Anoreksia

Kun luen jotakin sävähdyttävää, ryhdyn automaattisesti vertailemaan lukukokemustani johon aikaisempaan. Laura Lindstedtin Oneiron ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tuottivat samanlaisen jälkivaikutuksen: oli pakko hakea lisätietoa ja varmistusta faktojen todenperäisyydelle. Olivatko kirjoissa mainitut henkilöt todella eläneet jossakin vaiheessa Venäjällä ja New Yorkissa? Milloin fakta muuttuu fiktioksi, tähän en löydä suoraa vastausta, eikä se lukemistani haittaa. Mutta kun näen Jokapäiväisen elämämme päähenkilöt: äidin ja tyttären (Marina Tsvetajeva ja Ariadna Efron) yhteisessä valokuvassa, saan jalkojeni alle tukevaa perustaa ja uskon myös siihen historialliseen todellisuuteen, joka kirjassa kuvataan.

Oneironissa seitsemän naisen elämäntarina keritään auki merkillisessä välitilassa, josta he yksitellen lopullisesti erkanevat ja jättävät toisilleen jäähyväiset. Näistä seitsemästä päähenkilöstä kuvataan yksityiskohtaisesti juutalainen Shlomith, jonka sairaudesta, anoreksiasta, kirjoitetaan viisaasti ja harkitusti.

Ihmisten kokemus rakkaudesta, läheisyydestä ja helvetistä, johon ihmisetkin kuuluvat, on lähentymistä ja loitontumista.

”Eiväthän kaikki ihmiset, aina ja kaikkialla, ole yhtä kuin helvetti. Osa meistä on ainakin toisinaan taivaallisen rakastettavia. Mikäli luotamme on mahdollista päästä hetkeksi pois, jos meitä voi ikävöidä ja kaivata, jos meitä voi lähestyä ja meistä voi loitontua, silloin, ja vain silloin meissä on hitunen taivaallista rakastettavuutta.”

Suhde äitiin tiivistyy kuvauksessa ruokailutilanteista, joissa äärimmäisen laiha 15-vuotias tytär näyttää olevan umpikujassa.

”Hän oli saanut tarpeekseen yhteisessä ruokapöydässä istumisesta. Hän ei halunnut nähdä äitinsä marttyyrimaiseen myrtyneisyyteen sulkeutuneita kasvoja, joista aika ajoin tussahti syyttävä puhahdus, jonkinlainen vaiennettu huudahdus, kuin musta itiöpöly vanhasta, parhaat päivänsä nähneestä känsätuhkelosta (Lycoperdon perlatum). ”

Kun tytär pääsee irti ruokapöydän piinasta, hän asettuu asumaan kotinsa viereiseen pieneen yksiöön, johon äiti tuputtaa ja tunkee ruokaa.

”Mitä hän sitten halusi silmiinpistävällä laihuudellaan viestiä, joku olisi saattanut kysyä, vaikka näistä asioista keskusteltiin tuohon aikaan huomattavasti vähemmän kuin nykyään. …
Hän halusi taiteilla rajalla. Hän halusi osoittaa vahvuutensa, ei painoja nostamalla vaan painoa laskemalla. Se oli tarkkaa työtä, jota katseiden takana olevien enemmän tai vähemmän lihavien ihmisten sietäisi vähintäänkin kunnioittaa. Jos jotakin peruuttamatonta tapahtuisi, sekin olisi hänen oma valintansa: luova loikka rajan ylitse.”

Psykoanalyyttinen näkemys korostaa äidin merkitystä, vaikka perimmäinen viesti onkin esitetty isälle: ”Pelasta minut tuolta syöjättäreltä”. Nämä ajatukset ovat perinteisiä, eivätkä nykyään yksinomaan ohjaa hoitokäytäntöjä. Yhteisön merkitys tulee korostetusti esille Oneironissa, kun Shlomithin elämä kibbutsissa saa uuden sisällön lasten ja avioliiton kautta.

Lukijaa mietityttää, miksi tähän uuteen tarkkojen sääntöjen ja rajoitusten maailmaan tunnetaan vetoa. Irtautuminen kibbutsista tapahtuu vasta kuuden päivän sodan uhrien taustojen selvittyä ja sen jälkeen kun omista lapsista ja heidän kasvatuksestaan luopuminen osoittautui kohtuuttomaksi vaatimukseksi.

”En syytä sairastumisestani äitiäni – se olisi niin 70-lukulaista! – enkä myöskään isääni. Sisarukseni ovat terveitä, vaikka he kasvoivat kanssani samassa ympäristössä ja altistuivat samoille ristiriitaisille signaaleille.”

Terapiaan hakeutuminen ja sen auttava vaikutus perustellaan näin:

”Tunnette ehkä myös sanonnan, jonka mukaan juutalainen mielikuvitus on historian vahvistamaa vainoharhaisuutta. Itsetutkiskelu ja itsekriittisyys, mustasta huumorista puhumattakaan, kuuluvat kulttuuriimme, ja nämä kaikki ovat erinomaisia ominaisuuksia terapian onnistumisen kannalta.”
 

Patologiselle syömishäiriökäyttäytymiselle voi hakea syitä kulttuuritaustasta, ulkonäköpaineista ja vääristyneestä terveystietoudesta. Tähän kaikkeen kuuluvat kasvojen kauneusleikkaukset, rintojen, reisien, pakaroiden ja vatsan muokkaus, lihastreenit ja dietit. Omasta kulttuuritaustastaan Shlomith sanoo:

”En ole koskaan kyennyt uskomaan Jumalaan, mutta silti koen olevani juutalainen henkeen ja vereen. Toisekseen juutalaiseksi on mahdollista, vaikkakaan ei helppoa, kääntyä. Riittää että opiskelee uskon ydinasioita paneutuneesti. Etniseen ryhmään sen sijaan ei voi halutessaan liittyä. Siihen synnytään ja siinä pysytään.

Minä käsitän juutalaisuuden laajassa, kulttuurisessa mielessä. Väitän, että kaikkein maallistuneinkin juutalainen kantaa mukanaan, ehkä tiedostamattaan, esimerkiksi puhtauden ja sekoittamattomuuden prinsiippejä, jotka ovat elimellisesti osa kulttuuriperintöämme. Juutalaisuudessa näitä ideaaleja käsitellään erityisesti ruoan kautta, mikä tekee juutalaisen kulttuurin erityisen alttiiksi syömiseen liittyville patologioille.”

Aloitin viittauksella Riikka Pelon kirjaan Jokapäiväinen elämämme ja sen päähenkilöihin, äitiin ja tyttäreen.  Heidän valokuvansa teki heidät eläviksi, oikeiksi ihmisiksi. Todellisuuden tunnetta Oneironissa rakentaa viittaukset tutkimuksiin, performansseista kirjoitetut kritiikit ja maininta Andrea Dworkista. Hänestä löytyy valokuvia ja taustatietoa, joiden pohjalta voi itse kehitellä näyttämön, jolla nämä kaksi naista käyvät kiihkeän väittelyn. Sanailun aloitta äärimmäisen laiha, kiharatukkainen Shlomith:

 ”Ruumiini on yhteisön padottujen vihantunteiden kauttakulkupaikka.”
 

Oneiron on kirja, jonka jätän hyllyyni uudelleen luettavaksi. Ryhmäilmiöt kibbutsin kaltaisessa yhteisössä ja muissa vastaavissa tiukkarajaisissa ryhmittymissä, olisivat oman analyysinsa ansainneet, mutta tämä tällä kertaa.

Lähteet:

Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013

Autofaktiosta autofiktioon

Selailin Parnassoa ja luin sieltä täältä: kritiikistä, kriitikoista, kustantajista ja Knausgårdista ja Mondianosta.

Pääkirjoituksessa Karo Hämäläinen johdattaa lukijan lehden pääteemoihin. Kritiikit ja kriitikot herättävät voimakkaita tunteita, sehän on itsestään selvää. Mutta mitä voi kohtuudella odottaa julkaistulta kritiikiltä. Pidin tästä määrittelystä:

”Kritiikki ilman esittelyä ei ole kritiikki vaan puhetta tyhjästä. Kritiikki ilman analyysia on mielipide. Kritiikki ilman arvotusta on ylioppilasaine.”
 

Jokainen lukija muodostaa mielipiteen lukemastaan kirjasta: oli hyvä, kannatti lukea tai huono, en jaksanut loppuun. Jos kommentti on tuollainen, lukija liikkuu todennäköisesti oman mukavuusalueensa sisällä. Eikä siinä mitään moitittavaa ole, mutta itse olen tehnyt sen huomion, että uusille alueille astuminen on aina jännittävää ja antoisaa. Yksi keino avartaa kirjamaisemaa on lukea muiden valitsemia kirjoja. Esimerkiksi Finlandia palkintoraati nostaa esiin sellaista kirjallisuutta, jota tavallinen lukija ei löydä. Tämän pohjalta herää jo kiinnostus. Toisaalta myös kirjallisuuden valtavirtaan astuminen tuo mukanaan myös kirjallisuuden markkinointiin liittyvän ilmiön, jossa kirjailijasta tuleekin tärkeämpi puheenaihe kuin hänen kirjoittamansa kirja. Jos ei pidä kirjailijan naamasta, ei kiinnostu kirjastakaan.

Yritin astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle tutustumalla afrikkalaiseen kirjallisuuteen ja valitsin kaksi kirjaa: valkoisen kirjoittaman kirjan afrikkalaisesta perheestä, ja toisen mustan afrikkalaisen kirjailijan kirjoittaman sukutarinan. Molemmat kirjat jäivät kesken. Ensimmäinen, koska sen kerronta oli niin ulkokohtaista ja ennakkoluuloja vahvistavaa stereotypiaa, ja jälkimmäinen oli niin vierasta, että en saanut siihen otetta. Mutta sinnittelen vielä, onhan kysymyksessä kokonainen maanosa, monipuolinen kulttuuri ja monikielinen alue, jota ei oikeastaan voi edes laittaa afrikkalainen kirjallisuus –nimikkeen alle.

Kirjallisuuden aikakauslehti Parnasson pääkirjoituksessa on lause ”Kun kriitikko kirjoittaa itsestään, kyseessä on kolumni, autofaktio. Se on trendikästä. Niin kirjailijatkin tekevät.”

Yksi outo sana ja heti käyn googlaamaan. Naputtelen autofaktio, ja tarkentava kysymys: tarkoititko autofiktio. Vilkaisen pääkirjoitusta: kyllä siinä lukee naputtelemani sana ja löydän tietoja autoista ja rekisteritiedoista. No, sitten jo uskon, että autofiktiosta on kysymys. Näin ohjaudun lukemaan Päivi Kososen artikkelin Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-sarjasta.

”Knausgård toteuttaa oman omaelämäkerrallisen projektinsa lavastamalla draaman, jossa isänsä pelon varjossa kasvanut poika pyrkii vapautumaan syyllisyydestään kirjoittamalla avoimesti tunteistaan, häpeästään ja peloistaan, itsesyytöksistään ja epävarmuudestaan, viimein perimmäisestä halustaan tulla ymmärretyksi, nähdyksi, tunnustetuksi.”

Tästä siis on kysymys autofiktiossa. Onko siis omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa perimiltään kysymys siitä, että korjataan ja parannetaan kirjailija-kertojan kokemat haavat. Innostun aiheesta ja jatkan sanan taustan selvittelyä. Aiheeseen liittyviä väitöskirjojakin löytyy. Ensimmäisen kerran kirjallisuuden lajinimike tuli käyttöön 2007 Anu Kaipaisen Vihreiksi poltetut puut –teoksen yhteydessä. Pirkko Saision kirjat: Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja on luokiteltu autofiktioksi. Samaan lajiin kuulunevat myös 1960 -70 –luvuilla julkaistut tunnustus- ja dokumenttikirjallisuus. Lukijalle tulee näitä lukiessa tunne, että tarinaan sekä uskoo että ei usko samanaikaisesti. Kirjailija näyttää olevan piilosilla: haluaa paljastaa, toivoo ehkä tulevansa löydetyksi tai ainakin nähdyksi.

Märta Tikkanen sanoo: ”On ehkä elämäni suurin pettymys, ettemme pystyneet Henrikin kanssa puhumaan asioista, joista kirjoitin kirjassa.”

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallista tekstiä ja vahvasti tulee tunne, että hän todella kertoo omasta elämästään, kaunistelematta ja hyvin avoimesti. Lukija tunnistaa ja muistaa välähdyksiä omasta lapsuudestaan: ulkopuolisuutta, pelkoa, häpeää ja tilanteita, joissa tiivistyy läpielämän aikuisuuteen siirtyvät tunnelmat.

Knausgård on taitava kertoja, joka tavoittaa lukijansa ei ainoastaan sanoin, lausein ja kerronnan rytmillä vaan jollakin merkillisellä kyvyllä luoda näkymä lukijan katsottavaksi. Hän itse päättää esseensä Själens Amerika (sielun Amerikka) kuvaukseen Chaplinin Kultakuume elokuvasta, jossa Chaplin esittää perunatanssin; hänellä on kaksi perunaa, kaksi haarukkaa ja pöytälevy. Näillä välineillä hän taikoo katsojalle todellisuuden. En osaa pitää puhetta, mutta minä teen tanssin, hän sanoo. Ja juuri tästä on kysymys taiteessa.

Lukeminen on iloa ja löytämistä. Painovirhe tai hämärä lause kuljettaa uteliasta uuteen. Nyt voi jäädä miettimään, mitä tarkoittaa viittaus, että jokin teksti on kirjoitettu polvillaan, ei lukijaa ajatellen. Onko se nöyryyttä ja pyrkimystä rehellisyyteen, aitouteen? - Taidan kirjoittaa vain itselleni, muistaakseni lukemani, ainakin jotakin siitä.

Lähteet: Parnasso nro 5/2015

Karl Ove Knausgård: Själens Amerika – texter 1996-2013. Norstedts, Stockholm 2014

  

Naisten viihdekirjallisuus

Tämän otsikon alla voi kirjoittaa melkein mistä vaan. Naiskirjailijoista, viihdekirjallisuudesta, romantiikasta, rakkaudesta ja onnellisesta lopusta sekä ritarillisista miehistä. Kun kirjan kirjoittajasta sanotaan, että hän on suosittu naisviihdekirjailija, herää ajatus vaalean punaisesta pitsihuivista, jota tuuli hellästi hyväilee kantajansa kaulalle kietoutuneena.

Nyt puheena olevaa kirjaa on myyty maailmalla ainakin neljä miljoona kappaletta ja sen jatko- osakin on jo markkinoilla. Tämän kirjallisuuden lajin olen sivuuttanut ehkä juuri siksi, että kustantaja kirjan takakannessa esittelee sen ”aseista riisuvana rakkaustarinana”.

Tarina on kerrottu jännitteisesti ja loppuratkaisu pysyy piilossa, vaikka merkillisiä kohtaamisia kuvataan paikoitellen oudosti.

”Aioin nousta autosta. Hänen kätensä ampaisi minua kohti. Se pysähtyi käsivarrelleni outona ja radioaktiivisena. Me molemmat tuijotimme sitä”.

Mistä tunnistaa radioaktiivisen käden? Kysyn vain varmuuden vuoksi.

Kirjan teema on tärkeä: parantumattomasti sairaan, neliraajahalvaantuneen nuoren miehen kamppailusta ja oikeudesta päättää omasta elämästään. Näin vaikea vammautuminen koskee kovin monta ympärillä olevaa: omat perheenjäsenet, entiset työtoverit ja ystävät, henkilökohtaiset avustajat ja satunnaiset tapaamiset ravintoloissa, hotelleissa, lentokentällä jne. Kohtaamisessa on monesti myös oheisviesti; ylenkatsetta, halveksuntaa ja inhoa. Will kieltäytyi joskus tapaamasta entisiä ystäviään. Hänen avustajansa oli niitä todistanut ja nähnyt työtoverin katseen.

”sekoituksen sääliä, inhoa ja tavallaan myös syvää helpotusta siitä, että tämä oli itse välttynyt niin kauhealta kohtalon iskulta. Oletin, ettei Will kestäisi kovin monia sellaisia kohtaamisia.”
 

Vaikeasti sairaan hoitajina ovat usein lähimmät omaiset, mutta myös ammattilaisille pitkäaikainen hoitosuhde muodostuu psyykkisesti kuormittavaksi.

”Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.”
 

Näin avustaja kuvaa omia tunteitaan, mutta kirjassa tulee esille myös autettavan tuntemukset, jotka hoitosuhteen jatkuessa saavat myös sanallisen muodon.

Äidin ja pojan välinen suhde on etäinen, ehkä se on muuttunut vammautumisen myötä tai se ei ole ollut koskaan välitön ja läheinen. Kuvaus on hyvin uskottava:

”Äitiydessä on vain se ongelma, jota ei ymmärrä ennen kuin on itse äiti: ettei silloin näe edessään aikuista miestä – kompuroivaa, sänkileukaista, löyhkäävää, jääräpäistä jälkeläistään, jolla on pysäköintisakkoja, lankkaamattomat kengät ja monimutkainen rakkauselämä. Äiti näkee samassa hahmossa kaikki miehen aikaisemmat vaiheet.
Näin Willissä vauvan, jota pidin sylissäni täysin hullaantuneena, pystymättä uskomaan, että olin luonut uuden ihmisen. Näin käteeni tarttuvan taaperon, koulupojan, joka itki raivon kyyneliä toisen lapsen kiusattua häntä. Näin haavoittuvuuden, rakkauden, menneisyyden. Ja sen kaiken hän pyysi minua hävittämään – sekä pienen lapsen että aikuisen miehen, kaiken sen rakkauden, kaiken sen menneisyyden.”

On hyvä, että naisviihdekirjailija (todella vähättelevä ja luotaan työntävä luonnehdinta) on tarttunut aiheeseen ja saanut kaikki tärkeät äänet, puolesta ja vastaan, kuuluville.

Kenelle sinä suosittelisit kirjaa luettavaksi? Sanoisitko, että tässä olisi vähän naisviihdettä?

Lainaukset: Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus 2015

  

Kahden maan asukas

Kahden maan asukas elää väistämättä jatkuvassa tunneristiriidassa; kumpi on parempi. Tuttu tuntuu turvalliselta, mutta vieras viehättää. Ihmismieli ei ole järjellä hallittavissa ja vertailu keskenään ristiriitaisten asioiden välillä tapahtuu automaattisesti. Tässä suhteessa olemme toki erilaisia; toisella on olemassa vain musta ja valkoinen, toinen viihtyy harmaan eri sävyjen vertailussa ja jollekin vain sateenkaaren koko kirjo on katsomisen arvoinen.

Historiasta innostuneelle Iberian niemimaa on tyhjentymätön aarrearkku. Jokaisen uuden  rakennushankkeen tiimoilta löytyy yhä edelleen arkeologisia kerrostumia tutkittavaksi. Näin on myös kirjallisuudessa.
Suomeksi käännetään verkkaisesti vanhaa roomalaisajan kirjallisuutta, joka sijoittuu Hispaniaan. Noin vuonna 40 jKr. Bilbilis-kaupungissa (lähellä nyk. Zaragozaa) syntynyt Martialis kirjoitti ainakin 1550 runoa, joista vuonna 2000 on julkaistu valikoima suomeksi. Yllättävän tuoreilta Martialiksen epigrammit vaikuttavat:

”Jos olet köyhä, Aemilianus,
tulet aina olemaan.
Nykyään rikastuvat vain rikkaat.”

Itseään egosentrisesti ihailevaa nuorta sivaltaa runoilija:

”Kaunis olet, tiedämme,
ja totta on, että olet sekä
nuori että rikas, kuka sen kieltäisikään?
Mutta kun kehut liikaa
itseäsi, Fabulla,
et ole rikas etkä
nuorikaan.”

Todellisuuden ja kuvitellun ristiriitaa on vaikea sulattaa. Oman mielen tasapainon kannalta on mukavampaa liioitella, kärjistää, vääristää ja valehdella. Tämän tyyppistä ilmiötä kutsutaan sosiaalipsykologiassa kognitiiviseksi dissonanssiksi. Taloustutkimuksen kyselyssä selvitettiin vastaajien käsitystä siitä, kuinka moni maailman lapsista pääsee aloittamaan koulunkäynnin. Suurin osa valitsi huonoimman tarjotun vaihtoehdon, 20-30 prosenttia, kun osuus todellisuudessa on 95 prosenttia.  Entä köyhyys? 75 prosenttia suomalaisista uskoo, että köyhyys lisääntyy maailmassa, mikä ei onneksi pidä paikkaansa.

Keskustelua köyhyydestä ja koulutuksesta on pidettävä jatkuvasti esillä, erityisesti humanismin näkökulmasta. Humanisti uskoo, että kaikilla järkevästi ajattelevilla on kulttuurissaan yhteinen pohja. Espanjan katolinen kirkko on aikoinaan tarkkaan määrännyt, miten tuli elää ja ajatella. Inkvisitio ja ankara sensuuri rajoittivat tehokkaasti uusien aatteiden leviämistä. Valencialainen humanisti ja kasvatusajattelija Juan Luis Vives (1492-1540) julkaisi koko kirjallisen tuotantonsa ulkomailla. Humanismin pyrkimys on tutkia tiedon lähteitä, ja muodostaa maailmankuva tälle perustalle. Vivesiltä on jäänyt elämään tämä lause:

”Historia tekee pojista aikamiehiä, historian tuntemattomuus aikamiehistä poikasia.”

Myös köyhyydellä ja nälkävuosilla on Espanjassa pitkä historia. Maatilojen viljelystä vastasivat maata omistamattomat vuokraviljelijät. Vuoden 1788 väestölaskennan mukaan 50 prosenttia miespuolisesta väestöstä palveli armeijassa tai kirkossa tai kuului aatelistoon. Aatelistoon kuuluminen tarkoitti myös sitä, ettei taloudellinen toimeliaisuus ja rahan ansaitseminen ollut sopivaa. ”Puolet Espanjasta syö, mutta ei tee työtä, kun taas toinen puoli tekee työtä, mutta ei syö.” Sanonnalla on siis pitkä historiallinen taustansa.

Euroopan ulkolaidoilla sijaitsevat maat voivat olla jollakin vaikeasti määritellyllä tavalla samanlaisia, tällainen tuntuma on itselläni. Mutta se, miten asuminen etäällä Euroopan keskiöstä on ihmistä muokannut, on arvoitus. Suomalaiset tulevat tuskin pelkän auringon ja hyvän ruoan perässä Aurinkorannikolle elääkseen hyvää elämää.

Kiinnostava piirre espanjalaisuudessa on heidän ristiriitainen suhde auktoriteetteihin.

”Auktoriteetin puutteessa (Espanjan) molemmat tasavallat epäonnistuivat, ensimmäinen siksi, ettei lakattu kaipaamasta kuningasta, joka korjaisi epäkohdat, ja toinen siksi, ettei poliitikoista kukaan kyennyt saamaan riittävää arvovaltaa.”

”Autoritaarisuus on Espanjassa kautta vuosisatojen nostanut esiin sille vastakkaisen virtauksen, joka sanoutuu mahdollisuuksien mukaan irti auktoriteeteista. Piirre on ilmennyt eri yhteyksissä ja eri tavoin. Cervantes teki pilaa silloin jo ikääntyneistä ritariuden ihanteista. Lope de Vega oli uskollinen kuninkaalle, mutta arvosteli pienempien herrojen tyrannimaisuutta. Espanjan kulttuuriin on myös kuulunut tapa kunnioittaa valtaa vastaan nousseita.”

Sisällissota 1933-1936 oli julma ja verinen, kuten tällaiset sodat aina ovat. Vaikka rauha on saatu aikaan sanotaan sisällissodan kestävän sata vuotta.  Aikaisemmassa Rondaan liittyvässä kirjoituksessani viittasin Hemingwayn romaaniin Kenelle kellot soivat.

”Romaanin kuvaus perustuu tositapahtumaan, jonka näyttämönä on ollut kaunis vuoristoinen andalusialaiskaupunki Ronda. Sen (nykyiseltä vanhalta) kaupungintalolta on kulkenut tuo muutaman sadan metrin pituinen kärsimyksen ja kuoleman kuja kaupunkiin johtavalle vanhalle sillalle, josta pudotus jokeen on toista sataa metriä”

Vastakkain olivat suurmaanomistajat ja muut ”väärällä puolella” olevat ja heidän vihamiehensä. Näitä olivat maanvuokraajat ja päivätyöläiset, jotka olivat varustautuneet heinähangoilla, varstoilla ja muilla lyömäaseilla. Kaikki kujanjuoksuun pakotetut oli tarkoitus surmata sillalla tai jos he pääsivät sillalle saakka elävinä, heittää heidät Tajo-joen rotkoon.

Tämän tekstin innoittaja on kirjakauppias, joka suosittelee asiakkaalleen kirjaa, jota asiakas ei tiennyt olevan olemassakaan.

Lähde: Kalevi Toiviainen, Tähtiä Espanjan taivaalla – Espanjan kulttuurin ja espanjalaisuuden vaikuttajat. Hemingway Bookshop S.L. Fuengirola 2011









   









 

Yöperhonen ja hunaja

Joskus käy niin, että kirjan lukeminen on työlästä: aihe ankea, kieli kiemuraista, ihmiset epäinhimillisiä. Katja Ketun Yöperhonen oli minulle juuri tällainen kirja, jota en ehkä olisi itselleni hankkinut, mutta se tuli pyytämättä pöydälleni. Luen ja sivulla 36 tulee jo kohta, johon kiinnityn:

”Kuljen lehdon tärkeimmän puun, vanhan lehmuksen eteen ja kiedon käteni sen viileän rungon ympärille. Puu on hiljaa eikä vastaa. Hetken pelkään, ettei korkeus tartukaan minuun tänä iltana, ja nyt jos koskaan tarvitsen sitä. Sitten muistan: Jumaluus on vähän kuin tattimetsällä käyminen. Ensin sitä tähyilee, etsii, yhtään sientä ei löydy. Sitten istuu kannonnokkaan lepuuttamaan, lakkaa yrittämästä. Ja yhtäkkiä maisema avautuu. Mättäät ja polunvierusta pursuavat haperoita, rouskuja, vahveroita, niitä pistää joka paikasta, jumaluus on sittenkin läsnä. Äkkiä runko ei olekaan kylmä, vaan elävä. Tuttu rauha ja valo valtaa minut, viime päivien levottomuus ja kauhu katkeaa hetkeksi.”

Jatkan lukemista ja ihmettelen, mistä nuo oudot sanat tulevat. Henkilökuvaus maalaa vankileirille saapuvan Elnan silmieni eteen, vaikka en sanojen taustaa tunne, enkä ole kenenkään aikaisemmin kuullut näin ketään nuorta naista kuvaavan.

”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elna Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentunkeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamustaherättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin. Matka ei sen hampaisiin ja asentoon tuntunut pystyneen. Tuskin lukutaitoinen, arvelin, mutta jotakin ylpeyttä siinä oli.”

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Vorkutan vankileirille, Marinmaalle ja Petsamoon. Tarina alkaa vuodesta 1937 ja päättyy viime vuoteen 2015. Pahuuden muodot vain muuttuvat, ja ahdinko syvenee.

Marinmaalla, Larvan kylässä, vanhoilta asukkailta ostetaan väkisin maat patoyhtiötä varten. Elna yrittää parhaansa: lepyttelee, ruualla hyvittelee, muistaa viimeisen hunajapurkin. Hän ihmettelee, mihin mehiläiset ovat kadonneet, kehuu ja kiittelee kylän omaa poikaa, joka kaupunkilaisen kanssa liikkuu nimiä kauppakirjoihin kiristämässä. Ajattelen, että tuo hunajan tarjoamiseen ja syömiseen liittyvä kuvaus on tiivistymä tilanteen ”epäpyhyydestä”.

”…Rapulla seisten Kostja kurkottaa hunajapurkin ylimmältä hyllyltä, perääntyy sitten nopsakasti saalis mukanaan. Elna pamauttaa luukun kiinni. Kostja laskee purkin pöytään ja vääntää sen punaruutuisen lakin auki. Työntää surukyntisen sormensa kultaiseen tahnaan, sitten nuoleskellen suuhunsa, imee:
- Armonmettä.”

Neuvottelut tai oikeastaan kiristys jatkuu. Elna yrittää vedota kylän omaan poikaan.

”Omat ovat maat, Koza voi todistaa. Vaan sinäpä häpiät meitä. Miksi? Hylkäät heimosi ja selän käännät omalle kylälle. Täällä telkkuat.
- Paras olisi pistää nimi paperiin.
Tupakansavu leijailee röyhkeänä tuomentuoksuisessa keittiössä. Muksa karistaa tuhkan hunajapurkkiin. Elna ei ole huomaavinaan, mutta kantokäsi tärisee.”

Hunajapurkki tulee vielä kolmannen kerran Elnan ja Kostjan eteen. Nyt vieras ei ole paikalla ja tunnelma muuttunut.

”Yllätyksekseni myös Kostja näyttää päässeen takaisin Elnan armoihin. Siinä se jälttää lammaspaistia, hörppii tsaikkaa hyvällä halulla ja kaapii hunajapurkkia Muksan sinne karistamista tuhkista piittaamatta. Kallisarvoista mesiangervoherkkua ei selvästikään haaskata.”

Yllätyin, kun huomasin merkinneeni nuo edelliset kohdat muistiin ensilukemisen yhteydessä. Ja hämmästyin vielä toisenkin kerran, kun kirjan luettuani kävin hunajamuseossa ja sain pikaopastuksen mehiläisten elämästä mehiläispesässä, hunajasta ja sen historiasta.

Malagan maakunnassa, Colmenarin kylässä, sijaitsee hunajamuseo, jossa on erinomainen opastus, havaintomateriaali, videot ja pieni työpaja. Tässä muutama poiminta mehiläisten elämästä:
- mehiläispesässä elää noin 80 000 mehiläistä
- pesässä on yksi kuningatar, joka elää noin 5 vuotta
- kuhnurin elämä pesässä on pelkää juhlaa, se elää valmiiden ruokavarastojen keskellä. Pariuduttuaan se kuole ja syksyllä, kun uusia emoja ei enää kasvateta, kuhnurit pistetään kuoliaaksi ja poistetaan pesästä. Tarpeettomat kuhnurit siis poistetaan: tila ja resurssit annetaan työläisille
- työläisten elämän pituus riippuu sen lentämästä kilometrimäärästä. Kesällä se elää noin kahdeksan viikkoa ja talvella jopa kuusi kuukautta.
Mehiläinen on tärkeä pölyttäjä: tuottaakseen puoli kiloa hunajaa, se käy noin miljoonassa kukassa.

Kylmissä olosuhteissa, kuten Suomessa, tarhamehiläiset muodostavat talvella pesäänsä talvipallon, jonka lämpötila on ulkoilmasta riippumatta vähintään 20 celsiusastetta. Työläiset ovat jatkuvassa liikkeessä, ne hakevat ravintonsa pallon ulkoreunalta ja siirtyvät pallon keskelle, jossa emo pysyy lämpimänä ja valmiina aloittamaan muninnan keväällä.

Mehiläisten käyttämä viestintä ja sen tutkiminen on vuonna 1973 tuonut Nobelin palkinnon Karl von Frischille. Tanssikielellä mehiläiset viestittävät toisilleen mesi- ja siitepölypaikat.

Yöperhosen luettuani, tunnen olevani voimaton sivustakatsoja. Ei ole hunajaa, jos mehiläisyhdyskunnat häviävät. Ei ole kukkia, hedelmiä, puita, jos pölyttäjät häviävät.

”Muurahaiset kulkevat edestakaisin pitkin runkoja kirvojen maidosta juopuneina. Kuuluu surinaa. Mehiläiset ovat seuranneet meitä, palanneet vuosikymmenten jälkeen metsän kukkia juomaan.”

Lähteet:
Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015
www.museodelamiel.com

Lehdetön puu Rondassa

Kun on käynyt samassa turistien suosimassa kohteessa useamman kerran, ei enää tyydy katsomaan kohdettaan vierailijan silmin.

Andalusian viehätys piilee sen vaihtelevassa maisemassa: vuoret, välimerellinen aurinkorannikko, lumihuippuinen Nevada, valkoiset kylät vuoristorinteillä. Ronda on yksi näistä ihmeistä, jonne mutkitteleva tie matkailijan ohjaa. Rannikon lämpö viilenee ja kylmimmillään Rondassa, 723 metrin korkeudessa, tammikuun lämpötila painuu jopa 4 asteeseen. Subtrooppinen kasvillisuus vaihtuu ensiksi havupuuvaltaiseksi pinjametsiköksi, eikä aina vihreitä lehtipuita tällä korkeudella kasva. Lehtipuut saavat syksyllä ruskavärinsä ja pudottavat talveksi lehtensä.

Katselen myötätunnolla rannikolta helleasussa lähtenyttä paljassääristä kulkijaa, joka vilusta väristen etsii lämpöistä nurkkausta kahvilasta. Tässä ympäristössä lehtipuulla on lämmön säätelyn kannalta tärkeä tehtävä.  Kesällä puiden tuuhea, tiivis lehvästö estää talojen seinien ja katon kuumenemisen, varjoisa seinusta pysyy viileänä. Kylmänä aikana, talvella, aurinko pääsee esteettömästi paistamaan talon seinään ja lämmittää asuinhuoneita puhtaalla aurinkoenergialla. 

Ronda vetää puoleensa matkailijoita ympäri vuoden, eikä matkailijavirta ole tyrehtymässä, päinvastoin. Ronda on yksi niistä harvoista valkoisista kylistä, joiden asukasmäärä kasvaa ja liike-elämä saa uutta voimaa rattaisiinsa. Ensimmäiset turistit tulivat ihailemaan pientä vuoristokaupunkia, jonka halkaisee 100 metriä syvä rotko, ja sen yli rakennettua siltaa, jonka jokainen ensi kertaa Rondassa käyvä haluaa kuvata joko kameralla tai piirtämällä. He halusivat nähdä vuoret ja rotkon pohjalla virtaavan Tajo-joen. Joen virtaava vesi oli sopiva paikka kylpylälle, jossa muslimiaikana ylhäisö vilvoitteli raikkaassa vedessä. Arabikylpylässä vesialtaat olivat erillisiä viileän, lämpimän ja   veden altaita. 
Myös hallintorakennuksissa, palatseissa ja puutarhoissa on nähtävissä vuosisatoja kestänyt muslimiaikakausi.

Ennen varsinaisen turismin alkamista Rondassa kävi ihmisiä, jotka matkakirjoissaan kuvasivat Rondaa, mm. Irving Washington kirjoitti 1828 matkastaan Gibraltarilta Rondaan. Varsinaiseksi lomakohteeksi paikka kehittyi vähitellen ja tärkeän ryhmän muodostivat Gibraltarilla asuvat englantilaiset upseerit.  Rautatien rakentaminen Gibraltarilta lisäsi matkustamisen helppoutta. Hotellit olivat hyvin varustettuja ja ne vastasivat asiakkaiden odotuksiin; raikas, puhdas vuoristoilma, häikäisevät maisemat ja rauha.

Rondan maine tuntui leviävän kirjailijoiden joukossa luovuutta kirvoittavana paikkana. Rainer Maria Rilke vietti kaksi kuukautta Rondassa vuoden vaihteessa 1912-1913 ja kirjoitti ystävilleen löytäneensä unelmiensa kaupungin etsittyään sitä kaikkialta. Espanja oli hänelle tuttu myös Toledon, Sevillan ja Córdoban osalta. Matkan tarkoitus oli päästä kirjoittamisen kriisistä, mikä näyttikin onnistuneen juuri Rondassa, jossa hän kykeni jatkamaan Duinon Elegian kirjoittamista. Elegian kuudes osa on ilmeisesti saanut voimansa juuri Rondassa vietetystä ajanjaksosta. Hotelli Reina Victoriassa on Rilkelle omistettu huone, jonka sanotaan olevan samassa tilassa, jossa se oli kirjailijan asuessa siellä. Ikkunasta avautuvaa maisemaa Rilke on kuvannut ystävilleen lähettämissä kirjeissä.

Maisemaa hallitsee vastakohtien dramaattisuus ja tämä on ehkä suurin syy siihen, että niin erilaiset henkilöt ovat saaneet innoituksen luovaan työhönsä sieltä. Mikä veti Ernst Hemingwayn Rondaan. Hänen romaaninsa Kenelle kellot soivat on saanut vaikutteita Espanjan sisällissodasta, mutta myös Rondan härkätaisteluareenasta. Kirjassa kuvataan, kuinka sisällissodan aikana miehiä heitettiin vuoren reunalta Tajo-joen rotkoon. Koska kirja ei juuri nyt ole saatavillani, en uskalla sanoa asiasta enempää. Viitteitä vertailemalla on vaikea sanoa, miten todellisuudessa on toimittu. Tämä aihepiiri on vielä liian lähellä, jotta siitä saisi helposti asiallista tietoa. Mutta tulihan taas eteen tilanne, että aikaisemmin luetut Espanjaan liittyvät kirjat pitää lukea uudelleen.

Rondan härkätaisteluareena on valmistunut vuonna 1785  ja sitä pidetään nykyaikaisen härkätaistelun alkukotina. Areena on edelleen näkemisen arvoinen, vaikka kiinnostus tätä julmaa, raakaa näytelmää kohtaan on etenkin nuorten keskuudessa hiipunut. Kuolema iltapäivällä sijoittuu juuri tälle härkätaisteluareenalle, kuten myös postuumina ilmestynyt Vaarallinen kesä.

”Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään,
jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta;
kun meri huuhtoo mukaansa palan maata,
Eurooppa pienenee, samoin niemimaa,
ystävien maatila tai oma maatilani;
jokaisen ihmisen kuolema pienentää minua,
koska olen osa ihmiskuntaa;
älä siis lähetä kysymään kenelle kuolinkellot soivat;
ne soivat sinulle.”

Tämän runon Hemingway on liittänyt kirjaansa. Lainaus on 1600-luvulla eläneeltä englantilaiselta papilta nimeltään John Donnen.

Vuonna 2015 Rondassa paljastettiin muistomerkki Orson Wellesille, jonka kiinnostus ja kiintymys Rondaan, erityisesti härkätaisteluun ja merkittäviin härkätaistelijoihin sai hänet sanomaan:

“A man is not from where he was born but where he chooses to die.”

Welles pyysi tulla haudatuksi Rondaan ja näin toimittiin.  Hänen tuhkansa on haudattu  hänen härkätaistelijaystävänsä maatilalle.

Rondassa oleskelleiden kirjailijoiden luettelo on pitkä ja siihen voidaan lisätä: J. Joyce, David Bomberg, Miles Richmond, Pitt Rivers, Alastair Boyd, Juan Ramón Jiménez...

Löyhästi ja mutkan kautta myös George Eliot on liitettävissä Rondaan. Hänen romaaninsa Daniel Deronda (Daniel of Ronda) kertoo espanjalaisesta juutalaispojasta, joka kasvatetaan englantilaiseksi. Romaanista on tehty elokuva (1921) ja kaksi televisiosarjaa (1970 ja 2002) On arveltu, että Eliotin esi-isät olisivat olleet Rondassa asuneita juutalaisia, jotka karkotettiin vuonna 1492 Espanjasta, suurten puhdistusten seurauksena. Tämäkin on osa kiinnostavaa Rondan menneisyyttä.