaduilla oli vuonna 1942 iltapäivä, jolloin sota ja saksalaismiehitys vaikuttivat kaukaisilta ja epätodellisilta. Paitsi Hélène Berr -nimisestä nuoresta naisesta, joka tiesi olevansa kaikkein syvimmällä onnettomuuden ja barbarian ytimessä, vaikka sitä oli mahdotonta sanoa ääneen ystävällisille ja välinpitämättömille ohikulkijoille. Niinpä hän kirjoitti päiväkirjaa. Aavistiko hän jo tuolloin, että hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa se luettaisiin? Vai pelkäsikö hän, että hänen äänensä tukahdutettaisiin niin kuin mijoonien muiden joukkomurhattujen ääni, jälkiä jättämättä? Tämän kirjan kynnyksellä meidän on vaiettava, kuunneltava Hélènen ääntä ja käveltävä hänen rinnallaan. Kuunneltava ääntä ja voimaa, jotka kulkevat kanssamme läpi koko elämän.

Hélèn on 21 vuotias aloittaessaan päiväkirjan kirjoittamisen "Kirjoitan, koska en tiedä kenen kanssa voisin puhua." Hän kertoo opiskelijaelämästään, harmaasilmäisestä pojasta, ystävistään ja perheestään. Hän lukee paljon, auttaa vaikeuksien kasaantuessa heikompiaan, etenkin lapsia. Ensikokemuksiaan siitä, miten ympäristö reagoi kun kohtaavat keltaista tähteä kantavan nuoren naisen, hän kuvaa näin.

En halunnut kantaa tähteä mutta päädyin kuitenkin tekemään niin, koska vastustaminen oli minusta pelkurimaista. Ensin kaksi pikkutyttöä osoitti minua sormella avenue de la Bourdonnais'lla. Sitten Ècole militairen metroasemalla (rappusia laskeutuessani muuan nainen toivotti:"Hyvää päivää, neiti") Lipuntarkastaja sanoi minulle:"Viimeiseen vaunuun." Niin ollen eilen kiertäneessä huhussa oli perää. Tuntui kuin painajainen olisi äkkiä muuttunut todeksi. Metro saapui, ja nousin ensimmäiseen vaunuun. Menin vaihtoasemalla viimeiseen. En nähnyt muita tunnuksen kantajia. Jäljestäpäin ajatellen silmiini olivat kihonneet tuskan ja kiukun kyyneleet, ja minun oli pakko tuijottaa paikkaan, jotta ne eivät valuisi poskilleni.

En tiedä, onko Hélèn saanut kotitalonsa edustalle jalkakäytävälle oman kompastuskivensä. Hän menehtyi Bergen-Belsenissä kovakouraiseen kohteluun ja lavantautiepidemiaan 1945 huhtikuun alussa, muutamia päiviä ennen kuin englantilaiset vapauttivat leirin.

Huutokauppa

Olen miettinyt, voiko empatiakykyä kehittää lukemalla. Jos valitsen luettavaksi kirjan, joka poikkeaa valtavirrasta, on selvästi ei-viihteellinen, jonka kanssa joudun kamppailemaan joko kielen tai aihepiirin vuoksi, muuttuuko käsitykseni maailmasta. Tällainen lukukokemus oli Teuvo Pakkalan vuonna 1894 ilmestynyt romaani Elsa.  Luin sen ajatellen tämän päivän jatkuvaa puhetta yksinäisistä vanhuksista; kotihoidosta, omaisten väsymisestä, hoidon kilpailuttamisesta, vanhusten aiheuttamasta kustannustaakasta. Tätä keskustelua, jossa ihmiseen kiinnitetään hintalappu.

Sana huutolainen viittaa huutokauppaan, jossa myydään ihminen; sairas, vanhus, avioton lapsi tai orpo, vähiten tarjoavalle. Tapa oli yleinen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella, viimeinen huutokauppa pidettiin 1935. Perinteisesti tilaisuus järjestettiin viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta. Tässä muutama pominta Pekkalan kuvaamana:

Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmisiä kylki kyljessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä…  

… Liisa siirtyi lähemmäksi toimituspaikka. Siellä oli kysymyksessä joku hoidokas, josta holhoojansa kertoi, että siitä oli sellainen vaiva sen hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen vuoteelle kaikin puolin.
- En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.
- Ette pidä puhtaana, sanoi esimies.
- Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo onneton lie.

 Hinnasta sovittiin ja tarjolle asetettiin uudet huutokohteet.

Aviottoman lapsen kohtalo oli usein samanlainen kuin pienen Yrjö-pojan, jonka Liisa tuo huudettavaksi   äidin kuoleman jälkeen. Äiti tunnettiin ja isästä paikalla olevilla näytti olevan omat arvailunsa.

Liisa nosti Yrjön tuolille. ...

- Siinäpä on kaunis poika! Arveli joku väkijoukosta.
- Taitaa olla herrasrotua, arveli toinen.
- Oikein kauniissa puvussakin!
- Paljollako otetaan tämä poika? Kysyy esimies.
- Seitsemänkymmentä viisi markkaa, huudettiin.
- Kuusikymmentä yhdeksän.
- Viisikymmentä.
Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.
Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. …

Kun huudot oli tehty ja alin hinta maksettu, alkoi matka uuteen hoitopaikkaan.

Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituiseen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosen ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
- Äiti, äiti, äiti…

Teuvo Pakkalan kuvaus on koskettavaa ja tarkkaa. Romaani Elsa on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita –sarjassa. Johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi ja kiinnostavaa luettavaa on myös aikalaisarvostelujen valikoima kirjan lopussa.

Teuvo Pakkala: Elsa, Suomalaisen kirjallisuuden seura

Merikelpoisuus

Ruotsin pyrkimys vahvistaa laivastoaan Itämerellä ei ole aina mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Yritystä ja pyrkimystä ei ole puuttunut koskaan. Kauan sitten päätettiin tilata viisi laivaa torjumaan vihollisen (= tanskalaiset ja puolalaiset) uhka merellä.  Kuninkaan lippulaivaksi suunniteltu edustusalus oli mahtava näky: kirkkain värein maalatut leijona- ja enkeliveistokset koristivat laivan takaosaa ja molemmilla laidoilla sotilaallista voimaa julisti kaksi riviä tykkejä. 

Merikelpoisuuden testaaminen oli uskottu kuninkaan suomalaissyntyiselle amiraali Klas Flemingille (ei ole sama mies, jonka tunnemme etunimellä Klaus nuijasodan ajoilta). Hän määräsi miehet juoksemaan laivan kannella laidalta toiselle. Koe jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, sillä laiva kallisteli uhkaavasti.

Neitsytmatkalle lähdettiin kaikesta huolimatta ja Tukholman kuninkaanlinnan vierestä laiva lipui verkkaisesti matkaan. Kymmenestä purjeesta oli nostettu neljä, ja kuinka ollakaan purjehdittuaan esiin katselijoiden ihailtavaksi kallion suojasta, tuulenpuuska tarttui purjeisiin. Laiva kallistui, tykkiluukut hörppäsivät vettä ja laiva upposi. Vasa-laiva pysyi pinnalla noin tunnin. Tämä tapahtui elokuussa 1628.

Vuonna 1961 laiva nostettiin meren pohjasta, restauroitiin ja saatettiin entiseen loistoonsa. Vasa-museossa sitä ovat ihailleet sankat turistijoukot. Siitä on tullut aivan ansaitusti Tukholman merkittävä turistihoukutus. 

”Vasa-laiva on symboli ajasta, jolloin mahtailu ja symboliikka ohittivat käytännöllisyyden. Se on Ruotsin suurvallan vertauskuva: maailman upein alus, joka purjehti epätodellisessa loistossaan hetken ja upposi kuin kivi, koska ei voinutkaan pysyä pinnalla.”

Tästä ja paljosta muusta kertoo: 

Mirkka Lappalainen

Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 

Kirja sai vuoden 2014 Tieto-Finlandia-palkinnon.

Näkyvyys

Calvino käsittelee kirjassaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle sellaisia kirjallisuuden arvoja, joiden hän katsoi olevan uhattuina. Kirja ilmestyi suomeksi 1999 Elina Suolahden kääntämänä. Calvino sanoi pelkäävänsä, että menetämme kykymme tarkentaa näkymiä suljetuin silmin, loihtia värejä ja muotoja kirjan sivuille painetuista kirjaimista ja sanoista, että emme kykene ajattelemaan kuvin. Yksi kuudesta pelastettavasta arvosta oli siis näkyvyys.

Calvino syntyi vuonna 1923 ja hänen lapsuudessaan lasta ympäröivä kuvatulva oli  rajallinen, vaikka siihen kuuluikin jo kirjojen, lasten kuvalehtien ja leikkikalujen värikäs maailma. Italialaisten lastenlehtien sarjakuvat olivat graafisen toteutuksen suhteen korkeatasoisia, eikä niitä sanallistettu puhekuplilla, joita alkoi ilmaantua vasta 1930-luvulla. Jokaisen kuvan alla oli kaksi- tai nelisäkeinen värssy. (Muistelen, että meillä oli sarjakuva Kieku ja Kaiku samalla periaatteella sanallistettu.) Lapsuutensa lukuhetkiä hän kuvaa näin.

Kulutin tunteja tutkimalla jokaista sarjakuvaa numerosta toiseen, kerroin mielessäni tarinat tulkiten kohtauksia eri tavoin, keksin vaihtoehtoisia ratkaisuja, sulatin yksittäiset tapahtumat laajemmaksi kertomukseksi, keksin ja eristin ja yhdistin toistuvia piirteitä jokaisessa sarjassa, sekoitin sarjoja toisiinsa, kuvittelin uusia sarjoja, joissa sivuhenkilöistä tuli sankareita.

Mitä on siis mielikuvitus? Kuinka sen määrittelemme ja mikä sen alkulähde on? Näihin kysymyksiin luentomuistiinpanot antavat useita selityksiä, mutta Calvino päätyy määritelmään, joka häntä itseään puhuttelee ja jossa hän sanoo tunnistavansa itsensä täysin.

Mielikuvitus on mahdollisuuksien ja olettamusten varasto, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mikä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa.

Mielikuvitus, muotojen ja kuvien maailma, on edellytys kaikelle tiedolle. Runoilijan mieli ja tiedemiehen mieli tietyllä ratkaisevalla hetkellä toimivat toisiaan seuraavien kuvallisten mielleyhtymien kautta, noudattaen siten nopeinta menetelmää yhdistää ja valita mahdollisten ja mahdottoman loputtomista variaatioista.

Luentomuistiinpanot on kirjoitettu 1984 ja näkyvyys kuvallisessa merkityksessä määrittyy silloin Calvinon sanoin näin.

Nykyisin meitä pommitetaan sellaisella kuvamäärällä, ettemme enää pysty erottamaan välittömiä kokemuksia siitä, minkä olemme nähneet muutaman sekunnin ajan televisiossa. Muisti peittyy kuvan palasista koostuvien kerrostumien alle kuin roskasäilö, ja käy yhä epätodennäköisemmäksi että yksikään monista hahmoista kykenisi kohoamaan sieltä esiin.

Moninaisuus

Italo Calvino sai luennoitsijakutsun Harvardin yliopistoon ja pakkomielteen omaisesti hän ryhtyi valmistelemaan lukuvuodeksi 1985-86 esitelmäsarjaa, jonka teemana olisi ensi vuosituhannelle säilytettävät kirjalliset arvot. Viisi esitelmää oli valmiina, kun hän oli lähdössä matkalle. Kuudes esitelmä "Consistency" oli tarkoitus viimmeistellä Amerikassa. Matka ei koskaan toteutunut, elämä päättyi, mutta työpöydältä siististi muovitaskuihin kootut esitelmät julkaistiin kirjana Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.

Luotan kirjallisuuden tulevaisuuteen koska tiedän, että joitakin asioita vain kirjallisuus voi antaa omien erikoispiirteittensä ansiosta.

Olen poiminut tuosta 123 sivua pitkästä, tiiviistä ja rikkaasta lukemisen ylistyksestä muutamia kohtia, joilla Calvino perustelee nämä kirjallisuuden arvot: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus.

Moninaisuuden merkitystä on mielestäni vaikein tiivistää. Kirjallisuudella on suuri haaste koota eri tiedonalat ja koodit maailmannäkemykseksi, joka on entistä moninaisempi ja monisärmäisempi. Tässä osuudessa  Calvino käsitelee mm. näitä kirjailijoita: Carlo Emilio Gadda, Robert Musil, Proust, Thomas Mann, Jorge Luis Borges, Georges Percin.

Puolustuspuheeni, jonka kohteena on romaani verkkona, on päättynyt. Joku voi esittää vastalauseen sanomalla, että mitä enemmän teos pyrkii moninkertaistamaan mahdollisuuksia, sitä kauemmas se etääntyy kirjoittajan ainutkertaisesta minästä, sisäisestä vilpittömyydestä, oman totuuden löytämisestä. Päinvastoin, vastaan siihen, mitä me olemme, mitä itsekukin meistä on ellei kokemusten, tietojen, luetun, kuvitelmien yhdistelmä? Jokainen elämä on ensyklopedia, kirjasto, esineluettelo, tyylien näytevarasto, jossa kaikki voidaan jatkuvasti sekoittaa ja järjestää uudelleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Mutta ehkä vastaus, jonka antaminen on sydäntäni lähinnä onkin toinen: jospa olisikin mahdollista luoda teos minän ulkopuolelta… (jatkuu sivulla 123).

Olen kirjoittanut postaukset käänteisessä järjestyksessä eli kirjan lopusta lähtien. Jos haluat lukea Calvinon ajatuksia keveydestä, nopeudesta ja täsmällisyydestä, katso maaliskuun tekstejä.

  

  

Täsmällisyys

Italo Calvinon kirjassa Näkymättömät kaupungit kuvataan Marco Polon ja Kublai Khanin tapaamisia shakkilaudan äärellä. Kublai Khan on älykkö, joka järkiperäistää, geometrisoi ja muuttaa ympäristönsä numeroiksi ja shakkinappuloiksi. Ottelun kulku, Calvinon mukaan:

Suurkaani yritti samastua peliin: mutta nyt hän ei tajunnut pelin tarkoitusta. Jokainen peli päättyy voittoon tai tappioon. … pelkistyi neliskulmaiseen höylättyyn puunkappaleeseen.

 Silloin Marco Polo sanoi: - Shakkilautasi, majesteetti, on kahdesta puulajista tehty upotustyö: eebenpuusta ja vaahterasta. Neliö johon valaistunut katseesi keskittyy, leikattiin vuosirenkaasta joka kasvoi kuivana vuonna, näetkö millaiset sen syyt ovat? Tässä kohoaa tuskin näkyvä nystyrä: silmu yritti työntyä siitä jonain varhaiskevään päivänä mutta yön halla pakotti sen luovuttamaan. Suurkaani ei ollut vielä huomannut että muukalainen pystyi sujuvasti puhumaan hänen kieltään mutta se ei häntä ihmetyttänyt. - Tuossa on hiukan suurempi huokonen. Siinä on ehkä ollut toukan kolo, mutta ei puumadon, sillä kuoriuduttuaan se olisi heti jatkanut kaivamista, vaan lehtimadon joka mutusteli lehtiä ja sen takia puu valittiin ja kaadettiin… Kaivertaja koversi taltallaan tämän reunuksen liittääkseen sen korkeampana työntyvään ruutuun...

Asioiden määrä joka voitiin lukea sileästä ja tyhjästä puupalasta sai Kublain ymmälleen ja Polo oli jo päässyt puhumaan eebenpuumetsistä, sääskistä, tukkilautoista joita uitetaan pitkin jokia, rantalaitureista, naisista ikkunoiden ääressä...

Katkelma on osa Calvinon valmistelemasta esitelmäsarjasta. Tässä osuudessa hän tarkastelee täsmällisyyttä. Monisäikeinen vertauskuva sisältää mielestäni sekä sanottavan todellisuuden sekä sen mitä ei voida sanoa.

Jos haluat lukea lisää täsmällisyydestä, aukaise kirja Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle sivulta 64.

Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu...