Muisto haalistuu

Ihminen on tarina, sepitelmä, pienten ja suurten sattumusten kooste. Kun nämä sattumukset muodostavat yhtenäisen kertomuksen, loogisen, kronologisen ketjun, ihmisen on mahdollista elää sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Mutta kertomukseen voi tulla katkoksia ja vääristymiä, jotakin putoaa pois, kun ehjä ketju katkeaa kuin helminauha. Moniväriset helmet vierivät lattialle, josta ne poimitaan ja pujotetaan nauhaksi uudelleen. Helmien alkuperäinen järjestys muuttuu, ja osa helmistä vierii piiloon ja jää poimimatta.

Muistisairaus on tila, joka etenee vääjäämättä söisimme tai joisimme kuinka terveellisesti ja järkevästi tahansa. Kukaan ei ole sitä itselleen tietoisesti hankkinut, eikä siihen löydy parantavaa lääkettä. Sairaus on niin yleinen, että tuskin löytyy ketään jonka lähipiirissä ei olisi  muistisairasta henkilöä.

Teatteri Avoimissa Ovissa on syksyn ohjelmistossa Anneli Kannon kirjaan Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista perustuva näytelmä. Näytelmässä kuvataan 85-vuotiaan äidin ja hänen tyttärensä vuosia kestänyt kamppailu asiallisen hoidon puolesta. Kirjailijan kyky kuvata kaikki ne epäkohdat, puutteet ja omaishoitajan väsyminen perustuvat hänen omaan kokemukseensa ja muistiinpanoihin, joita hän teki sairauden eri vaiheissa. Näytelmä ei ole kaunis, se kuvaa tilanteen raadollisena ja rujona. Se on oikeastaan hätähuuto päättäjille: älkää jättäkö muistisairasta yksin ja omaishoitajaa väsymään taakkansa alle.

Näytelmässä jäin kaipaamaan sairastuneen näkökulmaa. Sairaus antaa merkkejä itsestään paljon ennen varsinaisen diagnoosin saamista. Mitä nämä ”hälytysmerkit” ovat, millaisena  sairas itse kokee tilanteensa. Näkökulma sairastuneen ihmisen sisäiseen maailmaan, joka tietysti sairauden myöhäisvaiheessa on fiktiivinen, on mielestäni saavutettu Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice.

"Jo silloin, yli vuotta aikaisemmin, hänen päässään, korvien tienoilla, kuristui hermosoluja kuoliaaksi niin hiljaa ettei hän sitä kuullut. Jotkut voisivat väittää että kaikki meni niin katalasti vikaan, että hermosolut itse käynnistivät omaan tuhoonsa johtavan tapahtumaketjun. Oli se sitten molekyylimurha tai soluitsemurha, ne eivät kyenneet ennen kuolemaansa varoittamaan häntä siitä mitä oli tekeillä."

Päähenkilö Alice Howland on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori, jonka elämä muuttuu sairauden myötä. Sairaus etenee nopeasti, se vie työkyvyn, muistot, harrastukset ja yhteyden läheisiin. Se vie myös kosketuksen omaan minuuteen. ”Minulla on ikävä itseäni”.

Alice ja John istuvat puistossa, syövät jäätelöä ja katselevat heille molemmille aikaisemmin kovin tuttua maisemaa ja joen toisella puolella olevaa punatiilistä rakennusta.

”Mikä tuo rakennus on?” kysyi Alice.
”Se on kauppatieteen laitos. Se kuuluu Harvardiin.”
”Ai. Opetinko minä tuossa talossa?”
”Et, sinä opetit eri talossa joen tällä puolella.”
”Ai.”
”Alice, missä sinun työpaikkasi on?”
”Minun työpaikkaniko? Se on Havardissa.”
”Niin, mutta missä kohtaa Harvardissa?”
”Joen tällä puolella olevassa talossa.”
”Missä talossa?”
”Se on kai jossain collegessa.” Enhän minä enää käy siellä.”
”Minä tiedän.”
”Eihän sillä sitten ole oikeastaan väliä missä se on, vai onko? Miksi me emme keskity sellaisiin asioihin, joilla on todella merkitystä?”
”Minä yritän.”
John piteli häntä kädestä. Johnin käsi oli lämpimämpi kuin Alicen. Alicen kädellä oli hyvä Johnin kädessä.
…
”Alice, vieläkö sinä haluat olla tässä?”
…
Alice hymyili tyytyväisenä itseensä, kun osasi vihdoinkin antaa varman vastauksen.
”Vielä. Minusta on kiva istua tässä kanssasi. Enkä minä ole vielä syönyt kaikkea.”
Hän kohotti jotain suklaista jäätelöään Johnin nähtäväksi. Se oli alkanut sulaa ja tippua tötterön reunoilta hänen kädelleen.
”Miksi, pitääkö meidän lähteä nyt?” hän kysyi.
”Ei. Syö rauhassa.”

Muistot haalistuvat, työura on hävinnyt mielestä, läheiset ihmiset muuttuneet vieraiksi. Ensimmäiset lapsenlapset Alice ottaa hellästi syliinsä, silittää ja nuuhkii vauvojen tuoksua, nauttii vauvan sylissä pitämisestä. Jotakin on edelleen tallella.

Lähteet:
Anneli Kanto: Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista. Gummerus, 2013
Liisa Genova: Edelleen Alice. WSOY, 2010

Karhun perilliset

 Meidän pohjoisten kansojemme esi-isät eivät tule Etelä-Afrikasta, vaikka ”ihmiskunnan kehdosta” Maropengistä on palentologissa tutkimuksissa löydetty uusi esi-ihmislaji. Hesarissa (12.9.20015) todetaan tämän uuden Homo nadeliksi nimetyn lajin tulleen niin sanotusti puun takaa.

Jokainen voi itse päättää, luottaako fossiileihin vai folkloristeihin. Minä kallistun viimeksi mainittujen kannalle, yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän selityksensä ovat runollisempia.

Edellisessä postauksessa viittasin Puiden kansa –kirjaan. Ja innostukseni sen kuin yltyi nähtyäni Ateneumin Tarujen kansa -näyttelyn. Meidän kantaisämme on metsästä ja polveudumme ehkä suoraan metsän kuninkaasta.

Norjalainen 1870-luvulla muistiin merkitty kansansatu kertoo valkoisesta karhusta nimeltään Valemon. Valkokarhukuninkaasta kertovassa tarinassa hyvä ja paha käyvät ankaran kamppailun. Karhu ei olekaan karhu, vaan noiduttu kuninkaan poika. Ihmisen muodon hän saa vain öisin. Ja kuinka ollakaan, tyttö, jolla on kaksi rumaa ja tyhmää sisarta, joutuu pakenemaan metsään ja kohtaa siellä valkoisen karhun. Näiden kahden välille syttyy rakkaus ja vaativien uskollisuuskokeiden jälkeen hyvä saa palkkansa. Tyttö, Valemon ja heidän suhteestaan karhun pesässä alkunsa saaneet tyttäret elävät onnellisina hienossa linnassaan elämänsä loppuun saakka. – Tarinan tiivistin tylysti kovin tiukkaan muotoon, mutta lue koko satu, jos menet katsomaan näyttelyä. Kittelsenin taulussa tyttö ratsastaa valkokarhukuninkaan selässä kädessään taikavoimaa sisältävä seppele.

Esi-isiemme maailmassa karhua pidettiin inhimillisenä, jopa jumalallisena olentona. Jos sanoi ”karhu”, se merkitsi, että karhu astui viisi askelta sanojaa kohti. Kiertoilmaisut pitivät sen etäämmällä. Epäkunnioittava puhe loukkasi eläintä ja seurauksena oli karhun hakeutuminen talojen pihapiiriin karjaa hätyyttelemään. Tämä ilmaistiin sanomalla, että Metsä liikkuu.

Karhun saama kunnioitus pohjautui myyttisiin taruihin. Niiden mukaan karhu oli syntyään taivaallista alkuperää.
Suomalaisessa tarustossa karhun alkukoti on Otava. Sanotaan, että Ison Karhun tai Pikku Karhun tähtikuviossa on nähtävissä kultainen kori ja ketju, joilla karhu on laskettu alas taivaasta. Tätä en ole omin silmin voinut todistaa, mutta uskon, koska lähdekirjassani niin on kirjoitettu.

”Missä ohto synnytelty,
mesikämmen käännytelty?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäällä:
Sieltä on maahan laskettu
hihnoissa hopeisisa,
kuldaisisa kätkyhisä.”

Koska karhu oli taivaallista alkuperää, suhtauduttiin sen kuolemaankin kunnioittaen. Se oli haudattava arvokkaasti, kuten ihminen. Kirkonkelloja soitettiin vielä 1600-luvulla Keski-Suomen metsäseuduilla karhua saatettaessa hautaan. Karhun pääsy taivaaseen, takaisin kotiinsa Ison Karhun tähdistöön, varmistettiin kiinnittämällä karhun kallo honkapuuhun ja luut haudatiin puun juurelle. Kallo sijoitettiin puun runkoon siten, että katse on kohdistettuna auringonnousun suuntaan.

Näin somasti karhu saateltiin matkalle taivaaseen.

”Lähde nyt kulta kulkemaan,
vanha armas astumaan
kultaista kujaa myöten.
ei tästä etäälle viedä,
viedään mäntyyn mäelle,
petäjään pellon päähän.
Siihen tuuli turvan tuo,
aalto ahvenen ajaa.
Sivullasi on siikasalmi,
luonasi lohiapaja.”

 Karhunkallohonka edustaa maailmanpuuta, se on yhdysside maan ja taivaan välillä. Tunnettuja karhulle omistettuja paikkoja ovat olleet mm.: Puulaveden Karhunpääsaari, Kemien Pitkälänkallion karhunkallohonka, Syväsmäen Kieluvaisenlammen saarien karhunkallohonka. Kainuussa oli vielä 1900-luvun alussa karhun pääkalloja honkiin kiinnitettyinä. Ehkä niitä löytyy vielä jostakin, ainakin lähdekirjani mukaan.

Kantaisien selvittelyyn tulee pieni mutka, kun muistetaan, että Suomessa on arveltu asuneen kaksi metsästäjäklaania. Toinen klaani on pitänyt kantaisänään hirveä ja toinen karhua.


Hirven jälkeläinen saattaisi näyttää tällaiselta. ”Hän on kaunis kuin metsäkauris”, sanoi onnellinen mies.


 Kuva on Salmelan kesänäyttelystä, mutta tekijän nimi jäi muistiin merkitsemättä.

Anni Kytömäki on tavoittanut hienosti metsän olemuksen ja siellä liikkuvan karhun kirjassaan Kultarinta.

Lainaukset ovat Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirjasta Puiden kansa.

Maailmanpuu

Maiseman vaihtaminen kannattaa aina. Salon taidemuseon kesänäyttely ´Kaukainen rakkaus´ on ensimmäinen Leena Luostarisen (1949-2013) postuumi katselmus hänen tuotantoonsa. Maaluksia on esillä runsaasti ja niiden innoittajina ovat välimerellinen, pohjoisafrikkalainen ja aasialainen kulttuuri. Kosmopoliittina Luostarinen siirtyi sujuvasti maasta toiseen ja rohkeana matkaajana hakeutui tavallisen kansan pariin, saaden näin kosketuksen ihmisten arkeen.

Museoissa käynnit kannattavat myös siksi, että niiden yhteydessä on usein pieni myymälä, jonka tarjonta poikkeaa hieman tavanomaisesta. Tällä kerralla käteeni tarttui Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Puiden kansa. Kirja on omistettu ihmisille, jotka rakastavat puita ja metsää. Meille suomalaisille tämä on arkea ja aineellista todellisuutta, mutta puun ja metsän henkinen merkitys on unohtumassa.

Suomalaiset ja erityisesti virolaiset ovat säilyttäneet metsään liittyvän uskomusperinteen paremmin kuin monet muut Euroopan kansat. Monet puihin liittyvät uskomukset ovat kuitenkin yleismaailmallisia.

”Elämänpuutarinat kuvaavat ihmiskunnan alkuaikaa, jolloin ensimmäiset ihmiset ja jumalat käyskentelivät yhdessä paratiisissa. Sen keskellä, virkistävän lähteen lähellä, kasvoi merkillinen hunajaa ja kuolemattomuutta tihkuva puu, joka kantoi lehvästössään monenlaisia hedelmiä, lintuja ja mitä yltäkylläisyyttä ihmiset vain toivoivatkin.”

Tummaa syystaivasta katsoessa voi eläytyä tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten tuntemuksiin. Suuri tammi saattoi kasvaa niin korkeaksi, että sen latva ja ylimmät oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen ja kannattelevan taivaankantta pilvineen.

”Jotkut maailmanpuutarinat kuvaavat kosmisen järjestyksen syntyä. Lukuisten eurooppalaisten kansojen perinteessä on ajatus, että linnunrata on suuri puu, jota pitkin vainajien sielulinnut vaeltavat tuonelaan.” 

Puun juuret ulottuivat syvälle maan uumeniin. Näin syntyi ajatus, että puu oli välittäjä maanalaisen, maanpäällisen ja taivaallisen elämän välillä.

”Puu oli myös kohtalon puu, sen lehtiin oli kaikkien ihmisten elämä kirjoitettu.”

Mutta mikään ei puutarinoidenkaan mukaan ikuista ja täydellistä. Uhkakuvat ovat osa puutarinoita.

”Elämänpuutarinoissa paratiisin järjestys tulee aina lopulta uhatuksi: puu kasvaa niin suureksi, että se pimentää auringon, ihmiset näkevät nälkää tai joutuvat kiusaukseen. Kun puu lopulta kaadetaan tai ratkaisun hetki muuten koittaa, syntyy kaikki hyvä, uusi järjestys, mutta myös paha. Yhteys jumaliin katkeaa, ihmisestä tulee ihminen.”

Suomessa on useita puihin ja pyhiin paikkoihin viittaavia paikannimiä: Pyhäjoki, Pyhäjärvi, Pyhältä, Lempäälän Pyhällönvuori ja Pyhältö, jonka sanottiin olevan metsämaa, pyhälehto, jossa käytiin rukoilemassa suojelua karjalle. Samoin on paikannimissä lukematon määrä hiisi- ja ristialkuisia nimiä. Vaikka suurin osa pyhistä puista, lehdoista ja vuorista on hävinnyt, niiden tarina jatkuu nimistössä.

En ole aikaisemmin tiennyt, että sana metsä on alun perin tarkoittanut kaukaista, reunaa, äärtä ja rajaa. Leena Luostarisen muistonäyttelyn nimikin ´Kaukainen rakkaus´ saa nyt uuden sävyn. Metsä on nyt tutusta kotipiiristä etäällä siintävä tumma metsänlaita.

Taivas on kansanperinteessä mielletty usein jonkinlaiseksi katoksi. Jakuuttien taivas on selitetty näin:

”Jakuutit selittivät, että taivas on tehty useista pingotetuista nahoista. Tähdet ovat tuossa telttakankaassa olevia reikiä, joista takana hohtava valo siivilöityy. Pahin reikä on Seulasten muodostama aukko, josta maan päälle virtaa tuulta ja kylmää.
…
Joskus jumalat raottavat kangasta nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu, ja silloin maassa nähdään valojuovia, tähdenlentoja. Onnellinen on se, joka sattuu näkemään taivaan raon, sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo jumalalta.”

Kirja Puiden kansa kertoo kuvin ja tekstein: maailmanpuusta, hiisistä, metsänpeitosta, karhuista, karsikkopuista, pyhien puiden hävittämisvimmasta, pihapuiden pyhyydestä ja paljosta muusta.

Vielä loppusäe Marja-Liisa Vartion runosta Lapsen uni.

Ei laula äiti,
ei kirkon urut, enkelitkään,
eivät laula niin kuin lehvät pihapuun.
 Ja lapsi tietää:
ei putoa alas katto maailman,
ei maailman reunat päälle kaadu,
kun pitelevät niitä
oksat pihapuun.

Lainaukset: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Puiden kansa. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar. Kolmas uudistettu laitos 2006

Elämäkertakirjuri

Nyt sattui mainio erehdys; etsin Dubliniin liittyvää kirjaa omasta kirjahyllystä ja löysin sellaista, mitä en olisi osannut edes kaivata. Ilman silmälaseja haparoin käsituntumalla ylähyllyjä ja tartuin Dubinin elämät nimiseen Bernard Malamudin kirjaan. Teos on ollut hyllyssäni ilmeisesti vuodesta 1981, en ole sitä lukenut, ehkä joskus aloittanut, mutta lukematta se on aikoinaan jäänyt. Tästä olen pelkästään onnellinen, en varmasti olisi tuossa elämäni vaiheessa siitä paljoakaan irti saanut. Ikä vaikuttaa näkökulmaan, lukutapaan ja kykyyn nähdä monet pulmalliset asiat ironian kautta. Olen myös aikaisemmin ollut juonisidonnainen lukija ja kurkkinut kirjan lopun jo ensimmäisen ”jännän” kohdan lukiessani. Onko onnellinen loppu? Kuka kuolee? Saavatko he toisensa? Kuka on pahin konna? Onko kosto suloista?

Nykyään luen hitaasti ja viipyilen kiinnostavissa kohdissa. Luontokuvaukset ovat Dubinin elämässä tärkeitä; olihan hän perehtynyt syvällisesti H. D. Thoreaun elämään kirjoittaessaan tuon metsäerakon elämäkerran. Nyt elämäkertakirjailija työstää D. H. Lawrencenin elämäkertaa, jonka kirjoittamiseen kuluu useampi vuosi ja työ etenee vaivalloisesti. Ei vähiten siksi, että hänen omaan elämäänsä tunkee intohimo, joka alkaa ohjata hänen elämäänsä. 

Dubin on lukenut mittaamattoman määrän elämäkertoja. Tuttuja olivat mm. Jung, Freud, Swift, Samuel Johnson, Tsehov, Goya, Montaign, Ruskin, Darwin, Hardy, Mahler, Virginia Woolf. Hänen tarkoituksena oli luonnollisesti oppia niistä hyvän elämäkerran ominaisuuksia.

”Hän etsi oivalluksia kuin olisi metsästänyt palavia pensaita Siinailla: kuinka ihmiset pysyvät pystyssä. Mutta elämäkerrat toivat hänelle mieleen sen elämäkerran jota hän ei kirjoittanut; elämän jota hän ei elänyt.”

Dubinin käsitys elämäkerran merkityksestä järkkyy pahasti, kun hän lukee Freudin lauseen:

”Jokainen joka ryhtyy elämäkerran tekijäksi on sitoutunut valheisiin, salailuun, tekopyhyyteen, imarteluun ja jopa oman älynpuutteensa kätkemiseen: sillä elämäkerrallinen totuus ei ole löydettävissä ja vaikka olisikin, siitä ei olisi mitään hyötyä.”

Swiftin sanat eivät myöskään olleet kovin kannustavia: ”Minusta tulee samanlainen kuin tuo puu”, sanoi Swift, ”kuolen ensin latvastani.”

”Kuinka omituista onkaan, Dubin ajatteli, kuinka usein saa itse elämässään kokea sen miehen vaiheet jonka elämästä kirjoittaa. Tämä jatkuu kirjasta kirjaan: heidänkö elämänsä manaavat esiin minun elämääni vai miksi minä kirjoitan? Kirjoitan saadakseni tietää seuraavan vaiheen kohtalossani. Saadakseni tietää sen minun on kirjoitettava loppuun Lawrencen elämä. Hän kuoli neljänkymmenenneljän iässä. Minä olen viidenkymmenenkahdeksan mutta jos kuolen nyt kuolen nuorena.”

Dubinin pohdinnat jatkuvat ja samalla tapahtuu luonnossa muutos.

”Miltei juuri silloin kun hän ajatteli tätä, sade pyyhkäisi kesän syrjään ja syksy virtasi sisään. Hiostava kuumuus haihtui: sää muuttui kirpeän viileäksi; taivas kylmän siniseksi: ilma läpikuultavaksi. Surisevat lintuparvet laskeutuvat nurmikolle, nokkivat kuolevaa ruohoa ja lensivät syöksähdellen pois. Kellastuvat puut, jotka levittivät keltaista kynttilänvaloa, muuttuivat himmeän kullanvärisiksi.” 

Dubin pohtii kirjoittamisensa motiiveja ja joskus kieltämättä olen itsekin kummastellut, mikä vetää eräät kirjailijat elämäkertojen pariin. Muistan yhden haastattelun, jossa elämäkertakirjailija paljastaa pettymyksensä ja sanoo miltei katkerana menettäneensä suuren osan omasta elämästään kirjoittaessaan laajan elämäkertasarjan tunnetusta merkkihenkilöstä.

"Kerran hän löytää taskustaan itselleen kirjoittamansa muistilapun: Jokainen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti." 

Dubinin elämät on Malamudin seitsemäs romaani, jonka keskipisteenä on Dubinin ja hänen vaimonsa ontuva yhteiselämä, johon tunkee suuri intohimo. Reijo Lehtosen kirjoittama esipuhe on kiinnostava johdanto kirjaan ja Malamudin tuotantoon. Suomennos Eila Pennasen on erinomainen.

Lainaukset: Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981

Katastrofi

Ensin...

Nyt on ollut niin monta katastrofia, että on pakko ottaa kantaa asiaan. Mutta ensin tuo itse sana ”katastrofi”, sehän on kreikkalaista alkuperää oleva sana ja yhtä kuin ratkaiseva (tuhoisa) käännekohta, mullistus, luhistuminen, suuri onnettomuus. Näin se on määritelty Otavan Ison Tietosanakirjan mukaan, uudemmista lähteistä en ole asiaa tarkistanut. En uskalla, sillä voihan olla, että jokin asiantuntijataho tai automaattinen kielenkääntöohjelma on sen muokannut uuteen muotoon. Näin saisi uutinen vesimittareista katastrofin aiheuttajana järkeenkäyvän selityksen.

Asuntokohtaisista vesimittareista on tulossa ”jonkin sortin katastrofi”. Asiaan voi perehtyä Hesarin  ja iltapäivälehtien kirjoittamista jutuista. Perimmäinen syy on kuitenkin jossain muualla kuin itse mittarissa, vaikka nekin ovat ilmeisesti kovin vaihtelevia laadultaan.

Pidän Leena Krohnia varsin terävänä, ajattelun rajoja hipovana kirjailijana. Viimeisin on vielä lukematta, joten otin vauhtia vanhemmasta, vanhan kertaus mielessä. Pereat mundis koostuu useasta luvusta, joissa esiintyy Håkan niminen mies eri hahmoina. Tässä luvussa hän on Hullunkaalin kaupungissa asuva puutarhuri.

”Håkan, puutarhuri, oli ehtinyt kokea monia vaiheita. Mutta kaikilla niillä oli alkunsa ja loppunsa kuten vuodenajoilla. Puutarhanhoito oli jatkuvaa taistelua, joka hävittiin useilla rintamilla. Oli ollut tarpeeksi kovaa nähdä, kuinka vaahterahärmä levisi puusta puuhun, lehdestä lehteen, miten kivitauti vioitti päärynät ja muumiotauti runteli omenat. Koreanpunainen liljakukko ahmi nuput hänen keisarinkruunuistaan ja harvinaisimmista liljoistaan.”

Nämä koettelemukset eivät olleet mitään sen rinnalla, kuinka paljon johtajan päähänpinttymä sai aikaan kaupungissa. Hän määräsi kaikki turhat istutukset hävitettäviksi ja vapautuneeseen tilaan pantiin kasvamaan kaalia ja perunaa. Myös porkkana ja lanttu hyväksyttiin. Muutokset vietiin läpi uhkasakon voimalla. Kaupunki autioitui, ihmiset kaikkosivat. Kaikki muuttui.

”Missä ei ole kauneutta, siellä ei ole oikeutta, ei vaurautta, ei työtä eikä toivoa, Håkan ajatteli.”

Aikanaan tämäkin vaihe oli loppuun eletty ja siirryttiin uuteen. Kaupungissa ryhdyttiin kasvattamaan hullukaalia (Hyoscyamus nigris) parvekkeilla ja ikkunalaudoilla. Muutos näkyi kaupungilla.

”Toisenlaisia partioita kuin entiset puoluejohtajan aikoina vaelsi nyt ympäri kaupunkia. He eivät marssineet, he pikemminkin hoippuivat. Kukaan ei enää korjannut katuja, ei leikannut nurmikoita, ei viljellyt oikeaa kaalia. Heille riitti hullukaali. Ennen he olivat puolueen, nyt hullukaalin orjia.”
…
 ”Vähän Håkan ymmärsi, mutta sitä enemmän rakasti: rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti varisevat kevätnurmelle…”

Kun ihminen muuttuu hitaasti, itseltäänkin salaa, onko se katastrofi. Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä tekevät, on vielä pahasti kesken, mutta jotakin samaa virettä olen siinä aistivinani kuin tässä puheena olevassa Krohnin kirjassa. Nyt on laite, joka tunkeutuu kaikkialle.

”Laitteella pystyi ilmeisesti ainakin selaamaan nettiä, katsomaan videoita ja kuuntelemaan musiikkia. Mutta mitään käyttöliittymää ei enää varsinaisesti ollut, kuten yritys asian käyttöoppaassa esitti: kokemukset siirrettiin muutaman pienen ja tyylikkäästi muotoillun elektrodin kautta suoraan kuulo- ja näköaivokuorelle. Aistien pääteasemat aivokuorella edelleen tarvittiin, mutta ei aistinsoluja, elämykset mutta ei ulkomaailmaa – vain laite.”

 

ja sitten

Viittaus:

Leena Krohn, Pereat mundus – romaani eräänlainen. WSOY 2001

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014

Puuvanhus

Mitä meille tapahtuu vanhetessa? En nyt mieti vuosia, sillä tiedän, ettei eletyillä vuosilla sinänsä ole niin kovin suurta merkitystä. Toiset ovat vanhoja jo syntyessään, vanhan sielunsa vuoksi. Vaikka sielun vaellukseen ei nojautuisikaan, tuntuu kuin joillakin lapsilla olisi hyvin varhain jokin erityinen ominaisuus tarkastella maailmaa, pohtia elämän tarkoitusta, onnellisuutta, heikompien mahdollisuutta selviytyä ja muuta vastaavaa.
Vakavat vastoinkäymiset, menetykset ja sairaudet muuttavat meitä. Elämä suurena lahjana saa uuden merkityksen, kun sen on vaarassa menettää. Itsekeskeisyyden väheneminen antaa mahdollisuuden nähdä ympäristönsä paremmin. Joillekin vanheneminen merkitsee kiireen vähenemistä, on aikaa pysähtyä ihmettelmään luontoa: vuodenaikojen vaihtumista, lintujen saapumista ja syysmuuttoa. Ystävät ja läheiset saavat syvemmän merkityksen. Tuntuu hyvältä kun voi olla jollekin tärkeä ja ystävä kiittää ystävyydestä, joka on kestänyt vuosikymmeniä.
Olen huomannut tarkkailevani puistoissa kulkiessani erityisesti vanhoja puita. Ne ovat paljon kiinnostavampia kuin nuoret, vielä usein tukikepein tuetut puut. Lehmuksen runko muuttuu muhkuraiseksi, sen oksia on leikattu ja lopulta sen runkoon voi muodostua suuri onkalo. On suorastaan ihme, että se pysyy vielä pystyssä ja latvus elinvoimaisena. Jokainen puu vanhenee omalla tyylillään.
Kuvan vaahteran runko on katkaistu, vaikka latvus ei enää viheriöi, se ansaitsee hyvin paikkansa vanhan tehdasrakennuksen edustalla. Sen runkoa ylös kiipeä köynnöshortensia, rungossa kasvaa kääpä.  Se on komea, uljas yksilö. Hienoa, että se saa olla siinä paikallaan muistuttamassa menneestä ajasta.

"Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta."

Pirkko Siltala kirjoittaa vanhenemisesta psykoanalyytikon näkökulmasta. Kirjan Vanhuus alaotsikko: Elämä haluaa tulla eletyksi, kertoo olennaisen kirjan sisällöstä. Vanhuutta käsitellään ikäkautena, jolle on tunnusomaista siirtyminen uuteen vaiheeseen.  Se on siirtymä- eli liminaalitila, jossa jotakin on loppumassa ja jotakin alkaa. Astutaan kynnykselle ja päätetään otetaanko askel eteenpäin vai peräännytäänkö. Jos omat voimavarat ovat riittävän suuret, on mahdollista siirtyä uuteen vaiheeseen, jossa vanhuuden parhaat ominaispiirteet pääsevät esille: elämänviisaus, suvaitsevaisuus, kärsivällisyys ja oman elämänhistorian kytkeminen suurempaan kokonaisuuteen. Siltala viittaa Kirsi Simonsuuren ajatuksiin matkaoppaista, jotka toimivat ohjaajina näissä siirtymätiloissa. Matkaoppaiksi hän suosittelee  liminaalitilassa eläviä ihmisiä; taiteilijoita, narreja, pellejä ja keksijöitä. Taiteen kautta välittyy tietoa välitilasta ja näkymiä vaihtoehtoisiin maailmoihin. Kirjallisuus, teatteri ja kuvataide ovat juuri tästä syystä monen ikääntyneen keskeisiä kiinnostuksen kohteita.

”Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki läsnä. Tähän hetkeen virtaa menneisyyttä, ja siitä kuljetaan tulevaisuuteen ja sieltä taas ajassa taaksepäin. Tutkimusmatkat ajassa ovat uskaliaita, mutta ne palkitsevat ja ravitsevat elämää. Jos vanhus ei saa kosketusta menneisyyteensä, hän kadottaa näkymän myös tulevaisuuden suuntaan.”

Lainaukset:
Puiden tarinoita - Puuseppä, Iiro Kuttner, Ville Tietäväinen. Books North 2014.
Vanhuus, Pirkko Siltala. Kirjapaja 2013

Paperiveitsi

Minulla on paperiveitsi, jota olen joskus käyttänyt. Tiedän, että sillä voi avata kirjekuoren siististi. Tämä oli tärkeää silloin kun kaikesta oli pula ja käytetty kirjekuori purettiin ja käännettiin, liimattiin uudelleen ja lähetettiin seuraavalle vastaanottajalle. Sormin auki revitty kirjekuori on ikävän näköinen ja kelpaa vain paperinkierrätykseen.

On paperiveitselle ollut muutakin käyttöä. Pehmeäkantiset kirjat olivat painoteknisistä syistä avattava ennen kuin niitä pystyi lukemaan. Tähän tarkoitukseen en ole paperiveistä koskaan tarvinnut, mutta lukiessani kirjaa Lapsuus sain tarkan kuvauksen sen käytöstä.

Lukeminen edellytti valmistelua ja vaivannäköä, kirjan sivut piti irrottaa toisistaan ja tämä kuvataan niin viehättävästi, että melkein toivon ettei lukeminen koskaan muuttuisi liian helpoksi. Onhan se aina myös fyysinen kokemus: kirjan paino kädessä, paperin tuntuma sormissa, kirjan tuoksu.

”Minulla oli valinnan vaikeuksia, kirjoja oli kaikkialla, kaikissa huoneissa, huonekalujen päällä ja jopa lattialla. Äiti tai Kolja ovat tuoneet, tai sitten niitä oli tullut postissa … pieniä, keskikokoisia ja suuria …
Tarkastelen vastatulleita, punnitsen kunkin vaatimaa vaivaa, kunkin viemää aikaa … Valitsen yhden ja käyn istumaan se polvillani, puristan käteeni harmahtavan sarvesta tehdyn paperiveitsen ja aloitan … Ensin paperiveitsi erottaa vaakasuorassa ylhäältä neljä kahtena taitettua sivua, sitten se laskeutuu, kohoaa ja sujahtaa niiden väliin, jotka ovat kiinni enää reunasta … Sitten tulevat ”helpot” sivut: niiden reuna on auki, ne tarvitsee erottaa vain ylhäältä. Ja taas neljä ”vaikeaa” ja niin edelleen, yhä nopeammin ja nopeammin, käteni väsyy, pää käy raskaaksi, humisee, ihan kuin minulla olisi pyörötauti … ”Lopeta jo, kulta, kyllä se riittää, etkö tosiaankaan keksi mitään kiinnostavampaa tekemistä? Kyllä minä ne avaan lukiessa, se ei haittaa ollenkaan, teen sen aivan koneellisesti …”
 

Kirjailija Nathalie Sarraute kuvaa tarkasti yksityiskohdat: hyvin arkiset tapahtumat ja tunnetilat. Kun tehtävä oli suoritettu, hän on tyytyväinen.

”Kun kerran olen itselleni tämän urakan ottanut, en enää millään voi sitä jättää. Minun on ehdottomasti saavutettava hetki, jolloin kaikki sivut on avattu, kirja on pullistunut paksummaksi ja minä voin sulkea sen, painaa tasaiseksi ja panna kaikessa rauhassa paikalleen.”
 

Aion vielä palata Lapsuus kirjaan toisesta näkökulmasta. Sarraute syntyi vuonna 1902 Venäjällä ja muutti perheineen kaksivuotiaana Pariisiin. Vanhempien eron jälkeen hän asui vuoroin molempien vanhempien luona. Uusioperhe ei ole suinkaan uusi ilmiö, eikä lapsen kamppailu kahden äidin vaikutuspiirissä ole koskaan ongelmaton. Tästä siis joskus myöhemmin.

Menin omaan kirjavarastooni ja löysin yhden osittain avatun pehmeäkantisen. Sen avaamiseen ei ole käytetty terävää paperiveistä, sivut ovat pääosin siististi leikattu auki, mutta revityt jäljet näyttävät, missä kohdassa lukuinto on laimentunut ja kokonaan loppunut sivulle 257. Viimeinen kappale, joka jää kesken alkaa näin.

”Iloa totuudesta kaikki ikävöivät. Olen oppinut tuntemaan useita, jotka ovat tahtoneet pettää, mutta en ainoatakaan, joka olisi tahtonut joutua petetyksi. Missä he siis ovat oppineet tuntemaan tämän onnellisen elämän, jolleivät”

Nyt tarvittaisiin paperiveitsi avaamaan yläreunan neljä yhteen liitettyä sivua, mutta jääköön tekemättä.

Lainaukset: Nathalie Sarraute Lapsuus. Otava 1984

Augustinuksen tunnustukset, latinasta suomentanut Otto Lakka. Werner Söderström 1947