Miksi Jeppe juo?

Kimmoke pohdintaani on puhtaasti kirjallisella pohjalla, eikä millään tavalla liity ruotsalaisten iltapäivälehtien "finne igen" -etusivujuttuihin. Vakuutan, että pyrkimykseni ei ole osoitella ketään tiettyä henkilöä tai mitään erityistä sattumusta.

Kysymys Jepestäkin on vain kömpelö yritys antaa lukijalle vaikutelma, että minä tietäisin Jepestä muutakin kun tuon nimen, en tiedä. Siksi selvitin asian itselleni. Sanonta juontaa juurensa Tanskan ja Norjan yhteiseen kansalliskirjailijaan Ludvig Holbergiin, joka syntyi vuonna 1684 Bergenissä ja kuoli Kööpenhaminassa 1754. Jossakin vaiheessa syntymän ja kuoleman välissä hän kirjoitti näytelmän Jeppe Niilonpoika. Näytelmästä tuli klassikko ja se näyttää pyörivän ainakin kesäteatteriohjelmistona edelleen. Koska en ole näytelmää nähnyt, ei ole pienintäkään aavistusta, miksi tuo kaveri kallisteli ahkerasti lasia/pulloa.

Viime aikaiseen lukuohjelmaani on kuulunut Haruki Murakamin novellit, joista Drive My Car valaisee yksinkertaisin lausein suhdetta alkoholiin. Päähenkilö ja hänen autonkuljettajansa keskustelevat monenlaisista asioista.

”Sinä et juo lainkaan?” Kafuku kysyi vaihtaakseen aihetta.”Alkoholi ei ilmeisesti sovi minun fysiologialleni”, Misaki sanoi. ”Äiti aiheutti tuon tuosta humalapäissään ongelmia. Ehkä senkään takia en juo.”

”Jatkuvatko hänen ongelmansa yhä?”Miska pudisti päätään muutamia kertoja. ”Äiti on kuollut. Hän meni humalassa rattiin, spinnasi tiellä ja ajoi puuhun. Hän kuoli melkein välittömästi. Olin silloin seitsemäntoista.”

…”Ehkä näin ei saisi sanoa, mutta totta puhuen olin helpottunut, kun hän kuoli.”

Kafuku on ammatiltaan näyttelijä ja hän tutustuu Takatsuk nimiseen mieheen, jolla on sama ammatti. Varsinainen tapaamisten syy jääköön nyt sanomatta, mutta he tapailevat toisiaan säännöllisesti jonkin aikaa.

”Kafukulle selvisi toinenkin asia. Takatsukilla oli taipumus juoda liikaa. Kafuku oli työnsä puolesta nähnyt monia viinan ystäviä – miksi näyttelijät olivat niin innokkaita juomaan? – ja Takatsuki ei selvästikään kuulunut niihin, joilla oli terve suhde alkoholiin. Kafukin mielessä maailmassa oli kahdenlaisia alkoholin juojia. Oli niitä, jotka tarvitsivat alkoholia lisätäkseen itseensä jotakin, ja niitä, jotka tarvitsivat sitä poistaakseen itsestään jotain. Takatsuki oli aivan ilmeisesti jälkimmäistä lajia.”

Olisiko todella mahdollista jakaa ongelmajuojat alkoholin suhteen kahteen ryhmään: itsensä suurentajiin ja itsensä pienentäjiin.  Jos haluaa poistaa itsestään jotakin, olisiko se kenties luonteen heikkous tai jokin vanha haava sydämessä. Takatsuki näytti juovan pakonomaisesti joko unohtaakseen tai lievittääkseen sisäistä kipua. Kafuki joi maltillisesti ja tarkkaili samalla ryyppykaveriaan.

”Alkoholi sai Takatsukin paljastamaan erilaisia asioita varomattomasti. Kafukin kokemuksen mukaan niin kävi monille paljon juoville. He saattoivat kertoa kysymättäkin sellaisia asioita, joista olisi viisaampaa vaieta. Kafuku asettui kuuntelijan rooliin. Hän nyökkäili ja vastaili Takatsukin puheisiin myötätuntoisesti ja lohdutti tätä tarkoin valituin sanoin, kun siihen oli tarvetta. Samalla Kafuku keräsi Takatsukista niin paljon tietoa kuin pystyi. Hän käyttäytyi kuin olisi todella pitänyt Takatsukista. Se ei ollut vaikeaa. Kafuku oli hyvä kuuntelija. Sitä paitsi hän oikeastikin piti Takatsukista. Lisäksi miehiä yhdisti yksi suuri asia.”

Koska en halua pilata Drive My Car –novellin lukukokemusta, en kerro, mikä tuo suuri asia heidän välillään oli. Miehet tapasivat säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa, heistä tuli ryyppykaverit. Tapaamiset loppuivat Kafukun aloitteesta, hän oli saanut riittävästi tietoja itseään kiinnostavasta asiasta, joita käyttämällä hän saisi aiheutettua kärsimyksiä ryyppykaverilleen.

"Ajattelin järjestää niin, että hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Olisin teeskennellyt olevani hänen ystävänsä, selvittänyt jonkin hänen heikkoutensa ja käyttänyt sitä hyväkseni aiheuttaakseni hänelle tuskaa.”

…”Alkoholi sai hänet varomattomaksi. Olen varma, että hän olisi paljastanut jonkin salaisuuden ennen pitkää. Ei olisi ollut vaikea järjestää jonkinlaista skandaalia. Sellaista, joka olisi vienyt häneltä yleisön luottamuksen.”

Skandaalit ja maineen menettäminen on tietysti yksi puoli alkoholin aiheuttamista pulmista ja sen lisäksi tulee vielä kaikki se tuska ja huoli, jonka lähipiiri kokee. Vyyhtiä on vaikea selvittää, kun kaikki ovat siihen jollakin tavalla sotkeutuneet.

Murakamin novellit ovat kuin sipulin kuorimista, usein niiden sisällä on monta pientä  kertomusta. Synkistelyä niissä ei juuri ole, usein näyttää löytyvän jokin kohta, joka viittaa uuteen mahdollisuuteen.

Lähteet:
Haruki Murakami, Naisia ilman miehiä. Tammi. 2016

Häränhännästä

Ruokakulttuuri on arkinen osa elämää ja monella  perinneruoalla on oma kiinnostava, usein herkullinen historiansa. Vuohet, lampaat ja merestä nostetut moninaiset kalat ja äyriäiset saavat veden herahtamaan kielelle.  Mutta mitä tulee ensimmäiseksi mieleen, jos tarjolla on häränhäntää.

Espanjassa sanasta häränhäntä ajatus lähtee lentoon härkätaiteluareenan suuntaan. Härkätaistelun historia on pitkä; niitä on joidenkin lähteiden mukaan järjestetty Iberian niemimaalla jo 400-600 –luvulla ja perinne jatkuu edelleen.

En ole koskaan käynyt katsomassa härkätaistelua livenä, mutta joskus vilkuillut televisiossa näytettyjä esityksiä. Ja ratkaisevalla hetkellä vaihtanut nopeasti kanavaa.

Härkätaistelunäytös kestää kaksi ja puoli tuntia. Näytöksen aikana areenalla taistelee vuorotellen yhteensä kuusi härkää ja kolme matadoria. Kaikki tapahtuu tarkan suunnitelman ja ajoituksen puitteissa. Jokainen taistelu sisältää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa härkä päästetään areenalle ja toreadorit sekä matadori viittoineen testaavat härän reaktioita. Samalla areenalle tulevat myös kaksi picadoria  ratsuineen. Toisessa osassa banderillerot iskevät puukepit härän niskaan, toisinaan tämän tekee matadori. Kolmannessa vaiheessa matadori, joka näytöksen varsinainen tähti, on yksin härän kanssa areenalla,  hän ohjailee härän liikkeitä punaisesta kankaasta tehdyn viitan (muleta) avulla. Härkä on surmattava kymmenen minuutin aikana. Jos aika ylittyy, trumpetin törähdyksen jälkeen saa kolme minuuttia lisäaikaa. Vielä tämän jälkeen on mahdollista saada kaksi minuuttia lisäaikaa. Mutta jos härkä on edelleen elossa, taistelu lopetetaan ja härkä viedään teurastettavaksi.

Taisteluhärän kasvatusta harjoitetaan eri puolilla Espanjaa. Sanotaan, että yksi kasvatettava härkä tarvitse 1,5 hehtaarin maa-alueen. Ne kasvatetaan suurissa laumoissa, ja ovat moni vuosisataisen jalostuksen tulosta, muodostaen oman rotunsa. Tyypillinen ulkoinen ominaisuus on vahva niska ja rohkea, raivokas luonne. Taisteluhärkä painaa 450-650 kg ja se elää vapaana laitumella 4-6 vuotta ilman ihmiskontakteja. Ravinnosta ja härän kunnosta pidetään hyvää huolta, vain terve ja hyväkuntoinen kelpaa taisteluareenalle.

Laji on vaarallinen; tilastoista löytyy tieto, jonka mukaan 1700-luvun jälkeen espanjalaisia härkätaistelijoita on kuollut yli 500. Laji on menettämässä suosiotaan, Katalonia kielsi härkätaistelut vuonna 2012. Toisaalta Espanjan parlamentin suorittamassa äänestyksessä vuonna 2013 laji sai kulttuuriperinnön suoman lain suojan.

Näin pitkästi oli johdattelua varsinaiseen ruokapuoleen. Etsin, tutkin ja selailin reseptejä. Andalusialainen häränhäntäpata näytti lupaavalta. Lähetin ent. Poikakaverin läheiseen hyvin varustettuun lihakauppiaan puotiin. ”Osta häränhäntä”, sanoin. Itse päätin hankkia muut tykötarpeet, perinteinen savivuoka oli jo ostettu. Mies palaa apeana, ei ollut häntää tiskillä valmiina, piti tilata. Ja sitten parin päivän päästä uudestaan kauppiaan puheille häntää hakemaan, ja tulihan se sieltä. Paketoituna noin metrin pituinen pötikkä. Miten sen saisi vuokaan väännettyä, kun ainoa järeämpi apuväline paloitteluun oli sähkökäyttöinen pensasleikkuri. Tuli vähän sanomista, puolin ja toisin. Kassi käteen ja häntä mukana lihakauppiaan puheille. Menimme yhdessä. Kauppiaan naamasta näin heti, että hän arvasi millä asialla olimme. Taisi heti kysyäkin, että pätkitäänkö. Takanamme istui paikallisia perheenemäntiä, joita tilanne huvitti enemmän kuin minua.

Tässä testattu ja hyväksi havaittu ohje.

Noin 1,5 kg häränhäntää
2 kpl chorizo-makkaraa
2 sipulia
4 valkosipulinkynttä
10 mustapippuria
4 kanelitankoa
3 laakerinlehteä
1 appelsiini
3 dl punaviiniä
2 dl sherry
5 dl lihalientä
tuoretta timjamia
vehnäjauhoja
1-2 tl suolaa

Tee viillot hännissä oleviin kalvoihin jotta lihat pysyvät muodossaan. Pyörittele häränhännät vehnäjauhoissa ja ruskista lihat kuumassa paistinpannussa.
Kun kaikki hännät on ruskistettu, nosta kaikki hännät pataan ja lisää sekaan chorizomakkara paloina, kanelitangot, laakerinlehdet, sipulit, mustapippurit, sherry ja punaviini.
Anna padan kiehua kunnes nestettä on jäljellä noin puolet.
Lisää sitten lihaliemi, puntti timjamia ja yhden appelsiinin kuoret lastuina..
Laita kansi päälle ja nosta pata uuniin. Anna hautua kaikessa rauhassa 150 asteessa 4-6 tuntia.

Uskon, että herkulliseen makuun vaikutti ratkaisevasti omasta puusta poimittu appelsiini.

Jos nälkä ei herännyt yllä kuvatusta, voit ainakin virkistää mieltäsi ja tyydyttää kulttuurin nälkää lukemalla Ernest Heminwayn Rondaan sijoittuvan kirjan Kuolema iltapäivällä, jossa kuvataan härkätaistelun estetiikkaa ja kulttuurista puolta.

Vieraalla maalla

Karusellin hevonen on kaunis; tumma ja vaalea ratsu vauhdin hurmassa, josta pieni ratsastaja saa musiikin soidessa nauttia ilman vaaran tunnetta. Huoletonta menoa sirkuksessa.

Mutta miten tästä hyppäisi todellisuuteen, sotaan ja tuhoamiseen, jolle ei loppua näy. Syyrian rajan läheisyydessä Jordaniassa on leiri jo viidettä vuotta. Leirillä asuu 80 000 ihmistä, joille rakennetaan kaupunkimaista asuinympäristöä vesi- ja viemäriputkineen.

Ammanissa on ollut pakolaisleiri vuodesta 1948 lähtien, sekin oli ensin telttaleiri palestiinalaispakolaisia varten. Vähitellen leiri on muuttunut kaupunkimaiseksi katuineen, kauppoineen ja kotineen. Asukkailla on Jordanian kansalaisuus, mutta he pysyvät paikoillaan säilyttääkseen paluuoikeutensa.

Jordanian asukasluku on noin 9,5 miljoonaa. Pakolaisia on tullut maahan 2,7 miljoonaa, joista syyrialaisia 1,4 miljoonaa. Mitä tapahtuu, kun vihapuhe yleistyy, epäluottamus leviää ja asenteet kiristyvät?

Pakolaisen hartain toive on päästä takaisin omaan kotiin, näin ainakin useimpien kohdalla.

Edellinen olkoon taustaa sille, mitä opin Nathan Shacharin kirjasta Den gåtfulla passionen. Kirja koostuu espanjalaiseen maailmaan liittyvistä esseistä. Hankin sen kymmenen vuotta sitten ja luin päästäkseni syvemmälle uuteen ympäristöön. Nyt luen sitä katseltuani yli kymmenen vuotta Espanjaa vähän laajemmin kotipiiristä etääntyneenä. Kiertomatkoilla oppaat auliisti kertovat, miten eri uskontokuntien edustajat ovat eläneet rinnakkain, sovussa ja rauhassa. Ikäviä asioita, kuten vainoja, karkotuksia ja eripuraa vältellään. Sehän on ymmärrettävää, miksi myrkyttää satunnaisen matkailijan mieli kertomalla inkvisitiosta ja muusta historian hämärässä tapahtuneesta ikävästä.

Journalisti ja esseisti Nathan Shachar on kulkenut erityisesti espanjankieliseen maailmaan suuntautuneilla matkoillaan korvat auki.  Kosketus espanjalaisuuteen tuli kuitenkin yllättävästi Jerusalemissa, kun nuori opiskelija asettui väliaikaiseen opiskelijakämppäänsä ja seurasi naapurien elämää. Pihalta kuului naisten laulua, kaksi rouvaa kukikkaissa puuvillamekoissaan laulelivat aamutoimissaan ripustamassa pyykkiä kuivumaan. Nathan yritti kuulla, mitä naiset lauloivat ja millä kielellä. Asunto sijaitsi itäisellä alueella, lauloivatko he arabiaksi? Naiset lauloivat jatkuvasti; kyniessään kanoja, hangatessaan pestäviä vaatteita pesulautaa vasten ja ripustaessaan aprikooseja kuivumaan. Paljastui, että naiset puhuivat ja lauloivat espanjaksi. Toinen rouvista oli lähtöisin Turkista ja toinen oli syntyjään Sarajevosta. Molemmat kuuluivat sefardijuutalaisten suureen joukkoon.

Sefardijuutallaisten ryhmä syntyi, kun Espanjasta ja Portugalista karkotettiin vuonna 1492 niin muslimit kuin juutalaisetkin. Toinen vaihtoehto oli arabien ja juutalaisten kääntyminen kristinuskoon. Näin espanjalaiset valloittivat koko Iberian niemimaan. Sana sefardi tulee heprean sanasta sfarad ja tarkoittaa Espanjaa. Karkoitetut asettuivat asumaan Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan.

Heidän käyttämänsä kieli on ladino (juutalaisespanja), jonka sanoista yli puolet johtaa juurensa espanjan kieleen ja sanotaan sen olevan lähinnä keskiaikaista kastiljaanoa. Kielen osaaminen on taantunut ja sitä uhkaa säilyttämispyrkimyksistä huolimatta häviäminen. Yliopisto-opetusta järjestetään Yhdysvaloissa ja Israelissa. Kieltä puhutaan Israelin lisäksi Turkissa, Kreikassa, Bulgariassa, Puerto Ricossa ja Yhdysvalloissa. Musiikin avulla kieltä pyritään herättämään erityisesti nuorten kiinnostus vanhaan kieleen ja perinteeseen.  Espanjalta se kieli todella kuulostaa YouTubista löytyy esimerkiksi Trio Sefardin esityksiä.

Kerrotaan, että maailmalta löytyy vielä sefardiperheitä, joilla on kodin avain Espanjassa vuosisatoja sitten sijainneeseen kotiinsa hyvässä tallessa. Aluksi oli tietysti kysymys symbolisesti tärkeästä asiasta, koska vuoden 1492 jälkeen karkotettujen mielessä paloi pitkään toivo paluusta kotiin, ja omalla avaimella kotiovi aukeaisi. Monissa espanjalaissa kaupungeissa on entisöityjä juutalaiskortteleita. Ehkä katselen niitä nyt toisin silmin.

Espanjassa historian kerrostumat ovat erityisen kiinnostavia; rakennustyöt paljastavat jatkuvasti uutta tutkittavaa. Lukemassani kirjassa kerrotaan tapaamisesta arvostetun ja palkitun kirjailijan José Jiménez Lozanon (s. 1930) ja hänen naapurinsa kanssa käydystä keskustelusta.

”Folk här i trakten vet ingenting om sitt förflutna, här finns inte nog med fornminnesförvaltare för att vaka över allt som går till spillo. I fjol, i byn Olmedo, såg jag hur en gubbe höll på att renovera sitt hus.- Vi behöver lite mer plats, sa han.- Men det här vargagsrummet som du vill bygga ut är en synagoga från 1100-talet, sade jag. Visste du inte det? Det måste raporteras.

Aloitin karusellin hevosista, jotka kiertävät kehää reippaan musiikin säestyksellä. Ja historia toistaa itseään; ihmiset vaeltavat, toiset symbolista avainta kantaen, toisilla ei ole paikkaa minne palata.

Lähteet:
Nathan Shachar: Den gåtfulla passionen. Atlantis 2005
Hanna Ojanen: Kannattaisko uskaltaa ja luottaa? Suomen Kuvalehti 21.10.2016

Hyppää satulaan

Pyöräily ei ole koskaan ollut näin helppoa. Rautatieaseman aukiolla odottaa polkijaa rivi keltaisia velosipedeja, pikarattaita, polkurattaita ja pikakulkureita. Näillä nimillä tuota uutta liikennevälinettä kutsuttiin kunnes I. K. Inha vakiinnutti käyttöön sanan polkupyörä. Tämä tapahtui vasta 1800-luvun loppupuolella. Eikä tuo mainio kulkuväline ollut suinkaan jokaisen saatavilla.

Thomas Bernhardin (1931 – 89) kirja Muuan lapsi alkaa pyöräilymuistolla. Poika on kahdeksanvuotias ja päättää lähteä ilman lupaa ajelemaan kohti Salzburgia, jossa asuu kiltti Fanny-täti. On sunnuntai ja perillä odottaisi tädin valmistama herkullinen schnitzel.

Pyörä on pojan holhoojan Steyer-Waffen-polkupyörä. Pyörän omistaja oli joutunut Puolaan,  josta oli määrä marssia Venäjälle Saksan armeijan riveissä.

Pyörä oli kallis ja ihailua herättävä aikuisten polkupyörä.

”Vaikka olin vielä liian lyhyt istuakseni varsinaisesti satulassa, muiden liian lyhyiden aloittelijoiden tavoin minun oli pujotettava toinen jalka poikkitangon alitse toiselle polkimelle, kiihdytin silti vauhtiani silminnähden, ja jatkuva alamäki lisäsi nautintoa entisestään.”

Poika puhkuu intoa ja ylpeyttä, hän on oppinut ilman apua ja ohjaavia käsiä ajamaan miesten pyörällä, mikä onnistuu juuri yllä kuvatulla tavalla. Lasten pyöriä ei ollut tuohon aikaan, puhumattakaan apupyöristä. Me vähän iäkkäämmät muistamme, miten tarakasta pitävään käteen piti luottaa ja avustajan oikeaan arvioon siitä, milloin olisi syytä irrottaa ja päästää ajaja oman taitonsa varaan.

Pojan matka etenee kohti Fanny-tädin sunnuntailounaspöytää. Tulee mutkia matkaan.

”Tie jatkui jatkumistaan, laskin vuoroin reunakiviä, vuoroin halkeamia asvaltissa, huomasin vasta nyt, että oikean jalkani sukka oli ketjuöljyn tahrima ja roikkui muutenkin riekaleina. Näky rispaantuneesta sukasta öljyisessä, jo verisessäkin jalassa oli masentava, johtaisiko tuo näky tapauksen kehittymisen murhenäytelmäksi?”

Katastrofihan siitä tuli. Matka oli paljon pidempi kuin poika oli kuvitellut. Paljon ennen määränpäätä hän ajoi ojaan ja ketjut katkesivat ja kietoutuivat takapyörän pinnoihin.

”Tämä oli kaiken loppu, siitä ei ollut epäilystäkään. Nousin jaloilleni ja katselin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt minua. Olisi ollut todella noloa, jos joku olisi ollut todistamassa tuota onnetonta kuperkeikkaa.
…
Öljyn ja veren tahrimana, pettymyksestä kihisten, katsoin sinne, missä suunnassa arvelin Salzburgin olevan.
…
Vasta nyt tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan Fanny-tädin osoitteesta.”

Paluumatka rikkinäisen pyörän kanssa onnistui, mutta kesti aamuyöhön, vaikka ystävällistä apua oli tarjolla matkan varrella. Hankalinta oli miettiä kotiväen reaktioita. Äidin reaktio olisi helpompi arvata: selkäsauna. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui haukkuminen ja usein pojan suuntaan heitetty lause: Sinä se tästä vielä puutuit.

Lähtiessään rohkealle retkelleen, poika toivoi, että isoisä olisi nähnyt hänen nousunsa pyörän päälle ja kiihtyvän vauhdin, jolla pyörä kiisi alkumatkasta eteenpäin.

Pojalla on oivallinen isoisä, joka rohkaisi ja käänsi lapsenlapsen pään sinne, missä oli jotakin mielenkiintoista. Poika varjeltui tyhjänpäiväisyyksiltä ja itsensä pienentämiseltä.

”Hän osoitti minulle, tarpeeksi ajoissa, mutta todellakin ainoana, joka sen teki, että ihmisellä on pää, ja mitä se tarkoittaa. Osoitti, että kävelytaitoon tuli mahdollisimman pian lisätä myös kyky ajatella.”

Poika valmistautuu kertomaan matkastaan ja muistaa, mitä isoisä oli sanonut turhasta jaarittelusta, puolioppineiden väljähtyneestä kammottavasta sanasopasta.

Karkulaisen vastaanotto oli äidin osalta ennakoitua, mutta isoisä ei poikaa lannistanut.

”Isoisäni sanoi, että minussa oli nerokasta juuri se, että tein asioita, joita muut eivät tehneet. Pyörän saattoi korjata. Pikkujuttu. Nyt hän joka tapauksessa osaa ajaa pyörällä. Siitä oli hyötyä. Ajatelkaa vain, mitä kaikkea pyörällä saattoi toimittaa. Sinä et osaa ajaa pyörällä, niin kuin en minäkään osaa, isoisäni sanoi äidilleni.
…
Oli oikeastaan ollut nerokas ajatus ottaa pyörä esiin ja hypätä sen selkään, isoisäni totesi. Ja sitten suoraan Salzburgiin! Hän huudahti.
…
Vain se oli väärin, ettet ilmoittanut aikeistasi, hän sanoi minulle. Mutta lisäsi heti: on toki selvää, että tuollainen tempaus on pidettävä salassa, jotta se onnistuisi.”

Thomas Bernhardin omaelämäkerrallinen Muuan lapsi kuvaa traumaattisia ja onnellisia kokemuksia. Se on kasvutarina aviottoman pojan kouluvuosista, isovanhimmista ja kansallissosialistisesta kasvatuslaitoksesta.

Lainaukset

Thomas Bernhard: Muuan lapsi. LURRA Editions. 2013

Helsingin kantakaupungin alueella on tarjolla 500 kaupunkipyörää, jotka rekisteröityneet kaupunkilaiset ja vierailijat saavat käyttöönsä. Käyttö laajenee ensi vuonna, ja tarjolla on 1000 pyörää.

Muuten, olisi hauska tietää, minkä merkkisellä pyörällä opit ajamaan?

Siivous ja järjestys

Entäs nyt Marie?

Meissä jokaisessa asuu pieni koululainen. Minussa se herää syyskuun alussa, kuten ennen vanhaan koulun alkaessa. Hillitön hinku oppia jotakin uutta, pistää ostamaan kirjoja, joista tietoa voisi ammentaa.

Tämän syksyn haasteeksi otin siivouksen. Koko maailma on mahdollista saada järjestykseen menetelmällä, jonka salaisuus on sen yksinkertaisuudessa. Olen huomannut, että energiaani sitoo jokin käsittämätön tulppa tai tukos. Minulle luvataan tämän uuden menetelmän kautta mahdollisuus uudistua ja saada asiani kerta heitolla järjestykseen. Negatiiviset asiat sitovat huonon energian sisuksiini ja koko kehoni alkaa tuntua raskaalta ja tietysti myös elämä.

Uuden menetelmän avulla minusta tulee rohkeampi ja uskallan ottaa ohjakset omiin käsiini. Siis miksi jättäisin sellaisen opuksen kirjakauppaan, varsinkin kun se myydään jo alennettuun hintaa. Uskon, että satsaus tällä kerralla kannattaa.

”Kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei enää synny koskaan.”

Vakuutun kirjoittajan pätevyydestä välittömästi avattuani kirjan. Ensimmäiset kymmenen sivua kertovat, miten väärin monet ovat ratkoneet ongelmiaan. Ei auta vaikka heittäisi joka päivä pois yhden tarpeettoman tavaran, niitä tulee kuitenkin koko ajan lisää. Sillä ostaessani kaksi saan kolmannen ilmaiseksi. Sivulla 11 menetelmän omaksuneet kertovat suurista oivalluksista ja muutoksista elämässään.

”Sen jälkeen kun siivosin asuntoni, olen onnistunut kasvattamaan firmani liikevaihtoa.”
”Tulen mieheni kanssa paljon paremmin toimeen.”
”Onnistuin laihduttamaan kolme kiloa.”
”Kurssillasi opin näkemään, mitä varsinaisesti tarvitsen ja mitä en tarvitse. Otin siis avioeron. Olen nyt paljon onnellisempi.”

Tästä huomaan, miten taitava nuori nainen Marie Kondo on. Ihailen hänen rohkeuttaan näyttää lukijalle, että kysymys on ennen kaikkea asenteesta. Kaikilta järjestyksen yllä pitäminen ei onnistu. Pelkkä pois heittäminen tai tavaroiden siirteleminen paikasta toiseen ei oikeastaan ratkaise vielä mitään. Marien kurssilaisista osa jättää opiskelun kesken, koska he odottavat ohjaajan tekevän työn heidän puolestaan. Löydän omista piintyneistä tavoistani puutteita. On pakko myöntää, että olen tähän asti näperrellyt pikku asioiden kanssa ja kokonaisnäkemys on ollut puutteellinen.

Tartun heti otsikkoon ”Jos järjestät vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.”

Aloitin pari viikkoa sitten, mutta nyt olen taas jumissa. Pelottaa katsoa peiliin, olenko hamstraaja. Ostan mielelläni kaikenlaisia säilytyslaatikoita, pikku lokerikkoja, kauniita kansioita, punottuja koreja, näppäriä rasioita, vaatetelineitä, pieniä pussukoita yms. Nyt pitäisi päästä kokonaisratkaisuun.

Ryhdyn järjestämään vaatekaappia periaatteella: tee järjestämisestä tapahtuma. Noudatan kirjaimellisesti Marien ohjetta. Työ etenee reippaasti, kun lajittelee vaatekaapin sisällön oikein. Siis ensin vaatteet, jotka kuuluvat ryhmään yläosat: paidat, topit, puserot, jakut. Kaikki on nyt kasattuna sängylle. Järkyttävää. Kasassa on vaatteita, joita en ole koskaan käyttänyt, toisia en viiteen vuoteen, muutamia ainakaan kymmeneen vuoteen. Kirjassa puhutaan kaikesta ikävästä ja luopumisen tuskasta, johon nyt törmään. Voiko mukavista muistoista irrottautua. Sattuu.

Opettelen viikkaamaan vaatteet uudella tavalla. Näin syntyy vaatepinoja, jotka ovat nyt tuoleilla odottamassa jotakin. Vaatekaappiini tuli väljempää, mutta ei ole yhtään vapaata tuolia, jolle istua. Availen vaatekaapin ovea, ihanasti ja väljästi ne valikoidut yläosat siellä odottavat päälle pääsemistä. Mutta edelleenkin tunnen jotakin outoa kaiherrusta.

Tähänkö tämä nyt jäi, koko mullistus. Marie Kondolta on tullut jo uusi kirja markkinoille. Onko minun odotettava kunnes sekin on alennuksessa ja voin sen hankkia. Jääkö suuri mullistus ja pysyvä muutos näkemättä?

Onko tässä mitään tuttua kenellekään lukijalleni? Säälikää edes minua.

Lainaukset:
Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämän mullistava voima. Bazar. 2011


 

Unelma ja todellisuus

Toivo paremmasta ja unelma onnesta on merkki kyvystä nähdä eteenpäin, se kertoo myös luottamuksesta maailmaan. Jos kyky unelmoida puuttuu, puuttuu myös toivo. Elämästä tulee raskasta ja näköalatonta.

Pieni epävarmuus ja varovaisuus tunki mieleeni, kun varasin liput Teatteri Jurkkaan. Muistin hämärästi Bonnie ja Clyde –elokuvan loppukohtauksen: silmitöntä ajojahtia, ampumista ja raakuutta.

En kirjoita kritiikkiä näytelmästä, mutta kuvailen näitä kahta päähenkilöä ja heidän taustaansa sellaisena kuin se googlaamalla aukeaa.

Eletään 1920-luvun lopun ja 30-luvun alun Amerikassa. Suuri lama vei monelta työn, paikoitellen työttömyysprosentti oli yli 20. Teollisuustuotanto laski melkein 50 prosenttia, taantuma pitkittyi ja ”musta torstai” 24.10.1929 merkitsi ennen näkemätöntä pörssiromahdusta New Yorkissa. Moni päätyi suoraan kadulle oman onnensa varaan.

Bonnie Parker syntyi 1.10.1910. Hän kirjoitteli kouluaikana runoja, harrasti laulamista ja esiintyi mielellään. Ystävilleen hän sanoi, että hänestä tullaan vielä kuulemaan. Nokkelana ja sievänä tunnettu tyttö ihaili filmitähtiä ja haaveili elokuvaurasta. Hän meni naimisiin kuusi päivää ennen 16. syntymäpäiväänsä luokkatoverinsa Royn kanssa. Poika tuomittiin ryöstöstä vankilaan pian avioliiton solmimisen jälkeen. He eivät kuitenkin koskaan virallisesti eronneet, ja Bonnien sormessa oli hänen kuollessaan 1934 Royn vihkisormus.

Äidilleen Bonnie jätti kirjoittamansa runon, joka päättyy:

”Some day they´ll go down together,
And they´ll bery them side by side,
To a few it´ll be grief  -
To the law a relief –
But it´s death for Bonnie and Clyde."

Clyde Barrow syntyi 24.3.1909. Hänen vanhempi veljensä oli ajautunut huonoille teille ja vankilaan, mikä vaikutti nuorempaan Clyden. Kutsunnoissa nuori mies hylättiin lapsuudessa koetun sairauden vuoksi, laivastoon pääsy oli mahdotonta ja rankka pettymys. Clyde oli myös kiinnostunut musiikista ja hän opetteli omatoimisesti soittamaan mm. saksofonia. Hänet oli aikoinaan pidätetty vuokra-auton palauttamisen takia, josta jäi epämääräisen tutkinnan jälkeen merkinnät rekisteriin.  

Bonnie ja Clyde tapasivat 1930, ja he ryhtyivät ryöstelemään, mutta mukana oli usein myös kolmas henkilö, eikä Bonnie juuri niihin osallistunut. Useimmat ryöstösaaliit jäivät muutamiin kymmeniin dollareihin huoltoasemilta ja pikkupuodeista. He liikkuivat osavaltiosta toiseen ja onnistuivat piileskelemään pitkään lain kouraa, kunnes heidät etsintäkuulutettiin noin 10 murhasta.  Tämän jälkeen tunnistaminen oli helppoa, lehdistö seurasi heitä viimeiseen väijytykseen saakka.

Lopullisen pidätyksen aikana ammuttiin noin 130 laukausta. Clyden ruumiissa oli 17 luodin reikää ja Bonnien 26, osa niistä oli ammuttu jo kuolleeseen nuoreen naiseen. Haaskalle oli tungosta; muistoksi yritettiin leikata linkkuveitsellä Clyden korva, Bonnien hiuksista otettiin hiuskiehkura ja verisestä mekosta leikattiin pala. Ryöstöauto päätyi erääseen kalifornialaiseen kasinoon, jossa se ilmeisesti on edelleenkin yleisön nähtävänä. Clyden saksofoni löytyi surma-autosta, joten unelma jostakin muusta ehkä eli edelleen hänen päässään. Bonnie ja Clyde haudattiin äitiensä ansiosta eri hautoihin. Clyden hautakivessä lukee ”Gone but not forgotten”.

Teatteri, joka luo uutta vanhasta, onnistuu tehtävässään. En etsi viihdytystä tai ajanvietettä esityksistä, en myöskään suoraa selitystä, miksi jotakin tapahtuu. Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen näytelmä herätteli minua ja antoi ajateltavaa unelmien monimutkaisuudesta.

Oletko feministi?

Asia mietityttää kuullessani, että Suomeen on perustettu feministinen puolue jo ennestään kirjavalle puoluekartallemme. Tiedän, että Ruotsissa on tällä nimikkeellä poliittinen puolue ja edustaja valtiopäivillä.

Kysymyksiä on helppo heitellä, mutta vastaaminen on vaikeampaa, kun yhdellä sanalla pitäisi määritellä itsensä. Moni vastaakin kysymykseen kierrellen ja kaarrellen.  Feminismi on harvinaisen monitahoinen asia, jota itselleni selittelen tuhatvuotisen menneisyyden ja erilaisten kulttuurien kautta.

Hesarissa (12.9.2016) Lauri Malkavaara kirjoittaa tasa-arvosta toiletissa ja sodassa. Molemmat ovat ääritilanteita, joissa tasa-arvo testataan arkitodellisuudessa.

”Viime sodassa rintamalla ja kotirintamalla kuoli satatuhatta suomalaista miestä ja tuhat naista. Nämä miehet kuolivat ehkä isänmaan puolesta mutta myös sukupuolensa takia. He eivät siis törmänneet lasikattoon tai joutuneet tyytymään 80 senttiin. He kuolivat.”

Ei tuota voi kieltää; luvut löytyvät tilastoista. Mutta kysyn kuitenkin, kuinka monesta sodasta ja konfliktista on päätetty vain miesten kesken. Neuvottelupöydissä ei ole naisia näkynyt. Nyt Syyriassa on tilanne, johon olisi mahdollista saada humanitaarista apua, ja rekat odottavat rajalla Aleppoon pääsyä. Harvinaisen suoraa YK:n humanitaarisen avun johtajan Jan Egelandin puhetta: ”Voisivatko hyvinsyöneet, aikuiset miehet lopettaa poliittisen, byrokraattisten ja hallinnollisten esteiden asettamisen naisia, lapsia ja haavoittuneita siviilejä saarretuilla ja ristitulen alla olevilla alueilla.”

Toilettiesimerkki kuvaa tasa-arvokiistaa yhden vessan kodissa, jossa asuu molempia sukupuolia. Miehiltä me naiset odotamme, että he laskevat pöntön istuinosan joka käynnin jälkeen. Hesarin kolumnissa pienen ajatuskokeen ”tilastotieteellinen” loppupäätelmä kuuluu näin:

”Päättelemme, että miehille esitetty vaatimus on perusteeton, ja toivomme, että tasa-arvokeskustelu siirtyy olennaisempiin kysymyksiin.”

Olennaiset kysymykset ovat mustalle feministille aivan erilaiset kuin länsimaiselle valkoiselle naiselle. Toinen kamppailee oikeudesta omaan kehoonsa, koulutukseen ja ammattiin. Omat tavoitteemme me kyllä tiedämme.

Koska olen elänyt jo aika kauan, on feminismin aatemaailman virtaukset 60-luvulta lähtien osittain itse koettuja ja kantapään kautta opittuja. Betty Friedanin kirja Naisellisuuden harhat avasi silmät katsomaan maailmaa uusien silmälasien läpi. Viimeisin herätys tuli Tuva Korsströmin kirjan luettuani. Kirjassa pohditaan, miksi naiset puuttuvat lähes kokonaan länsimaisen filosofian historiasta. Kirjassa on avartavia esseitä ja haastatteluja. Tässä katkelma Sara Heinämaan kanssa käydystä keskustelusta.

”Kuulun siihen sukupolveen, joka ei saa vakinaista yliopistovirkaa. Jatkuvuus kärsii, mutta liikkuminen tutkijayhteisössä on minua kiinnostavien kysymysten kannalta etu."

Mitä naistutkimus oikein on?

”Naistutkimus on monitieteellinen oppijärjestelmä, joka tutkii sukupuolisuhteita sekä sukupuolten eri aikakausina ja eri yhteyksissä saamaa merkitystä. Mielestäni naistutkimus on parhaimmillaan silloin, kun se yhdistetään muihin tieteenaloihin. Meillä Suomessa on vahvat perinteet esimerkiksi oikeustieteellisestä naistutkimuksesta. Muita huomattavia erikoisaloja ovat historia ja varsinkin Päivi Setälän antiikin historia sekä Aili Nenolan folkloristiikka ja Tuula Gordonin kasvatustiede. Myös taidehistoria on tärkeä erikoisala Suomen naistutkimuksessa.”

Suosittelen jatkamaan lukemista sivulta 247, jos haluat tietää, miten Sara Heinämaa vastaa seuraaviin kysymyksiin:

- Tutkitaanko naistutkimuksen avulla syrjintää?

- Onko naistutkimus aina feminististä?

- Mitä feminismi on?

- Mikä on oman tutkimustyösi perusta?

- Viittaat usein Simon de Beauvoiriin. Miksi olet niin kiinnostunut hänestä?

”Syrjintä on usein yksi keskeisistä kysymyksistä. Syrjinnän takia ei kuitenkaan kannata puhjeta valitusvirsiin. Sen sijaan on hyödyllistä tutkia, kuinka naiset ovat ilmaisseet itseään ja reagoineet kyseisen kaltaisissa olosuhteissa.”

Lähteet:

Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella? LIKE. 2001