Hyvää ruokahalua!

Tämän voisi sanoa useammin yhteisen aterian aluksi, mutta suomalaiseen tapakulttuuriin se ei jostakin syystä ole vakiintunut luontevaksi käytännöksi. 

Lastentarhoissa ruokailu aloitettiin lyhyellä ruokarukouksella 1950-luvun alussa. Ruoka oli joko tikkuista kaurapuuroa tai rasvaista lihasoppaa, joista kumpikaan ei herättänyt ruokahalua. Synkän ruokamuiston kruunaa pakollinen ruokalusikallinen kalanmaksaöljyä, jonka hajun ja vihertävän värin saan vieläkin elvytettyä aistittavaksi. Olisi ollut irvokasta toivottaa hyvää ruokahalua, kun ei tehnyt mieli edes maistaa.

Nyt yltäkylläisyyden aikana yhteinen ruokahetki pirstoutuu erilaisten makumieltymysten, allergioiden ja ideologioiden paineeseen. Jokainen valitsee runsaasta tarjonnasta jotakin itselleen sopivaa, ja aika monelle tuntuu olevan vierasta viihtyminen yhteisen pöydän ympärillä keskustellen, viipyillen ja nautiskellen.

Syy, miksi meillä edellä mainittu toivotus helposti unohdetaan, saattaa olla perua samanlaisesta historiallisesta menneisyydestä kuin Irlannilla. Tosin iirin kielessä ei edes tunneta toivotusta ´hyvää ruokahalua´. Nälkävuodet 1800-luvulla olivat rankat, kuten myös Suomessa samaan aikaan. Ruokapöydässä ei siis turhia kursailla, vaan ryhdytään syömään heti pöydän äären istuttua.

Köyhyys jatkui Irlannissa pidempään ja puute ruoasta pakotti monet hakemaan elantonsa merten takaa. Nousukausi alkoi vasta 1990-luvulla ja väkilukukin kohosi noin neljään miljoonaan, mutta vielä on pitkä matka nälänhätää edeltäneeseen väestömäärään, joka oli tuolloin kahdeksan miljoonaa.

Hanna Tuuri, jonka kirjaan tukeudun, kuvaa Länsi-Irlannin maaseutua. Maaseudun autioituminen tuo mieleen meidän haja-asutusalueemme.

”Pikku nummitiellämme on nyt viisi taloa. Kolmen asukkaat ovat muuttaneet tänne muualta, yksi on kesämökki, ja vain yhdessä asuu alkuperäinen kyläläinen, 76-vuotias naapurimme Jimmie. Yhteensä meitä Askeyn tien asukkaita on kuusi. Jimmien ollessa lapsi tällä tiellä oli yksitoista taloa, joissa asui 68 ihmistä.”

Sähköt tulivat peräkylille vasta 1960-luvulla. Asuttiin omissa mökeissä; peruna ja kaali saatiin omasta kasvimaasta, maito ja siitä kirnuttu voi omista lehmistä.  Moni muutti työn perässä Englantiin, mutta osa palasi vanhuuden kynnyksellä kotiseudulleen. Kovin tutuilta nämäkin asiat tuntuvat.

Englantilaistaustainen Jane ihmettelee irlantilaisten pitkiä työpäiviä ja kehnoa palkkaa. Häneen suhtaudutaan nyreästi. Brittihallinto hallinnoi kovalla otteella maata vuosisatoja, omistaen maat ja kartanot, joissa paikalliset olivat halpaa työvoimaa. Pahimpina sortovuosina 1900-luvun alussa kelttiperinteeseen kuuluvia tapoja, pelejä ja myös iirin kieltä pyrittiin häivyttämään. Jotakin näistä toimista on ehkä vielä nähtävissä. Miten tavallinen kansa voisi olla avoin ja luottavainen, kun olosuhteet ovat ankeat. 

”Päällikköasemassa olevat, kouluttamattomat irlantilaiset ovat tylyjä kaikille. Pelkäävät kilpailua, asemansa menettämistä. Ihmissuhdetaitoja ei arvosteta.”

Hanna Tuurilla on tuntuma Irlannin muuttumiseen. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli jo syksyllä 1990. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Dublinkin näytti muuttuneen.

”Dublinin jokirannan roskaiset tontit oli rakennettu, keskusta täyttynyt moderneista toimistorakennuksista. Kerjäläislasten ja nurkissa seisoskelevien työttömien sijaan kaduilla kiirehtivät liikemiehet ja jakkupukuiset toimistotytöt.”

Parivuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Irlannissa, vain Dublinissa. Vaikutelma oli hyvin myönteinen, ihmiset tavattoman ystävällisiä, kaupunki siisti, mukavia ravintoloita, kaikki toimii jouheasti turistin näkökulmasta. Mutta jotakin on pitkään maassa asuneen kokemuksen mukaan menetetty.

”Irlantilaiset nauttivat vaurauden tuomasta hyvinvoinnista mutta surevat kadotettua; kaikkien ollessa köyhiä jaettiin vähästä ja autettiin apua tarvitsevaa, nyt jokainen huolehti vain omastaan ja yritti ansaita mahdollisimman paljon, tarvitsi rahaa tai ei. Niin hyvässä kuin pahassa muistamaani Irlantia ei enää ole.”

Opin lukiessani myös uutta kelttien perinteestä. Pian meilläkin askarrellaan kurpitsalyhtyjä. Halloween-ilta on kelttien uusi vuosi, nykyisen marraskuun viidennen päivän paikkeilla. Tällöin portit henkien ja näkyvän maailman välillä ovat auki. Vuoden viimeinen päivä ei kuulunut kalenteriin. Sen symboli oli tarunomainen voiman puu, Bile buadha, kaikista puista voimiltaan mahtavin. Pahoilta hengiltä keltit suojautuivat kaivertamalla lanttuja irvistäviksi lyhdyiksi. Näin saatettiin liikkua turvallisesti ulkona halloweenina.

Jos vielä pääsen uudelleen Irlantiin, haluan nähdä maaseutua, puutarhoja ja rannikkoa, joita kirjassa kuvataan kauniilla kielellä, lämmöllä ja rakkaudella. 

Lähteet:

Hanna Tuuri. Irlantilainen aamiainen – Kertomuksia vihreältä saaralta. Otava 2009

   

Hyvä kysymys

Näin haastateltava vastaa toimittajan kysymykseen mielestäni aivan liian usein. Vastaajan tarkoitus on kenties viivyttää vastaustaan tai miellyttää haastattelijaa heittämällä kohtelias kommentti. Voihan kuitenkin olla, että se on vain tapa ilman sen syvällisempää merkitystä.

Ihania ovat ystävät, jotka tuikkaavat käteen sellaista luettavaa, jota ei ole osannut kaivata. Mirkka Rekolan esseeproosaa on koottu kokoelmaksi Muistinvaraisuus. Hän muistelee lapsuutensa mietteitä Jumalasta, kirkossa käymisiä ja papin puheita. Näitä teemoja moni lapsi yksin päässään pyörittelee.

”Pääsin muutaman vuoden ikäisenä joulukirkkoon maalla. Se teki minuun suuren vaikutuksen, ja ilmeisesti olin kuunnellutkin. Kun minua poislähtiessä pakattiin rekeen vällyjen alle, kysyin isoäidiltäni, eikö Jumalalla ole tyttöjä ollenkaan. Mutta en saanut vastausta.”

Oli hyvä, ettei vastausta annettu; kysymys jäi mieleen.  Vuosikymmeniä myöhemmin sama kysymys on edelleen lopullista vastausta vailla.

”Uskonnot ovat merkillisen maskuliinisia siihen nähden, että melkein kaikissa kulttuureissa on alun perin ollut Äiti-jumaluus, esimerkkinä antiikin Demeter-kultti. Maria-kultti korvasi sitten Äiti-jumaluutta. Kun Luther yritti vähentää Marian palvontaa, lapsi jäi, mutta äiti tuntuu menneen pesuveden mukana. Mikael Agricola yritti turhaan säilyttää Maria-kulttia. Minusta tuntuu, että se täällä pohjoisessa olisi erityisesti ollut tarpeen.”
 

Onko naivia ajatella, että jos uskonnot olisivat suhteessa naiseen toisenlaisia, enemmän äitiyttä korostavia, olisi naisen asema pahoinpitelyn, raiskausten ja seksuaalisen hyväksikäytön suhteen parempi. Suomi on tilastoissa perheväkivallan osalta häpeällisen korkealla.

Lapsen mieli liikkuu vapaasti, ja vaikeissakin olosuhteissa mielikuvitus luo odotuksia paremmasta elämästä.

”Se rajattomuuden tunne mikä liittyy lapsuuden utopioihin, ei välttämättä katoa elämässä. Jos se on pois tästä, saatan nähdä sen jossakin muualla. Silloin olen jo tuolla. Eikä kokemus ole yhteen pisteeseen sidottu vaan se on avara kenttä.”

Mirkka Rekolan esseet ovat tihentymiä, ajatuskulku kuin aforismia. Jokaisen lauseen voisi purkaa moneen uuteen ajatukseen. Luin hitaasti ja palasin alkuun, unelmat ja haaveet kertautuvat useassa esseessä. Kuinka ne ohjaavat ja kuljettavat meitä? Kenen utopiaa tai unelmaa kohti kuljemme?

”Joku uneksi suuresta kalasta ja sai elämältä verkon jossa rimpuili.”

”Se joka sai elämältä verkon, löysi kuitenkin itsensä sieltä. Ja se että hän löysi, se oli se suuri kala.”

Eilen julkistettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajat. Molemmat ovat toimineet ruohojuuritasolla seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi sodissa, maissa, joissa ihmisoikeudet eivät kuulu heikoimmassa asemassa oleville. Kongolaisen lääkärin työ on ollut tunnettua ja kiitettyä jo pitkään. Toinen palkinnon saaja on nuori nainen, joka edustaa lukuisia sodassa häväistyjä naisia, jotka häpeän vuoksi ovat jääneet ilman ääntä ja kasvoja.

Vielä yksi lainaus Muistinavaruudesta.

”Mutta merkillisintä on että oikeudenmukaisuuden taju voi säilyä epäoikeudenmukaisessa maailmassa, ihmisestä välittäminen välinpitämättömyydessä, rakkaus rakkaudettomuudessa. Ehkä ei tarvitse enää pettyäkään tajutakseen, että ne meissä ovat tallella. Ne vain ovat. Kaikesta huolimatta.”

Lähteet:

Mirkka Rekola. Muistinavaruus. WSOY. 2000

    

  

Murros

Miikka Vaskola: Mies ja särkynyt horisontti.
emmacollection

Minna Canthin kirjoittama näytelmän Papin perhe sai ensi-iltansa tammikuussa 1891. Suomessa elettiin murrosaikaa: sivistyneistö oli jakautunut kahtia. Vastakkain olivat vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset. Nuori sukupolvi esitti ankaraa kritiikkiä vanhoillista maailmankatsomusta kohtaan, etenkin papisto sai osansa arvostelusta. 

Näytelmä elää edelleen teatteriohjelmiston klassikkona. Yhteiskunnallinen murros tunkeutuu perheen sisäiseksi todellisuudeksi. Näin tapahtui silloin ja 1918, 1960-luvulla, nyt ja aina. Rintamat ja kiistan aiheet vain vaihtuvat. Perhe on otollinen näyttämö uuden ja vanhan kohtaamiselle, ristiriidan ydin on jo valmiina. Vanha ja uusi ottavat mittaa toisistaan. Perinteinen auktoriteettiasema on isällä. Äidin rooli on usein joustavampi, hän voi tukea perheenpään asemaa, hän voi myös liittoutua lasten kanssa tai pysytellä ulkopuolella, ehkä sulkea silmänsä ongelmilta. Perheen sisäiseen dynamiikkaan vaikuttaa myös lasten sukupuoli, ikä ja lahjakkuus. Papin perheessä poika oli itseoikeutettu jatkamaan opiskeluaan, mutta tyttärien tie nousee pystyyn kun opiskelun rahoittaminen vaikeutuu. Näin tapahtuu myös näytelmässä, opiskelun keskeyttäminen tulee vanhimman tyttären osaksi kun perheenisän halu rahoittaa omaa ajatusmaailmaansa tukevaa julkaisutoimintaa nousee tärkeämmäksi. Koko ongelma sysätään äidin kontolle, joka pojan mielestä on ”alistuva, kiltti äiti”. Irvokkaalla tavalla isän puhetyyli on myös siirtynyt perheen ainoan pojan tavaksi ilmaista kantansa kiperissä tilanteissa.

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka menettää katseensa kiintopisteen. Jos horisontti eli taivaanranta – tuo näennäinen viiva, joka erottaa toisistaan maan ja taivaan, vääristyy, murtuu, rikkoutuu. Tämän kysymyksen tein katsellessani EMMAssa taulua pönäkästä miehestä.

Papin perheessä rakenteet järkkyvät, yksi takertuu vanhaan, tuomitsee muutokset, ajautuu yksinäisyyteen, toinen horjahtelee lojaalisuusristiriidassa, rukoilee ja toivoo. Yksi menee läpi harmaan kiven. Todellisuudessa joku murtuu täydellisesti, menettää otteensa ja putoaa.

Valmistauduin Papin perheen ensi-iltaan lukemalla etukäteen Canthin näytelmän. Etsiessäni luettavaa kirjaston hyllystä löysin väärästä paikasta, aakkostettujen kirjojen takaa kirjan, joka ei siihen kohtaan kuulunut. Sattumalta osui käsiini Leo Tolstoin pieni kirja Kreutzer-sonaatti. Yllätyin, että tällainenkin pienoisromaani, josta en ole aikaisemmin tiennyt, on olemassa. Selailin ja päätin lukea. Kirja on kirjoitettu vuonna 1891, siis samana vuonna kuin Papin perheen kantaesitys Helsingissä.

Perheen tarina siinäkin, keskiössä on avioliitto ja sen oikeutus. Kaikki kerrotaan junamatkan aikana sattumalta toisilleen tuntemattomien matkustajien pohtiessa avioeron ja avio-onnen mutkikkaita kysymyksiä. 

- No, miten on sitten elettävä ihmisen kanssa, jos rakkautta ei ole? Ehätti rouva jälleen lausumaan käsityksiään, jotka tuntuivat hänestä kaiketi perin uusilta.

 - Ennen moisella ei vaivattu päätä, sanoi vanhus opettavaiseen sävyyn, - se on nykytyyliä. Heti kun jotain tulee, nainen sanoo heti: ”Lähden pois luotasi.” Tämmöinen muoti on levinnyt jopa talonpoikienkin keskuuteen. ”Siinä on”, sanoi nainen, ”paidat ja jalkarätit, minä lähden Vankan mukaan, hän on sinua kiharaisempi.” Turha siinä on selitellä. Naisessa on kaikkein tärkeintä pelko.

 -Mikä pelko? Kysäisi rouva.
- Se, että pelkää miestään! Semmoinen pelko.
- Kuulkaapas, vaari, ajat ovat muuttuneet, sanoi rouva jopa hienoista kiukkua äänessään.

 Keskustelu jatkuu, ja rouva puolustaa kantaansa sinnikkäästi keskustelussa, johon ottavat osaa muutkin vaunussa matkaavat miehet.

 - Niin, mutta minusta nainenkin on ihminen, myöntäkää pois, ja hänellä on tunteet kuten miehelläkin. Mitä hänen on tehtävä, jos hän ei rakasta miestään?

 - Ei rakasta! Toisti kauppias uhmakkaasti, väänsi huuliaan ja kohotti kulmiaan. – Oppikoon rakastamaan!

Tämä on vasta alkusoittoa tarinalle, jossa kuvataan perhehelvettiä, jonka loppu on karmea, mutta ei poikkeuksellinen nykyaikanakaan.

Tähän loppuun vielä lainaus tämän päivän Ilta Sanomista.

Helsingin Pörssiklubi on äänestänyt naisten mahdollisuudesta päästä klubin jäseneksi.

Suuresta pelosta on kysymys, kun vanhoihin perinteisiin vedotaan näin: Nyt puhuu naisten klubijäsenyyttä kiivaasti vastustava liikemies: ”Miehistä tulossa kuohittuja tohvelisankareita – kaikesta nousee kauhea akkaälämölö”

Kaikki edellä kirjoitettu muodostaa minun kokemanani yhteensattumien tihentymän, joka täyttää Jungin synkronimiksi määrittelemät kolme ehtoa:

1.    Tapahtumilla ei ole syy-seuraussuhdetta

2.    Ilmiö on syvästi tunteisiin vetoava, se koetaan merkitykselliseksi

3.    Tapahtumiin sisältyy symbolinen taso

Lähteet:

Minna Canth: Papin perhe. WSOY 1999

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti.Basam Books 2011

Meri

Kirjassa on juoni ja selkeä tavoite: suuren jäähain pyydystäminen Lofooteilla.  Samalla testataan kalakavereiden ystävyyden rajat. Jo tämä kehyskertomus itsessään tempaisi mukaansa  ensimmäisellä lukukerralla, mutta kirja on ennen kaikkea mahtava kuvaus merestä, merentutkimuksen historiasta, meribiologiasta, myyteistä ja ihmisen kaipuusta tuota hämmästyttävän vähän tutkittua vertikaalista maailmaa kohtaan. Nyt luen kirjaa uudelleen tästä näkökulmasta.

Kirjailijan  maailmankaikkeuden kuvauksessa avaruus ja meri muistuttavat toisiaan.

”Avaruudesta katsottuna Golf-virta muistuttaa Linnunrataa, maasta katsottuna Linnunrata muistuttaa Golf-virtaa. Molemmissa on spiraalinmuotoista pyörreliikettä. Tieteissarjoissa avaruusalukset eivät näytä lentokoneilta, ne näyttävät laivoilta. Ne saapuvat jatkuvasti tähtisumuihin, ionimyrskyihin ja meteorikuuroihin samalla tavalla kuin laivat kohtaavat merisumua, hirmumyrskyjä tai jäävuoria.”

Meri on maapallolle tuiki tärkeä. En tiennyt, että maapallosta 70% on merta. Kirjailija sanookin, että planeettamme pitäisi olla nimeltään Meri eikä Maa. Merten suojelusta on alettu puhua ehkä liian myöhään. Suuri osa tuhoista on jo tapahtunut. Muovisaaret seilaavat Tyynessämeressä ja Barentsinmeren pohjassa elävien taskurapujen mahassa on muovia. Norjan merilintujen tutkiminen on osoittanut, että yhdeksällä linnulla kymmenestä on vatsassaan muovia, jota ne eivät pysty sulattamaan. Muovijätteeseen kuolee vuosittain arviolta miljoona merilintua ja yli satatuhatta merinisäkästä.

Norjassa kalankasvattamot saastuttavat vesiä ja troolikalastus tuhoaa koralliriuttoja. Koralli voi elää 8500 vuotta vanhaksi ja tuhoutuneen riutan uudelleen kasvaminen entiselleen kestää tuhansia vuosia. Tämän hävityksen saa aikaan muutaman sekunnin pituinen troolarin vetämän nuotta merenpohjaa pitkin.

Tasapainon järkkyminen alkoi 1800-luvulla teollistumisen myötä: meret alkoivat happamoitua. Meren plankton tuottaa yli puolet hengittämästämme hapesta.

”Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton. Lopulta olemme kuin kaloja, jotka silmät auki haukkovat henkeään veneen pohjalla.”

Kirjoittaja tekee Lofooteille neljä matkaa vuoden aikana, tarkoituksenaan saada pyydystettyä jäähai. Viimeisen matkan alkaessa hänen avovaimonsa on raskaana, ja kirjailijan ajatukset liittyvät lapsiveden ympäröimään olentoon.

”Seitsemän viikon jälkeen alkio muistuttaa huomattavasti kalan toukkaa, eikä yhtäläisyys ole pelkkää pintaa. Sikiöllä on ylävartalossaan kaarevia pullistumia. Nämä ”kiduskaaret” kasvavat seuraavien viikkojen aikana yhteen pään kummallekin puolelle ja muodostavat kaulan ja suun. Juuri nyt sikiön silmät ovat eri puolilla päätä kuten kalalla.”

Meissä on siis edelleen paljon merta. Meri tai järvi vetää meitä puoleensa, vietämme mielellään
lomamme veden tuntumassa. Jos annan lapselle ämpärin ja lapion, hän kyykkii rannassa rakentaen patoja, kaivaen kanavia, juoksuttaa vettä astiasta toiseen, uittaa kaarnalaivaa rantavedessä, juoksee vesirajassa vettä pärskytellen. Onnellinen on lapsi, joka saa nauttia vesileikeistä.

Ehkä kirja vetosi juuri meren takia. Parasta kesässä oli koko perheen yhteiset veneellä tehdyt kalastusretket, veden äänet puuveneen laitaan, airojen kolahdukset ja rantautuessa hiekan ja kaislojen suhina. Jännitystäkin oli. Isä souti rivakasti ja rytmikkäästi, mutta välillä hän teki nopeita, nykivä vetoja airoilla ja uskotteli meille pienille tytöille, että nyt soudettiin ison hauen yli.

Ajattelin pistää kirjan kiertoon luettuani sen vielä uudelleen. Jos olet kiinnostunut, kerro miksi haluaisit lukea sen. 

Lähteet:

Morten A. Ströknes: Merikirja. Gummerus 2018

Abortista

Luin Lucia Berlinin kirjan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia jo kevään korvilla. Kesän olen pyöritellyt siinä käsiteltyjä teemoja miettien, mihin niistä tarttuisin. Ongelma ratkesi viime viikolla: abortti.

Yksi kertomus vie Meksikon El Pasoon, jonne nuori äiti saapuu alle vuoden ikäinen pieni poika mukanaan. Heidän tarkoituksensa on viettää joulua sukulaisten kanssa, mutta ennen sitä tämä 17-vuotiaana avioliiton solminut nainen kertoo ystävättärelleen olevansa neljännellä kuukaudella raskaana. Aviomies oli asian kuultuaan niin järkyttynyt, että oli lähtenyt Italiaan ilmoittaen, että taide on hänen elämänsä.

Ystävättären neuvo ja puuhakkuus johdattivat nuoren äidin aborttiklinikalle, jonne oli varattava mukaan käteismaksu (500 dollaria) ja selkeä ohje jättää pois kaikki omat henkilö- ja osoitetiedot. Iltapäivällä hän lähti hotellista taksilla tiettyyn osoitteeseen, josta matka jatkui toisella autolla portein suljetulle piha-alueelle. 

”Rakennus oli keltaista tiiltä, ehkä entinen tehdas, ja sisäpiha kauttaaltaan asfaltoitu, mutta siellä oli kuitenkin kanarialintuja ja ruukuissa ihmekukkia ja portulakkaa.”

Maksettuaan toimenpidemaksun, hän kuulee miten kaikki tapahtuu. Lääkäri tulee kello viisi, katetri kohtuun, yöllä supistuksia, aamulla kaavinta, kello kymmenen tulee auto hakemaan. Mutta annetaan kertojalle ääni.

”Toistaiseksi oli ollut aivan hiljaista, ja siksi hämmästyin kun näin, että oleskeluhuoneessa oli parikymmentä naista, kaikki amerikkalaisia. Heistä kolme oli nuoria tyttöjä, melkein lapsia vielä, äiteineen. Muut olivat korostetun yksin, lukivat lehtiä ja istuskelivat. Naisista neljä lähestyi selvästi neljääkymmentä, ehkä jopa viittäkymmentä. Varmaan raskauksia, jotka muuttaisivat koko elämän, ajattelin – ja myöhemmin kävi ilmi, että olin oikeassa. Loput olivat vähän alle tai yli kahdenkymmenen. Joka ainoan ilme oli pelokas ja vaivautunut, mutta ennen kaikkea naiset näyttivät häpeävän syvästi.”

Yksinäisyys ja häpeä tuossa tilanteessa on hyvin kuvattu. Miten vaikeaa häpeä ylipäänsä on jakaa toisten kanssa. Mietin, onko yksinäisyyden taustalla yleisemminkin sellainen häpeä, jota ei ole koskaan käsitellyt edes itse, saatikka jakanut jonkun toisen kanssa. 

”Jossain paukahti ovi. Lääkäri oli saapunut. Että mies oli lääkäri, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän näyttikin argentiinalaiselta filmitähdeltä tai Las Vegasin yökerholaulajalta. Vanha nainen auttoi hänen yltään kamelinkarvatakin ja huivin. Kallis silkkipuku, ranteessa Rolex. Lääkärin asemasta kieli miehen itsetietoinen olemus ja arvovalta. Hän oli tumma, lipevän seksikäs, hän käveli pehmein askelin kuin varas.”

Kertomuksen päähenkilön lopullista päätöstä abortin suhteen en paljasta, mutta aamulla autoon noustessa kävi ilmi, että muut olivat matkalla lentokentälle. Näin voi toimia, jos on perhe tai ystäviä, joiden avulla matka kuvatunlaiselle klinikalle on mahdollista tehdä. Kovin moni turvautuu paljon rankempiin ja vaarallisempiin keinoihin. Ihmettelen kovasti, kuinka meillä on vaikutusvaltaisessa asemassa henkilöitä, jotka tukevat tällaista toimintaa, joka tapahtuu maissa joiden virallinen terveydenhoito ei toimi asianmukaisesti. 

Lucia Berlin (1936-2004) kuvataan näin: yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomukset pohjautuvat pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa. Lukijan on syytä tarkkaan tutkia myös kirjaan sisällytetyt elämäkertatiedot, niiden taustoittamana jokainen kertomus saa uutta syvyyttä. Kieli on värikästä, rikasta ja suomennos ilmeisen onnistunut, kiitos Kristiina Drews. 

Lainaukset: Lucia Berlin. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Aula&Co. 2018

    

Leipä

Historiasta on mahdollista kirjoittaa monella tavalla. Oman kouluaikani historiankirja kuvasi menneisyyden sotien, kuninkaiden, paavien, säätyläisten ja hovien loiston ja menestyksen kautta.  Rahvaan historiasta kerrotaan vähemmän, miten arkinen elämä sujui, siitä kertoo pitkällä aikajänteellä Perttu Immonen kirjassaan Suomen rahvaan historia.

Muutama poiminta kirjasta, jossa käsitellään kolmen suvun menneisyyttä aina 1500-luvulta 1800-luvulle saakka. Suvut on valittu kolmelta alueelta, mikä valaisee hyvin maamme erilaisten asuinalueiden omaleimaisuutta niin maanomistuksen, asumismuotojen ja tapakulttuurin osalta.

Leipä on rahvaan elämässä ollut aina keskeisessä asemassa, se on koko elämän perusta. Ala-Sastamalan taloissa oli 1500-luvulla useimmissa taloissa sisätiloissa uuni, joka mahdollisti ruuan valmistuksen vaikka varsinaisia herkkusuita ei tuohon aikaan oltukaan. Leipää leivottiin pari kertaa vuodessa. Viljan jauhaminen sijoittui kevääseen ja syksyyn, jolloin tulviva vesi vauhditti joen varsiin sijoitetut myllyt. Toimitus oli tärkeä ja siihen suhtauduttiin kuin rituaaliin. Jotakin tästä on siirtynyt myös omiin muistikuviini. Äitini tapasi painaa pullataikinan päälle ristin ja sanoi ”näin teki minunkin äitini”. Valkoinen vehnäpulla on toki aivan toinen asia.

Sastamalassa ruis sekoitettiin veteen leipäjuureksi, sitä maisteltiin puutikulla. Kun maku oli riittävän hapan, se kaadettiin puunrungosta koverrettuun kaukaloon. Taikinan kohottamista saatettiin jouduttaa panemalla kaukalon päälle miehen housut, etumus alaspäin. Näin kirjassa kuvataan. Taikinasta leivottiin satoja leipiä, jotka ripustettiin tuvan katossa risteileviin leipävartaisiin. Vanhuksille kova leipä piti pehmentää joko liottamalla vedessä tai oluessa. Kuivaamalla säilöttiin myös muuta ruokaa. Lihaa ja kalaa syötiin harvoin tuoreena, ne suolattiin. Varakkailla oli mahdollisuus suuriin ruokavarastoihin ja ruoka oli maultaan hapanta ja suolaista. Tuoretta ruokaa söivät vain köyhät.

Pietari Brahe, kenraalikuvernööri, teki Suomeen tarkastusmatkoja ja tiivisti havaintonsa: monet juopottelevat, polttavat tupakkaa ja ”söivät liikaa”. Näin jo 1600-luvulla.

Katovuodet olivat kuitenkin jatkuva vitsaus, nälkävuodet toistuivat säännöllisin väliajoin. Vuosi 1697 koitteli Tyrvään väkeä ankarasti. Leipää jatkettiin petulla, akanoilla ja oljilla. Jos leivässä oli edes puolet ruisjauhoa, siitä sai leivottua kitkerää leipää. Jos jauhomäärä oli liian vähäinen, saattoi akanaleipä syttyä palamaan uunissa. Vatsalle jauhojen loppuminen oli suuri haaste. Monissa taloissa menetettiin työkykyiset miehet, mutta vanhusten menetys oli talolle helpotus. Näin kohteli nälkävuodet myös talollisia ja pahempi kohtalo oli maattomilla, jotka kiersivät kerjuulla, joista osa pyrki sotaväkeen päästäkseen syömään Baltian linnoituksiin. Tyrväälle hoiperteli kerjäläisiä myös Pohjanmaalta. Koska ruokaa ei ollut tarjolla omallekaan väelle, pöhöttyneet ja iholtaan tummenneet kerjäläiset tuupertuivat nääntyneinä tienvarsille. Talonpojat määrättiin kinkerikunnittain hautamaan kuolleet, joita pelkästään toukokuussa oli yli sata Tyrväällä.

Ruotsi eli suuruuden aikaa, ja suomalaisia sotilaita taisteli Euroopassa, josta kulkeutui heidän palatessaan uusia viljelykasveja. Pommerin sodasta tuotiin peruna. Suomalaisista sotilaista jäi paikallisille asukkaille muistikuva merkillisistä sotilaista, jotka tekivät leipäkeittoa. Keitto valmistettiin kypärään, johon kaadettiin valkoviini ja siihen murennettiin leipäpaloja. 

Kolmesataa vuotta kolmen suvun historiaa kolmelta eri asuinalueelta, eri puolilta Suomea, oli kiinnostavaa luettavaa. Tuota pitkää jaksoa hipaisin tai oikeastaan vain haukkasin pienen suupalan leivän kulmasta.  

Lähde: Suomen rahvaan historia, Perttu Immonen. Atena, 2017

Isoäidit (1)

Mummoja on moneksi, jos et itse sattumalta kuulu tähän joukkoon voit ainakin muistella omia mummojasi tai suunnitella omaa mummouttasi, mitä aikaisemmin siihen ryhdyt sen parempi mummo sinusta kehittyy. Tämän aiheen äärelle minut johdatti Raquel Díaz Reguera hauskalla, kivasti kuvitetulla kirjallaan Abuelas. Kirja on espanjalainen ja kirjan nimi olisi suomeksi isoäiti.

Kirjailijan ote on analyyttinen, yksityiskohtiin porautuva, joten ei ole liioittelua sanoa sen luovan tieteellistä pohjaa mummologian läpimurrolle. Optimisti näkee isoäidit merkittävänä naistutkimuksen keihäänkärkihankkeena tässä sukupuolittuneen maailmankuvan murroksessa. Tämä perustuu omaan huuhaa -tietoon.

Kirjassa esitellään 29 erilaista isoäitiä, joiden laukkujen, taskujen, harrastusten, ajatusten ja muistojen pohjalta luodaan ”perustyypit”, joista heidän ympäristönsä, ja ehkä he itsekin voivat tunnistaa tuttuja ominaisuuksia.

Poimin kymmenen esimerkkiä erilaisista isoäideistä, joten kaiken kattavaa esittelyä aiheesta ei ole tarjolla. Noudattelen kirjan kuvauksia vain osittain ja tekstin luon oman makuni ja mieltymysteni mukaisesti. Tämän vapauden suon myös lukijoilleni.

Kokkaileva isoäiti hemmottelee lapsenlapsensa pyörryksiin letuilla, mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Jos lapsenlapset pitävät paistetuista silakoista, niitä pyöritellään yhdessä ruisjauhoissa, paistetaan runsaassa voissa vaikka aamiaiseksi. Tämä isoäitityyppi on herkkävaistoinen kaiken sen suhteen, mikä lapsen suussa maistuu hyvälle.

Lahjoitteleva isoäiti tulee vierailulle kassi kukkurallaan kauniisti paketoituja lahjoja. Lähikaupoissa tunnetaan isoäidin ostoalttius ja tarjolla on juuri oikeat lelut, kirjat, somat nutut ja mekot. Tämä isoäiti tietää, mitä ostaa aivan vaistomaisesti, hänelle ei tulisi mielenkään tarjota lahjan sijasta rahaa tai kysellä jonkin ajankohtaisen ja käytännöllisen lahjan tarvetta. Oma alaryhmänsä tässä joukossa muodostaa isoäiti, joka lasten vanhemmilta salaa lahjoittelee lapsille makeisia.

Kaikkitietävä isoäiti tuo vastasyntyneelle lapsenlapselle ensimmäisenä lahjana Rubikin kuution, myöhemmin lukutaidon innoittamana lapsi saa tietokirjoja ja kaunokirjallisuuteen uidaan sisään Espanjassa El Quijotella, Suomessa käteen tuikataan Seitsemän veljestä. Tämä isoäiti aloittaa keskustelun lapsen kanssa ”Tiedätkö, että …” tai ”Tästä tulikin mieleeni Pythagoran lause…”.

Isoäiti Täydellinen pitää lapsista, jotka osaavat käyttäytyä, ovat siististi puettuja, istuvat hiljaa paikallaan. Laukussa on aina kampa, jolla hiukset kammataan. Isoäidin kotikin on niin täydellinen, ettei sinne oikeastaan voi lapsia kutsua lainkaan, parempi vaihtoehto tapaamiselle on kahvila, jossa kaakaokupin kaatuminen ei ole katastrofi.

Miksi hän ulkoiluttaa silitysrautaa?

Tarinoiden kutoja on isoäiti, jonka tunnistaa ihmeellisestä katseesta. Hän kertoo tarinoita ja samalla vaihtuu silmien väri. Silmät välkkyvät sinisinä, kun hän kertoo taivaasta ja auringosta, metsään liittyvät kertomukset muuttavat silmien värin vihertäviksi ja syksyyn liittyvät tarinat muuttavat silmien värin ruskeaksi. Iltasatu on aina seikkailu satumaailmassa, jossa ihmeellisintä on se, että siellä kaikki jännittävä tapahtuu lapsille, joilla on melkein samat nimet kuin tarinaa kuuntelevillakin. Matkan päämäärää valitessaan lapset pukevat yöpuvut päälleen vikkelästi ja pää tyynyllä katse kattoon luotuna alkaa aivan ihmeellinen seikkailu kun isoäiti kutoo tarinaa unten maille.

Jatkuu seuraavalla kerralla.

Kuvat kirjasta: Raquel Díaz Reguera Abuelas de la A a la Z. Penguin Randon House 2016