Hyppää satulaan

Pyöräily ei ole koskaan ollut näin helppoa. Rautatieaseman aukiolla odottaa polkijaa rivi keltaisia velosipedeja, pikarattaita, polkurattaita ja pikakulkureita. Näillä nimillä tuota uutta liikennevälinettä kutsuttiin kunnes I. K. Inha vakiinnutti käyttöön sanan polkupyörä. Tämä tapahtui vasta 1800-luvun loppupuolella. Eikä tuo mainio kulkuväline ollut suinkaan jokaisen saatavilla.

Thomas Bernhardin (1931 – 89) kirja Muuan lapsi alkaa pyöräilymuistolla. Poika on kahdeksanvuotias ja päättää lähteä ilman lupaa ajelemaan kohti Salzburgia, jossa asuu kiltti Fanny-täti. On sunnuntai ja perillä odottaisi tädin valmistama herkullinen schnitzel.

Pyörä on pojan holhoojan Steyer-Waffen-polkupyörä. Pyörän omistaja oli joutunut Puolaan,  josta oli määrä marssia Venäjälle Saksan armeijan riveissä.

Pyörä oli kallis ja ihailua herättävä aikuisten polkupyörä.

”Vaikka olin vielä liian lyhyt istuakseni varsinaisesti satulassa, muiden liian lyhyiden aloittelijoiden tavoin minun oli pujotettava toinen jalka poikkitangon alitse toiselle polkimelle, kiihdytin silti vauhtiani silminnähden, ja jatkuva alamäki lisäsi nautintoa entisestään.”

Poika puhkuu intoa ja ylpeyttä, hän on oppinut ilman apua ja ohjaavia käsiä ajamaan miesten pyörällä, mikä onnistuu juuri yllä kuvatulla tavalla. Lasten pyöriä ei ollut tuohon aikaan, puhumattakaan apupyöristä. Me vähän iäkkäämmät muistamme, miten tarakasta pitävään käteen piti luottaa ja avustajan oikeaan arvioon siitä, milloin olisi syytä irrottaa ja päästää ajaja oman taitonsa varaan.

Pojan matka etenee kohti Fanny-tädin sunnuntailounaspöytää. Tulee mutkia matkaan.

”Tie jatkui jatkumistaan, laskin vuoroin reunakiviä, vuoroin halkeamia asvaltissa, huomasin vasta nyt, että oikean jalkani sukka oli ketjuöljyn tahrima ja roikkui muutenkin riekaleina. Näky rispaantuneesta sukasta öljyisessä, jo verisessäkin jalassa oli masentava, johtaisiko tuo näky tapauksen kehittymisen murhenäytelmäksi?”

Katastrofihan siitä tuli. Matka oli paljon pidempi kuin poika oli kuvitellut. Paljon ennen määränpäätä hän ajoi ojaan ja ketjut katkesivat ja kietoutuivat takapyörän pinnoihin.

”Tämä oli kaiken loppu, siitä ei ollut epäilystäkään. Nousin jaloilleni ja katselin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt minua. Olisi ollut todella noloa, jos joku olisi ollut todistamassa tuota onnetonta kuperkeikkaa.
…
Öljyn ja veren tahrimana, pettymyksestä kihisten, katsoin sinne, missä suunnassa arvelin Salzburgin olevan.
…
Vasta nyt tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan Fanny-tädin osoitteesta.”

Paluumatka rikkinäisen pyörän kanssa onnistui, mutta kesti aamuyöhön, vaikka ystävällistä apua oli tarjolla matkan varrella. Hankalinta oli miettiä kotiväen reaktioita. Äidin reaktio olisi helpompi arvata: selkäsauna. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui haukkuminen ja usein pojan suuntaan heitetty lause: Sinä se tästä vielä puutuit.

Lähtiessään rohkealle retkelleen, poika toivoi, että isoisä olisi nähnyt hänen nousunsa pyörän päälle ja kiihtyvän vauhdin, jolla pyörä kiisi alkumatkasta eteenpäin.

Pojalla on oivallinen isoisä, joka rohkaisi ja käänsi lapsenlapsen pään sinne, missä oli jotakin mielenkiintoista. Poika varjeltui tyhjänpäiväisyyksiltä ja itsensä pienentämiseltä.

”Hän osoitti minulle, tarpeeksi ajoissa, mutta todellakin ainoana, joka sen teki, että ihmisellä on pää, ja mitä se tarkoittaa. Osoitti, että kävelytaitoon tuli mahdollisimman pian lisätä myös kyky ajatella.”

Poika valmistautuu kertomaan matkastaan ja muistaa, mitä isoisä oli sanonut turhasta jaarittelusta, puolioppineiden väljähtyneestä kammottavasta sanasopasta.

Karkulaisen vastaanotto oli äidin osalta ennakoitua, mutta isoisä ei poikaa lannistanut.

”Isoisäni sanoi, että minussa oli nerokasta juuri se, että tein asioita, joita muut eivät tehneet. Pyörän saattoi korjata. Pikkujuttu. Nyt hän joka tapauksessa osaa ajaa pyörällä. Siitä oli hyötyä. Ajatelkaa vain, mitä kaikkea pyörällä saattoi toimittaa. Sinä et osaa ajaa pyörällä, niin kuin en minäkään osaa, isoisäni sanoi äidilleni.
…
Oli oikeastaan ollut nerokas ajatus ottaa pyörä esiin ja hypätä sen selkään, isoisäni totesi. Ja sitten suoraan Salzburgiin! Hän huudahti.
…
Vain se oli väärin, ettet ilmoittanut aikeistasi, hän sanoi minulle. Mutta lisäsi heti: on toki selvää, että tuollainen tempaus on pidettävä salassa, jotta se onnistuisi.”

Thomas Bernhardin omaelämäkerrallinen Muuan lapsi kuvaa traumaattisia ja onnellisia kokemuksia. Se on kasvutarina aviottoman pojan kouluvuosista, isovanhimmista ja kansallissosialistisesta kasvatuslaitoksesta.

Lainaukset

Thomas Bernhard: Muuan lapsi. LURRA Editions. 2013

Helsingin kantakaupungin alueella on tarjolla 500 kaupunkipyörää, jotka rekisteröityneet kaupunkilaiset ja vierailijat saavat käyttöönsä. Käyttö laajenee ensi vuonna, ja tarjolla on 1000 pyörää.

Muuten, olisi hauska tietää, minkä merkkisellä pyörällä opit ajamaan?

Siivous ja järjestys

Entäs nyt Marie?

Meissä jokaisessa asuu pieni koululainen. Minussa se herää syyskuun alussa, kuten ennen vanhaan koulun alkaessa. Hillitön hinku oppia jotakin uutta, pistää ostamaan kirjoja, joista tietoa voisi ammentaa.

Tämän syksyn haasteeksi otin siivouksen. Koko maailma on mahdollista saada järjestykseen menetelmällä, jonka salaisuus on sen yksinkertaisuudessa. Olen huomannut, että energiaani sitoo jokin käsittämätön tulppa tai tukos. Minulle luvataan tämän uuden menetelmän kautta mahdollisuus uudistua ja saada asiani kerta heitolla järjestykseen. Negatiiviset asiat sitovat huonon energian sisuksiini ja koko kehoni alkaa tuntua raskaalta ja tietysti myös elämä.

Uuden menetelmän avulla minusta tulee rohkeampi ja uskallan ottaa ohjakset omiin käsiini. Siis miksi jättäisin sellaisen opuksen kirjakauppaan, varsinkin kun se myydään jo alennettuun hintaa. Uskon, että satsaus tällä kerralla kannattaa.

”Kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei enää synny koskaan.”

Vakuutun kirjoittajan pätevyydestä välittömästi avattuani kirjan. Ensimmäiset kymmenen sivua kertovat, miten väärin monet ovat ratkoneet ongelmiaan. Ei auta vaikka heittäisi joka päivä pois yhden tarpeettoman tavaran, niitä tulee kuitenkin koko ajan lisää. Sillä ostaessani kaksi saan kolmannen ilmaiseksi. Sivulla 11 menetelmän omaksuneet kertovat suurista oivalluksista ja muutoksista elämässään.

”Sen jälkeen kun siivosin asuntoni, olen onnistunut kasvattamaan firmani liikevaihtoa.”
”Tulen mieheni kanssa paljon paremmin toimeen.”
”Onnistuin laihduttamaan kolme kiloa.”
”Kurssillasi opin näkemään, mitä varsinaisesti tarvitsen ja mitä en tarvitse. Otin siis avioeron. Olen nyt paljon onnellisempi.”

Tästä huomaan, miten taitava nuori nainen Marie Kondo on. Ihailen hänen rohkeuttaan näyttää lukijalle, että kysymys on ennen kaikkea asenteesta. Kaikilta järjestyksen yllä pitäminen ei onnistu. Pelkkä pois heittäminen tai tavaroiden siirteleminen paikasta toiseen ei oikeastaan ratkaise vielä mitään. Marien kurssilaisista osa jättää opiskelun kesken, koska he odottavat ohjaajan tekevän työn heidän puolestaan. Löydän omista piintyneistä tavoistani puutteita. On pakko myöntää, että olen tähän asti näperrellyt pikku asioiden kanssa ja kokonaisnäkemys on ollut puutteellinen.

Tartun heti otsikkoon ”Jos järjestät vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.”

Aloitin pari viikkoa sitten, mutta nyt olen taas jumissa. Pelottaa katsoa peiliin, olenko hamstraaja. Ostan mielelläni kaikenlaisia säilytyslaatikoita, pikku lokerikkoja, kauniita kansioita, punottuja koreja, näppäriä rasioita, vaatetelineitä, pieniä pussukoita yms. Nyt pitäisi päästä kokonaisratkaisuun.

Ryhdyn järjestämään vaatekaappia periaatteella: tee järjestämisestä tapahtuma. Noudatan kirjaimellisesti Marien ohjetta. Työ etenee reippaasti, kun lajittelee vaatekaapin sisällön oikein. Siis ensin vaatteet, jotka kuuluvat ryhmään yläosat: paidat, topit, puserot, jakut. Kaikki on nyt kasattuna sängylle. Järkyttävää. Kasassa on vaatteita, joita en ole koskaan käyttänyt, toisia en viiteen vuoteen, muutamia ainakaan kymmeneen vuoteen. Kirjassa puhutaan kaikesta ikävästä ja luopumisen tuskasta, johon nyt törmään. Voiko mukavista muistoista irrottautua. Sattuu.

Opettelen viikkaamaan vaatteet uudella tavalla. Näin syntyy vaatepinoja, jotka ovat nyt tuoleilla odottamassa jotakin. Vaatekaappiini tuli väljempää, mutta ei ole yhtään vapaata tuolia, jolle istua. Availen vaatekaapin ovea, ihanasti ja väljästi ne valikoidut yläosat siellä odottavat päälle pääsemistä. Mutta edelleenkin tunnen jotakin outoa kaiherrusta.

Tähänkö tämä nyt jäi, koko mullistus. Marie Kondolta on tullut jo uusi kirja markkinoille. Onko minun odotettava kunnes sekin on alennuksessa ja voin sen hankkia. Jääkö suuri mullistus ja pysyvä muutos näkemättä?

Onko tässä mitään tuttua kenellekään lukijalleni? Säälikää edes minua.

Lainaukset:
Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämän mullistava voima. Bazar. 2011


 

Unelma ja todellisuus

Toivo paremmasta ja unelma onnesta on merkki kyvystä nähdä eteenpäin, se kertoo myös luottamuksesta maailmaan. Jos kyky unelmoida puuttuu, puuttuu myös toivo. Elämästä tulee raskasta ja näköalatonta.

Pieni epävarmuus ja varovaisuus tunki mieleeni, kun varasin liput Teatteri Jurkkaan. Muistin hämärästi Bonnie ja Clyde –elokuvan loppukohtauksen: silmitöntä ajojahtia, ampumista ja raakuutta.

En kirjoita kritiikkiä näytelmästä, mutta kuvailen näitä kahta päähenkilöä ja heidän taustaansa sellaisena kuin se googlaamalla aukeaa.

Eletään 1920-luvun lopun ja 30-luvun alun Amerikassa. Suuri lama vei monelta työn, paikoitellen työttömyysprosentti oli yli 20. Teollisuustuotanto laski melkein 50 prosenttia, taantuma pitkittyi ja ”musta torstai” 24.10.1929 merkitsi ennen näkemätöntä pörssiromahdusta New Yorkissa. Moni päätyi suoraan kadulle oman onnensa varaan.

Bonnie Parker syntyi 1.10.1910. Hän kirjoitteli kouluaikana runoja, harrasti laulamista ja esiintyi mielellään. Ystävilleen hän sanoi, että hänestä tullaan vielä kuulemaan. Nokkelana ja sievänä tunnettu tyttö ihaili filmitähtiä ja haaveili elokuvaurasta. Hän meni naimisiin kuusi päivää ennen 16. syntymäpäiväänsä luokkatoverinsa Royn kanssa. Poika tuomittiin ryöstöstä vankilaan pian avioliiton solmimisen jälkeen. He eivät kuitenkin koskaan virallisesti eronneet, ja Bonnien sormessa oli hänen kuollessaan 1934 Royn vihkisormus.

Äidilleen Bonnie jätti kirjoittamansa runon, joka päättyy:

”Some day they´ll go down together,
And they´ll bery them side by side,
To a few it´ll be grief  -
To the law a relief –
But it´s death for Bonnie and Clyde."

Clyde Barrow syntyi 24.3.1909. Hänen vanhempi veljensä oli ajautunut huonoille teille ja vankilaan, mikä vaikutti nuorempaan Clyden. Kutsunnoissa nuori mies hylättiin lapsuudessa koetun sairauden vuoksi, laivastoon pääsy oli mahdotonta ja rankka pettymys. Clyde oli myös kiinnostunut musiikista ja hän opetteli omatoimisesti soittamaan mm. saksofonia. Hänet oli aikoinaan pidätetty vuokra-auton palauttamisen takia, josta jäi epämääräisen tutkinnan jälkeen merkinnät rekisteriin.  

Bonnie ja Clyde tapasivat 1930, ja he ryhtyivät ryöstelemään, mutta mukana oli usein myös kolmas henkilö, eikä Bonnie juuri niihin osallistunut. Useimmat ryöstösaaliit jäivät muutamiin kymmeniin dollareihin huoltoasemilta ja pikkupuodeista. He liikkuivat osavaltiosta toiseen ja onnistuivat piileskelemään pitkään lain kouraa, kunnes heidät etsintäkuulutettiin noin 10 murhasta.  Tämän jälkeen tunnistaminen oli helppoa, lehdistö seurasi heitä viimeiseen väijytykseen saakka.

Lopullisen pidätyksen aikana ammuttiin noin 130 laukausta. Clyden ruumiissa oli 17 luodin reikää ja Bonnien 26, osa niistä oli ammuttu jo kuolleeseen nuoreen naiseen. Haaskalle oli tungosta; muistoksi yritettiin leikata linkkuveitsellä Clyden korva, Bonnien hiuksista otettiin hiuskiehkura ja verisestä mekosta leikattiin pala. Ryöstöauto päätyi erääseen kalifornialaiseen kasinoon, jossa se ilmeisesti on edelleenkin yleisön nähtävänä. Clyden saksofoni löytyi surma-autosta, joten unelma jostakin muusta ehkä eli edelleen hänen päässään. Bonnie ja Clyde haudattiin äitiensä ansiosta eri hautoihin. Clyden hautakivessä lukee ”Gone but not forgotten”.

Teatteri, joka luo uutta vanhasta, onnistuu tehtävässään. En etsi viihdytystä tai ajanvietettä esityksistä, en myöskään suoraa selitystä, miksi jotakin tapahtuu. Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen näytelmä herätteli minua ja antoi ajateltavaa unelmien monimutkaisuudesta.

Oletko feministi?

Asia mietityttää kuullessani, että Suomeen on perustettu feministinen puolue jo ennestään kirjavalle puoluekartallemme. Tiedän, että Ruotsissa on tällä nimikkeellä poliittinen puolue ja edustaja valtiopäivillä.

Kysymyksiä on helppo heitellä, mutta vastaaminen on vaikeampaa, kun yhdellä sanalla pitäisi määritellä itsensä. Moni vastaakin kysymykseen kierrellen ja kaarrellen.  Feminismi on harvinaisen monitahoinen asia, jota itselleni selittelen tuhatvuotisen menneisyyden ja erilaisten kulttuurien kautta.

Hesarissa (12.9.2016) Lauri Malkavaara kirjoittaa tasa-arvosta toiletissa ja sodassa. Molemmat ovat ääritilanteita, joissa tasa-arvo testataan arkitodellisuudessa.

”Viime sodassa rintamalla ja kotirintamalla kuoli satatuhatta suomalaista miestä ja tuhat naista. Nämä miehet kuolivat ehkä isänmaan puolesta mutta myös sukupuolensa takia. He eivät siis törmänneet lasikattoon tai joutuneet tyytymään 80 senttiin. He kuolivat.”

Ei tuota voi kieltää; luvut löytyvät tilastoista. Mutta kysyn kuitenkin, kuinka monesta sodasta ja konfliktista on päätetty vain miesten kesken. Neuvottelupöydissä ei ole naisia näkynyt. Nyt Syyriassa on tilanne, johon olisi mahdollista saada humanitaarista apua, ja rekat odottavat rajalla Aleppoon pääsyä. Harvinaisen suoraa YK:n humanitaarisen avun johtajan Jan Egelandin puhetta: ”Voisivatko hyvinsyöneet, aikuiset miehet lopettaa poliittisen, byrokraattisten ja hallinnollisten esteiden asettamisen naisia, lapsia ja haavoittuneita siviilejä saarretuilla ja ristitulen alla olevilla alueilla.”

Toilettiesimerkki kuvaa tasa-arvokiistaa yhden vessan kodissa, jossa asuu molempia sukupuolia. Miehiltä me naiset odotamme, että he laskevat pöntön istuinosan joka käynnin jälkeen. Hesarin kolumnissa pienen ajatuskokeen ”tilastotieteellinen” loppupäätelmä kuuluu näin:

”Päättelemme, että miehille esitetty vaatimus on perusteeton, ja toivomme, että tasa-arvokeskustelu siirtyy olennaisempiin kysymyksiin.”

Olennaiset kysymykset ovat mustalle feministille aivan erilaiset kuin länsimaiselle valkoiselle naiselle. Toinen kamppailee oikeudesta omaan kehoonsa, koulutukseen ja ammattiin. Omat tavoitteemme me kyllä tiedämme.

Koska olen elänyt jo aika kauan, on feminismin aatemaailman virtaukset 60-luvulta lähtien osittain itse koettuja ja kantapään kautta opittuja. Betty Friedanin kirja Naisellisuuden harhat avasi silmät katsomaan maailmaa uusien silmälasien läpi. Viimeisin herätys tuli Tuva Korsströmin kirjan luettuani. Kirjassa pohditaan, miksi naiset puuttuvat lähes kokonaan länsimaisen filosofian historiasta. Kirjassa on avartavia esseitä ja haastatteluja. Tässä katkelma Sara Heinämaan kanssa käydystä keskustelusta.

”Kuulun siihen sukupolveen, joka ei saa vakinaista yliopistovirkaa. Jatkuvuus kärsii, mutta liikkuminen tutkijayhteisössä on minua kiinnostavien kysymysten kannalta etu."

Mitä naistutkimus oikein on?

”Naistutkimus on monitieteellinen oppijärjestelmä, joka tutkii sukupuolisuhteita sekä sukupuolten eri aikakausina ja eri yhteyksissä saamaa merkitystä. Mielestäni naistutkimus on parhaimmillaan silloin, kun se yhdistetään muihin tieteenaloihin. Meillä Suomessa on vahvat perinteet esimerkiksi oikeustieteellisestä naistutkimuksesta. Muita huomattavia erikoisaloja ovat historia ja varsinkin Päivi Setälän antiikin historia sekä Aili Nenolan folkloristiikka ja Tuula Gordonin kasvatustiede. Myös taidehistoria on tärkeä erikoisala Suomen naistutkimuksessa.”

Suosittelen jatkamaan lukemista sivulta 247, jos haluat tietää, miten Sara Heinämaa vastaa seuraaviin kysymyksiin:

- Tutkitaanko naistutkimuksen avulla syrjintää?

- Onko naistutkimus aina feminististä?

- Mitä feminismi on?

- Mikä on oman tutkimustyösi perusta?

- Viittaat usein Simon de Beauvoiriin. Miksi olet niin kiinnostunut hänestä?

”Syrjintä on usein yksi keskeisistä kysymyksistä. Syrjinnän takia ei kuitenkaan kannata puhjeta valitusvirsiin. Sen sijaan on hyödyllistä tutkia, kuinka naiset ovat ilmaisseet itseään ja reagoineet kyseisen kaltaisissa olosuhteissa.”

Lähteet:

Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella? LIKE. 2001

  

Paikan henki - Genius loci

Luen Helen Macdonaldin keväällä ilmestynyttä kirjaa H niin kuin haukka. Etenen hitaasti, koska aihe on uusi, koukuttavaa juonta ei ole ja moni kohta nostaa pintaan muistoja ja mielleyhtymiä puhtaasti tiedollisellakin tasolla.

Pysähdyn sivulle 154:

”Kysyin kerran ystäviltäni, olivatko he koskaan pidelleet kädessään mitään, mikä synnytti aavemaisen tunteen historian läsnäolosta. Ikivanhat ruukut ja saveen painuneet peukalonjäljet kolmentuhannen vuoden takaa, sanoi joku. Antiikkiavaimet, sanoi toinen. Savipiiput. Tanssikengät toisen maailmansodan ajoilta. Roomalaiset kolikot, jotka löysin pellosta. Vanhat bussiliput divarikirjan välissä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että niillä pikkujutuilla oli heihin oudon intiimi vaikutus; kun esineet nosti käteensä ja pyöritteli niitä sormissaan, niistä aisti jonkun toisen läsnäolon, sen että joku tuntematon oli kauan sitten pitänyt kädessään samaa esinettä. Siitä toisesta ei tiedä mitään, mutta tuntee, että hän on siinä, yksi ystävistäni sanoi. Tuntuu kuin vuodet katoaisivat välillämme. Kuin muuttuisi jotenkin siksi toiseksi.”

En saa nyt mieleeni esineitä, jotka herättäisivät tunteen edellä kuvatulla vahvuudella. En voi kokea muuttuvani toiseksi jonkin esineen kautta. Sen sijaan maisema, maaston muoto, kasvillisuus ja polku, jota astun, vie minut johonkin aikaisempaan kokemukseen. Onko se retki metsässä, leikkipaikka, jossa oli suuri kivi, puron reuna, jossa vesi kuljetti siihen heittämiäni oksia ja käpyjä.

Vuosia sitten kävely Kizhin saarella tuotti samanlaisen menneeseen aikaan palaamisen tunteen. Kylän raitti polveili kierrellen ja kaarrellen kukkaniittyjen läpi ja kiemurtelevan tien katkaisi portit, joiden kohdalla oli pysähdyttävä ja avattava jokainen yksitellen. Näin pidettiin karja omilla alueillaan ja kulkija joutui pysäyttämään hevosensa, oli noustava rattailta avatakseen riukuaitaan rakennettu veräjä. Tällainen muisto tuskin liittyy omiin lapsuuden kokemuksiin, mutta jostakin laulusta tai tarinasta se on mieleen syöpynyt, kertoen maaseudun menneestä ajasta ennen omaa lapsuuttani.

Helsingin edustalla on pienten saarten vyöhyke, joista tunnetuin on Suomenlinna. Kapean salmen läpi lipuu päivittäin useita suuria aluksia, mutta mikä on se toinen saari, joka muodostaa Suomen Gibraltariksi kutsutun väylän Helsingin sydämeen. Saari on ollut vierailukiellossa ja jäänyt Viaporin varjoon. Mutta nyt Vallisaari on avattu yleisölle ja parinkymmenen minuutin vesibussimatka vie kiinnostavaan kohteeseen. Kun Viaporin rakentaminen vuonna 1748 alkoi, Vallisaari palveli huoltosaarena, josta hakattiin puut ja karjalle varattiin laidunmaaksi saaren niityt.

Saaren varustaminen puolustustarkoituksiin sai vauhtia vuoden 1808 jälkeen Venäjän ryhtyessä rakentamaan linnoitusta myös Pietarin suojaamiseksi. Itsenäisyyden aikana, 1950-luvulla, saarella asui noin 300 henkeä, ja viimeiset asukkaat jättivät saaren 1996. Kävely saarella on menneisyydestä kiinnostuneelle antoisaa: saaren kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1554.

Vallisaaren luonto on kuin paluu paratiisiin. Vanhat puut, lehmuskuja, lampi saaren keskellä, hienot kalliot ja niityt. Kaikki on vielä muokkaamatonta ja luonnontilassa, mikä mahdollistaa sen, että niityillä lentelee 1000 perhoslajia, mikä tuntuu uskomattomalta, mutta näin esitteessä kerrotaan.  Suojainen saari mahdollistaa viiden rauhoitetun lepakkolajin elämän.

Vallisaaren yhteydessä voi puhua paikan hengestä (Genius loci). Termi viittaa muinaisten roomalaisten uskomukseen, jonka mukaan kaikella olevalla on oma varjeleva henkensä. Genius loci viittaa siihen, että paikalla on fyysisien ominaisuuksien lisäksi myös historiallisia ja symbolisia merkityksiä.

On kovin helppoa järkyttää paikan henki muokkaamalla ympäristöä.  Villiintynyt puisto raivataan puhtaaksi, kukkapenkit korvataan kukkaistutuksilla, jotka tungetaan kestopuusta kyhättyihin laatikoihin. Sammaloitunut kivi ja vanha muhkurainen puunrunko on kaunis katsottava jokaisena vuodenaikana, kesäkukkien jo lakastuttua. Paikan henkeä kannattaa käydä tunnustelemassa Vallisaaressa ja miettiä sen tulevaa kohtaloa.

Palaan vielä Helen Macdonaldin kirjaan.

”Nyt valo tihenee kunnon hämäräksi, ja alkaa sataa. Ja sateen ja hämärän myötä tulee syksyn tuoksu. Se herättää mielihyvän väreitä. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mikä yllätys meitä odottaa.”

Lainaukseet

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Gummerus. 2016

Ensimmäiset koulupäivät

Koulun aloittaminen on lapsen elämässä suuri muutos. Se on päivä, josta on puhuttu etukäteen, siihen on valmistauduttu: turvallinen reitti kouluun, koululaukku, penaali ja monta muuta asiaa. Jokaisella on muistikuva ensimmäisestä koulupäivästä.

Matka Dubliniin on edessä ja paras tapa valmistautua uuteen kohteeseen käy kirjailija James Joycen kautta.  Aloitan kertaamalla joskus luetulla omaelämäkertaromaanilla, jonka sanotaan olevan parhaan lajissaan. Irlannissa eivät koulun ovet auenneet jokaiselle; vanhempien varallisuus asetti selkeät rajat. Vaihtoehtojakin oli niukalti: sisäoppilaitos ja katollisten veljeskuntien järjestämä opetus.

Yllättävän samanlaisissa tunnelmissa koulu silloinkin aloitettiin. Jännitys tiivistyi, kun irrottautuminen vanhemmista riipaisi sydäntä ja tiedossa oli pitkä ero, aina joululomaan saakka. Isommat, ylemmillä luokilla olevat pojat mittailivat uuden tulokkaan kestävyyttä.

James Joyce syntyi 1882 ja aloitti koulun Clongowes Wood Collagessa kuusivuotiaana.  Jesuiittaveljeskunnan perustamalla poikien sisäoppilaitoksella oli pitkät perinteet ja hyvä maine tuohon aikaan. Vanhemmat saattelivat pojan opintielle tietäen, että edessä oli ero perheestä, joululomaan oli kuukausien odotus.

Kirjassa, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, päähenkilö on nimeltään Stephen Dedalus. Onko kirjailijan ja romaanihenkilön kokemuksen ensimmäisistä kouluvuodesta samanlaiset, ei luonnollisesti ole aivan varmaa, mutta uskottavalta ne joka tapauksessa vaikuttavat.

Nyt oli sijoitettava itsensä uudelleen koko maailmaan, joka maantiedon tunnilla laajeni käsittämään koko maapallon, josta oli oppikirjan ensimmäisellä sivulla kuva. Poika on kirjoittanut etulehdelle:

”Stephen Dedalus
Alkeisluokka
Clongowes Wood opisto
Sallins
Kilderen kreivikunta
Irlanti
Eurooppa
Maailma
Maailmankaikkeus”

Pieni koululainen pohtii, mitä tulee maailmankaikkeuden jälkeen? Omissa mietteissään hän ei pääse kovinkaan pitkälle ja ajatteleminenkin väsyttää. Mistä tietää, mihin se loppuu, onko se seinä vai onko sen ympärillä ohut viiva? Tuttuja kysymyksiä. Stephen näyttää tyytyvän siihen, että vain Jumalalle asioiden tietäminen oli mahdollista, mutta sitten ajatus lähteekin kiertymään Jumalan nimen pohdintaan. Jotakin tällaista tiedon jäsentämisessä uudessa ympäristössä tapahtuu, kun ei ole mahdollisuutta googlata.

Ensimmäiset kohtaamiset muiden oppilaiden, etenkin ylempien luokkien poikien kanssa, ovat jännitteisiä. Äiti oli kieltänyt puhumasta pahantapaisten poikien kanssa ja isä antaessaan taskurahaa kehotti kirjoittamaan kotiin, mutta samalla todennut, että tovereista ei saanut kannella. Koulutovereiden kanssa pitäisi pärjätä omin avuin.

”Häntä värisytti niin kuin olisi tuntenut vieläkin ihollaan kylmän limaisen veden. Wells oli ollut sikamainen kun tyrkkäsi hänet viemäriojaan, kun ei suostunut vaihtamaan pientä nuuskarasiaansa Wellsin vanhaan kovaan hevoskastanjaan, jolla hän oli litsannut neljäkymmentä muiden poikien kastanjaa. Vesi oli ollut kylmää ja limaista. Joku oli kerran nähnyt ison rotan hyppäävän siihen.”
 

On vaikea tietää, miten pitäisi vastata isompien kysymyksiin, joihin oli piilotettuna jotakin käsittämätöntä ja outoa.

”Sanopas meille, Dedalus, suuteletko äitiäsi kun menet nukkumaan?
Stephen vastasi: Suutelen
Wells kääntyi toisten puoleen ja sanoi: Hei kuulkaas, täällä on poika joka sanoo että hän suutelee äitiään joka ilta kun menee nukkumaan.
Toiset pojat keskeyttävät pelinsä ja kääntyvät nauraen katsomaan.
Stephen punastui ja sanoi: Enpäs suutele.
Wells sanoi: Hei, kuulkaas, täällä on poika joka sanoo että hän ei suutele äitiään kun menee nukkumaan.
Kaikki nauroivat taas. Stephen koetti nauraa mukana. Koko ruumis tuntui äkkiä kuumalta ja sekavalta. Miten olisi pitänyt vastata? Hänhän oli vastannut kahdella eri tavalla ja aina Wells nauroi. Täytyihän Wellsin tietää koska hän oli kielilinjan kolmannella.”
 

Koti-ikäväkin voi johtaa sairastumiseen, jos voisi edes kirjoittaa kirjeen äidille.

”Rakas äiti.
Olen sairas. Tahdon tulla kotiin. Ole hyvä ja hae minut täältä kotiin. Olen sairaalassa.
Rakastava poikasi
Stephen.”

Isoäidin näkökulmasta kuusivuotiaan lähettäminen suureen sisäoppilaitokseen tuntuu  vieraalta. Ankaraa kuria ja ruumiillista kuritusta, toverityranniaa ja paljon muuta epämukavaa sisältyi tuon ajan kasvatusmenetelmiin. Mutta ryhmään sopeutuminen, kiusaaminen ja opettajien mielivalta ja vanhempien välinpitämättömyys tuottavat edelleen samoja ongelmia.

Samaan opinahjoon voi edelleenkin lähettää lapsensa. Lukuvuonna 2011/2012 Clongowes Wood Collageissa oli 450 oppilasta ja lukuvuosimaksu oli 16.800 €.  Rakennus on alkuaan keskiaikainen 1200-luvun linna, ensimmäiset oppilaat aloittivat oppilaitoksessa vuonna 1814.

Lähteet:

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Tammi. 1982.