Opintiellä

 

Hyvässä lukuromaanissa on tarina, joka tempaisee mukaansa jo ensimmäisellä sivulla. Sellaista romaania ei voi lukea hitaasti; päähenkilöiden elämä on täynnä kiinnostavia käänteitä ja vaikeuksien kautta päästään selkeään loppuun, jossa elämä on saanut uuden suunnan. Sivuhenkilötkin jatkavat, mutta heidän elämänsä jatkuu entisissä uomissaan. Tarinan uskottavuus rakentuu yksityiskohdille, jotka herättävät lukijassa kiukkua, myötätuntoa ja uteliaisuutta.

Tara Westover (s. 1986) on kirjoittanut muistelmat omasta opintiestään, joka on varsin poikkeuksellinen.

Tyttö kuvailee kotiseutunsa maisemia Yhdysvaltojen Idahossa. Koko perhe työskentelee kotitilalla, lapset jo pienestä pitäen ovat mukana fyysisesti raskaassa työssä. Koulubussin reitti kulkee lähellä, mutta bussi ei pysähdy.

”Olen vasta seitsemän, mutta ymmärrän että juuri tämä erottaa perheemme selvimmin muista: me emme käy koulua.
 Isä kantaa huolta, että hallitus pakottaa meidät kouluun, mutta ei se voi, koska se ei edes tiedä meistä. Vanhempiemme seitsemästä lapsesta neljällä ei ole syntymätodistusta.

Meistä ei ole myöskään terveystietoja, sillä me synnyimme kotona emmekä ole koskaan olleet lääkärin tai sairaanhoitajan vastaanotolla. Paitsi sisareni Audrey, jolta murtui pienenä sekä käsi että jalka. Hänelle käytiin laitattamassa kipsi. Meillä ei ole koulutodistuksia, sillä emme ole koskaan edes käyneet luokkahuoneessa.”

Tara kertoo lapsuudestaan tarkasti ja johdonmukaisesti: elämä on eristäytynyttä, jyrkkien uskonnollisten sääntöjen sanelemaa, isän ja vanhemman veljen käyttäytyminen on alistavaa ja väkivaltaista. Kirjailija korostaa, että vaikka perhe elää mormoniyhdyskunnassa, hän ei kuvaa mormoniuskontoa, vaan perheensä sisäisiä vääristyneitä valtasuhteita. Irtautuminen perheestä tapahtuu koulutuksen avulla. Itsenäistyminen on pitkä prosessi, jossa auttoivat tytön oma sinnikkyys, tarmo ja halu oppia sekä ohjaavat opettajat, jotka tukivat opintiellä ponnistelevaa lahjakasta oppilasta.

Koulutuksen kautta avautui uusi näkökulma.

”Olin alkanut kulkea kohti uudenlaista tietoisuutta, havainnut jotakin olennaista veljestäni, isästäni, itsestäni. Olin ymmärtänyt millä tavoin meitä muokkasi perintö, jonka saimme muilta ja josta olimme joko tietoisesti tai sattuman oikusta tietämättömiä. Olin alkanut ymmärtää, että olimme osa suhtautumistapaa, jonka ainoa tarkoitus on ryövätä toisilta inhimillisyys – koska suhtautumistavan ylläpitäminen oli helpompaa kuin tapojen muuttaminen ja koska vallasta kiinni pitäminen tuntuu aina oikealta tavalta päästä eteenpäin.”

Suljettujen yhteisöjen toiminta vääristyy, jos johtohahmoksi valikoituu mieleltään tasapainoton henkilö, jolle helposti löytyy myös tehokkaita apureita. Tässä perheessä äidin silmät olivat kiinni todellisuudelle ja korvat eivät kuulleet lasten hätää. Irtautuminen perhe- ja sukuyhteydestä merkitsee näissä tapauksissa usein välien katkeamista täydellisesti. Rajalinjat vedetään jyrkästi: olet joko puolesta tai vastaan. Samaan tapaan toimivat myös monet muut aatteelliset järjestöt. Viholliskuvat haetaan ryhmän ulkopuolelta ja ryhmän sisäinen paine ja pelko vaimentaa kriittisen ajattelun. 

Taran koulutus alkoi suoraan yliopistotasolta, koska hän ei ollut käynyt normaalia opintietä. Äidin ohjauksen ja kotiopetuksen jälkeen hän hankki koulukirjoja, luki ja selvitti pääsykokeet. Hän sai stipendin Cambridgeen, toimi vierailevana tutkijana Havardissa ja väitteli tohtoriksi 2014 Cambridgessa.

Lukupiirissämme luettu Olli Jalosen Taivaanpallo sivuaa myös oppimisen merkitystä maailmakuvan avaamisessa. Uteliaisuus ja totuuden etsiminen vie pojan pitkälle löytöretkelle, jossa hän oppii ei ainoastaan tähtitiedettä, vaan myös ihmisluonteen moninaisuutta.

Poikkeuksellisista opintoreittiä kulki myös Mauno Koivisto. Koska Nari Narsin kirja sattumalta on nyt edessäni, kerron, miten Manusta tuli tohtori. Kodin vaatimaton taloudellinen asema ei ennustanut leveää leipää eikä näyttävää koulutusuraa. Työn tekeminen alkoi yksitoistavuotiaana ja jatkui Talvisodan syttyessä Pääskyvuoren pommitehtaalla kuusitoistavuotiaana. Sotapalvelun jälkeen jatkui kokopäivätyö, jonka ohessa hän oppikoulun iltakursseilla suoritti keskikoulun alle kahdessa vuodessa ja kaksi vuotta myöhemmin kirjoitti ylioppilaaksi. Yliopistossa opinnot kestivät työn ohessa vähän pidempään ja väitöskirja valmistui vuonna 1956. – Narsin pieni kirja on kuvaus pitkästä työtoveruudesta ja näkökulma lähietäisyydeltä esimiehestä, jota arvosti.

Tara Westoverin kirjan alkulehdellä on lainaus John Deweylta.

Olen viime kädessä sitä mieltä, että
Koulutus tulee mieltää kokemuksen
jatkuvaksi uudelleenhahmottamiseksi;
että koulutuksen prosessi ja päämäärä
ovat yksi ja sama asia.

Lähteet:

Tara Westover: Opintiellä. Tammi. 2018

Kari Nars: Mauno – optimistinen pessimisti. Standpoint. 2017

    

  

   

Lucretia

Tuli visainen pulma: mitä kertoa kuvan naishahmosta, joka jäi mieltäni painamaan. Vierailu Bilbaossa oli antoisa, koska nähtävää oli Guggenheimin lisäksi Bellas Artes –museon monipuolinen taidekokoelma. Ripustus oli onnistunut vanhan ja uuden yhdistelmä. Modernin joukosta erottui Lucas Cranachin (1472-1553) vuonna 1534 maalaama teos Lucretia. Kaunis nuori neito tikari kädessä. Mitä hän aikoi tehdä?

Lucretian elämästä kerrotaan kirjallisessa muodossa jo 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua, ja myöhemmin myös Liviuksen (kuoli vuonna 17 jaa) Rooman tasavallan perustamista käsittelevässä kirjassa kuvataan Lucretian kohtalo.

Tarina menee lyhyesti kerrottuna näin. Eletään 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua Rooman valtakunnassa, jota hallitsee etruskikuningas yksinvaltiaan ottein. Kuninkaalla on useampia poikia, joista nuorin Sextus järjestää sotaleirissä viinijuhlat, joihin osallistuu myös aatelimies Collatinus. Miehet ryhtyvät ylistämään vaimojensa hyveellisyyttä. Collatinus ehdottaa vierailua vaimojen luokse, jotta nähtäisiin todellinen kotitilanne ja vaimojen hyveellisyys miesten ollessa sotaretkellä. Kuninkaan miniät viettivät ylenpalttista elämä ystäviensä kanssa hurvitellen. Mutta Collatinuksen kotitilalla vaimo Lucretia kehrää ahkerasti villaa palvelijoiden seurassa. Kuninkaan pojat joutuvat myöntämään tappionsa. Nuorin poika Sextus iskee silmänsä Lucretiaan ja päättää saada hänet omakseen hinnalla millä hyvänsä. Miekalla uhaten hän yön pimeydessä vaatii nuorta vaimoa antautumaan itselleen. Lucretia kieltäytyy ja Sextus raiskaa hänet. Mustiin pukeutunut Lucretia kutsuu sanansaattajien avulla miehensä ja isänsä paikalle, kertoo tapahtuneesta ja vannottaa heitä kostamaan. Tämän jälkeen hän iskee tikarin sydämeensä. Tarina jatkuu ja historiasta tiedämme, miten Rooman tasavalta perustetaan. Brutus ja Collatinus valittiin ensimmäisiksi konsuleiksi.

Paljon oikaisin tarinaa, mutta totta on, että  Lucretiuksen legenda on elänyt vuosisatoja kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Hän on sankaritar, joka puolusti hyveellisyyttään kuolemaan saakka. Olisiko tuorein tulkinta hänen kohtalostaan vuodelta 1946 Benjamin Brittenin ooppera The Rape of Lucrece. Suomessa ooppera oli Aleksanteri teatterin ohjelmistossa viime syksynä.

Katselin kuvataiteen tulkintoja tästä teemasta; niitä on todella useita. Miksi tämä aihe, seksuaalinen väkivalta, on niin kiehtova. Legendat elävät myös siksi, että niihin sisältyy jokin opetus. Tämän opetuksen sisältöä mietin.

19.3. on Minna Canthille omistettu liputuspäivä. Hesarin Teema-lehdessä on Canthin kannanotto, joka sopii nyt lainattavaksi.

Kanttilassa elettiin nuorsuomalaisen liikkeen vaikutuspiirissä. Canthille oli järkytys, miten liikkeen nuoret miehet suhtautuivat sukupuolimoraaliin, jossa kannatusta sai tällaiset ajatukset.

”Relatiivista sukupuolimoraalia ajoi ja levitti erityisesti ruotsalainen kirjailija ja yhteiskuntakriitikko Gustaf af Geijerstam , jonka mukaan miehiltä ei voinut vaatia samaa sukupuolista puhtautta kuin naisilta. Tämä nuorten miesten suosima ajatustapa esitti, että avioliittoa edeltävät seksisuhteet olivat välttämättömiä nuorille miehille niin kokemusten kuin suorastaan terveydenkin kannalta.

 Canth ja hänen naisasiatoverinsa puolestaan kannattivat absoluuttista sukupuolimoraalia, jonka mukaan sekä miesten että naisten tuli pidättäytyä esiaviollisesta seksistä. Kyseessä oli myös luokka-asetelma. Vapaata seksiä vaativat miehet kuuluivat keski- ja yläluokkaan. Naiset, joiden kanssa he esiaviollista seksiä harrastivat, olivat useimmiten työväenluokkaisia tyttöjä, jotka seksin jälkeen joutuivat yksin selviämään sen seurauksista: paitsi mahdollisista taudeista ja raskauksista myös moraalisesta paheksunnasta, joka ei suinkaan ollut mikään pieni tekijä 1800-luvulla.”
 

Ei tämä Lucretian ja Canthin yhteen sitominen ihan helppoa ole, mutta antaa se ainakin aihetta miettiä naisen hyveellisyyden hintaa.

Lähteet: Wikipedia

Teema nro 2/19. Koti jakautuu luokkiin, Arla Kanerva

Vanhenevan naisen kupla

Nyt on niin trendikästä puhua ihmisistä, jotka elävät kuplassa. Nörtit omissaan sormet näppäimistöllä, räppärit oikovat kummasti käsiään ja viittoilevat omalla kielellään, puolikuurot luurit korvillaan nyökyttelevät katse johonkin sisäiseen tilaan suunnattuna.

Mutta en minä tästä mieltäni pahoittanut. Onhan minullakin oma kuplani. Koitan muistaa ystävien koko nimen; aina on joko suku- tai etunimi hukassa. Parhaan ystäväni etunimi oli Sirkka ja tyttönimenkin muistan. Hän meni naimisiin ja nimi vaihtui, erosi ja oli välillä taas Niemi, meni uudestaan naimisiin yhden leskimiehen kanssa, soitti ja kertoi uuden nimensä. Kirjoitin uuden sukunimen muistikirjaan ja samalla vedin entiset nimet yli. Nyt en löydä muistikirjaa. Olisi kiva soitella. Ennen muistin kaikkien ystävieni puhelinnumerot, nyt osaan tuskin omaanikaan, varsinkin jos se pitää sanoa kovin hätäiselle kysyjälle.

Tällaisista ihmisistä tehdään usein sketsejä. Joskus ihan teatterinäytelmiäkin. Kai ne esiintyjät luulevat, että me katsojat emme ymmärrä. Ystäväni nykäisi kylkeäni teatterissa ja kuiskasi korvaani: ”Ne nauraa meille.”

Ihmisen pitäisi elää niin, että asiat ovat järjestyksessä. Jos laitan muistikirjan aina samaan paikkaan eteisen puhelinpöydän päälle puhelimen viereen, löydän sen heti. Mutta kun ei ole puhelinta ja puhelinpöytää eteisessä. Mihin ne muuten joutuivat? Joku ne vei tarpeettomina, oliko toissa vuonna. Samana vuonna meni paljon muutakin.

Nyt minulla on kaksi puhelinta. Voin toisella soittaa siihen toiseen, jos en sitä löydä. Pidin Lassen puhelimen ja maksan puhelinlaskut edelleen. Välillä soitan Lassen puhelimella omaani, on niin kiva vastata siihen, annan näytöllä vilkkua oman kuvani. Poika sen siihen aikoinaan asetteli, sanoi että kuvan perusteella tietää kuka soittaa. Lassekin soittelee minulla, hänelle minä aina vastaankin. Juttelen vähän aikaa, kehun että hänellä on kiva ääni, ja hyvin kuuluu.

Jääkaapista otan jotakin. Jos olisi sellainen tyyni, lämmin päivä voisin lähteä vaikka kirjastoon. Tai kävellä Fazerille, ottaisinko katkarapuvoileivän vai Napoleon leivoksen. Mitäs kello nyt on? Harmaa päivä näkyy olevan. Joka päivä pitäisi opetella jokin uusi asia. Mikä se voisi olla: sana tai taito. Ei tule mieleen. Ottaisinko pellavaisen lautasliinan ja taittelisin siitä vaikka piispanhiipan. Hienossa kattauksessa pitää olla korkeaksi taitellut lautasliinat. Siinä menee kyllä muutama tunti. Missä olikaan se äidiltä peritty vihreäkantinen keittokirja, jossa oli piirroskuvat lautasliinojen taittelusta.

Mitä hyödyllistä/hyödytöntä taitoa tänään treenasit, hyvä lukija?

Teksti: omasta päästä

Kuva:

Isona minusta tulee...

Minusta tulee poliisi, lääkäri ja TIIKERI!

Monella lapsella on jo kolmivuotiaana selkeä kuva siitä, mikä hänestä tulee isona. Urasuunnitelmat välkkyvät kristallinkirkkaana mielessä, ja hyvä näin. Viisas lapsi ymmärtää jo varhain, että vaihtoehtoja on tarjolla, on vain itse päätettävä, minkä valitsee. Tuleeko minusta pelastaja, auttaja, rakentaja, somistaja, sotilas, viihdyttäjä vai aivan jotakin muuta.  Haaveiden ketjuttamisessa harjaantuu vähitellen, mutta rohkeutta tarvitaan aina. Kolmas vaihtoehto ”tiikeri” on hyvä pitää matkassa mukana koko elämän ajan.

Ennen ammatinvalintaa ei tarvinnut paljonkaan pohtia sillä suvussa periytyi sekä ammatti- että koulutuspolku. Nykyinen pohjoismainen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen tasa-arvo rakentuu pitkälle koulutusmahdollisuuksien tarjoamiselle jokaiselle lapselle hänen vanhempiensa varallisuudesta riippumatta. Tämä on oikeus ja kohtuus.

Näin on luotu haaveiden tynnyri, jonka yllä leijuu unelmahöttöä, jota kaikki ympärillä pyörivät eivät hötöksi tunnista. Haaveiden tynnyri on näyttänyt pohjattomalta kultakaivokselta: sieltä vain ammennetaan jokaiselle hyvää. Mitä isommalla kauhalla itselleen kahmii, sen enemmän saa. Joku kultalusikka suussa syntynyt ottaa lusikkansa kauniiseen käteen ja alkaa sillä hamuilemaan omaa osuuttaan. Joku käyttää haarukkaa, jolla noukkii parhaat sattumat. Osa valitsee heti oikeat välineet, jonkun käteen jää reikäkauha.

Koulutusoptimisharhaan sisältyy monenlaista virhemahdollisuutta. Luotetaan liiaksi 15-vuotiaan kykyyn arvioida soveltuvuuttaan ammattiin, josta hän on nähnyt vilauksen tv-sarjassa. Ennen pitkä akateeminen opintopolku johti varmaan toimeentuloon ja mukaviin eläkevuosiin. Nyt moni kahden tutkinnon suorittanut työnhakija kuulee olevansa ylikoulutettu. Kaikki tämä on jokapäiväinen puheenaihe, eikä siitä nyt enempää.

Mutta mitä luen juuri nyt. Oli vähän pulaa kirjoista ja pengoin pientä varastoani. Käteen osui Aksel Sandemosen vuonna 1933 ilmestynyt menestysklassikoksi kuvattu kirja Pakolainen ylittää rajansa. Olen lukenut sitä merkinnöistäni päätellen ennenkin ja hämmästyttävän ajankohtaiselta se taas tuntuu. Kirjailija on sijoittanut kertomuksensa Jante nimiseen fiktiiviseen tanskalaiskylään: suljettu pieni yhteisö, paljon raskasta ruumiillista työtä, kyräilyä, kateutta, umpimielisyyttä. Siellä elettiin Janten lakien mukaan: älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me…

Kymmenen lain kohtaa, joilla pieni yhteisö kontrolloi ja alisti itsensä saman taakan alle. Seksuaalisuus oli yksi kiristämisen ja häpäisemisen muoto, johon tällä lukukerralla kiinnitin huomioni. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen oli silloin kuten nytkin tavallista. Aineellista puutetta opittiin peittelemään ja häpeämään. Kunnollisen isän suurin tavoite oli yrittää säästää lapsensa samanlaiselta fyysiseltä rääkiltä, johon oli yhdeksänvuotiaana maatyöläisenä joutunut sopeutumaan.

”Kun minusta itsestäni tuli isä, minä tein lapsistani Janten-pelkoni statisteja. Ilman että siihen aikaan olin selvittänyt itselleni Janten rakenteen, minua vainosi ahdistus että lapseni kasvaisivat siellä. Eikä vain se. Heidän piti elää liikekannalla, he eivät saaneet juurtua. Me muutimme lakkaamatta, kahdeksantoista kertaa kahdeksan vuoden kuluessa. Jatkuvasti se vaikutti minussa: Muuttaa, matkustaa, vaihtaa maata, vaihtaa kieltä. Lapseni eivät koskaan tulisi kokemaan Jantea. Mutta Jante oli kaikkialla.”

Vähitellen tuokin isä tajusi, mitä oli saanut aikaan häilyvällä koko ajan paikasta toiseen siirtyvällä elämällään, kun mikään ei saanut olla kuten Jantessa.

”Minä olen ollut lapsiani kohtaan vaihtuvamielinen kuin huhtikuinen taivas, uudistanut ilmaisumuotojani, en ole koskaan halunnut jähmettyä heille kuvaksi. Lapset eivät missään mielessä saaneet kasvaa jossakin Jantessa, paikassa joka kaareutui itseni ylle kuin pilvi ja täytti koko taivaan.”

Uskon, että lapsi jolla on tiikeri sisällään kasvaa vahvaksi. Hän metsästää kokemuksia, tekee rohkeita loikkia ja harjoittelee elämää varten, tulevaisuuteen, josta emme mitään tiedä.

Lainaukset:
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää rajansa. Gummerus. 1997

Parnasso

Kirjallisuuslehti, joka pistää oman ajatuksen liikkeeseen, on kuin koroke jolle promootiossa astutaan seppelöitäväksi. Hyvästä kirjallisuudesta ylevöityy; se suoristaa ryhdin ja nostaa päälaen korkeammalle, kohti taivasta. Näissä tunnelmissa raapaisen muutaman lainauksen lehden uusimmasta numerosta.

Eeva Kilven, 90 v, haastattelussa käydään läpi hänen tuotantoaan, jota olen melko vähän lukenut. Tamaran ja joitakin runoja tunnen. Se, mikä silloin lukijoita hämmensi, ei minua järkyttänyt millään tavalla. Pitäisikö kirjaa katsastaa uudelleen että selviäisi, mikä siinä oli niin järisyttävää.

”Kirja kuitenkin myi paljon ja sain kovasti kirjeitä, joissa kiiteltiin, että vihdoinkin näitä kuvataan. Mutta silti minulle jäi julkisuudesta ja kollegoilta mieleen lähinnä pelästyneisyys. Arvostamani naiskirjailijat säikähtivät sitä jollain lailla, ja kirjailijaliitossakin vähän toruttiin, että miksi sinä nyt tuommoista. Outoa, koska jo varhaisessa kiinalaisessa ja japanilaisessa proosassa käsiteltiin runsaasti eroottisia teemoja.”

Kari Salminen kirjoittaa otsikolla: Feministisestä dystopiasta tuli riesa. Margaret Atwoodin Orjattaresi luin ihan tuoreeltaan, ja vaikutus oli sen verran raju etten televisiosarjaan lämmennyt lainkaan, jäi katsomatta. Salminen viittaa Sarah Ditumiin: ”Feminististen dystopioiden on lopetettava naisten kiduttaminen.” Artikkeli on julkaistu viime keväänä The Guardianissa ja siinä tämä teema rinnastetaan kauhuelokuvien kidutuspornoon. Todellisuuden puolella on riittävästi kamaluuksia, joten onko fiktion osallistuttava samaan, tämä on hyvä kysymys.

Pahan kuvaaminen käy kaupaksi, mutta jos uhri on aina sama ja perusasetelmassa on kysymys puhtaasti vallasta ja sen saavuttamisesta, mistä silloin jäädään paitsi.

”Vuoden 2018 alussa kuollut Ursula Le Guin arveli, ettei ihmiskuntaa voi jakaa sukupuolten mukaan vahvoihin ja heikkoihin, suojeleviin ja suojeltaviin, aktiivisiin ja passiivisiin, omistajiin ja omistettaviin. Kaksinapainen ajattelu ei ole hyväksi. Vastakkainasettelun korostaminen saattaa tuottaa juuri sitä, mitä se arvostelee.”

Näin kävi, minkäs teet –esseessä Matti Mäkelä paljastaa sairastuneensa syöpään: maksa täynnä erilaisia pisteitä ja palloja, syöpähoito aloitettiin heti. Lohduttavana tietona tuli lääkärin lausuma: maksasyöpä on laiska sen kanssa voi elää vuosiakin. Uskallan tarttua aiheeseen, koska syöpä on tuttu tauti. Ihmettelen joskus, miten hullun rationaalisesti/irrationaalisesti ihminen toimii saatuaan tuollaisen tiedon. Itse kävelin lääkäriltä saamani diagnoosin jälkeen lyhyintä reittiä kampaajalle laitattamaan tukan ojennukseen. Ajattelin, että on hyvä hoitaa hiukset kuntoon, mutta en tullut ajatelleeksi että jo parin kuukauden päästä olisin kalju. Siinä meni vuosi. Tauti on siitä ikävä, että sitä seurataan kaiken aikaa vuosikausia. Viimeisen kontrollin jälkeen löytyi aivan uusi pahanlaatuinen kasvain, ja taas lähti tukka. Peruukin kanssa on hiostavaa kesällä, mutta talvella se korvaa mukavasti myssyn. Mitä tekee Mäkelä, kirjoittaa muistelmiaan, suunnittelee hautajaisiaan ja pistää jauhot valittajan suuhun.

”Kun taiteilijatoverini valitti, ettei saanut taiteilijaeläkettä ensimmäisellä kerralla ja muutenkin elämä sorsi, uimahallin vesi oli liian kylmää, tokaisin: minulla on maksasyöpä. Jo hiljeni.”

Moni asia kirkastuu, tulee selvärajaisemmaksi kun tajuaa olevansa ison asian äärellä. Muistelmia on mukava lukea ja helpottaakseen omaa nimeään muistelmista etsivää lukijaa, Mäkelä on tehnyt oivallisen ratkaisun.

”Laitan muistelmieni loppuun luettelon tutuista ihmisistä. Nimen perään merkitsen pelkällä koulunumerolla heidän ihmisarvonsa. Näin joutavaan tulkintaan ja rivienvälistä lukemiseen ei tuhlaannu aikaa.”

Hienoa kevennystä.

Oli muitakin hyviä esseitä, mutta näiden kolmen kanssa keskustelin tällä kerralla.

Lähteet:

Parnasso nro 1/2019

Köynnöksenkantajat

Jatkan Simbergin kuvien taustan selvittelyä. Helena Ruuskan kirjoittamassa elämäkerrassa viitataan Paula Kivisen kirjoittamaan teokseen Tampereen Tuomiokirkko, ja mikä yllätys: kirja löytyi omasta hyllystä. Nyt sitä tutkin ”uusilla silmälaseilla”, enkä vähiten siksi, että pari kuukautta sitten oli hieno mahdollisuus perehtyä symboleihin muun muassa kirkkotaiteessa. Kohteena oli Madridin keskustassa sijaitsevat luostarit ja oppaana asiaan syvällisesti perehtynyt Liisa Väisänen.

Kun kirkon rakentaminen alkoi, tamperelaisten kiinnostus ja uteliaisuus uuden kirkon maalauksiin syttyi vimmalla ja voimalla. Maalausten malleina oli paikallisia, helposti tunnistettavia  henkilöitä. Alastomia. Hämmennystä aiheutti myös kirkon holvistoon punaiselle pohjalle maalattu käärme punainen omena suussa. Alhaalta katsottuna näytti käärmeen katse kohdistuvan sitä katsovaan seurakuntalaiseen. Vastustus oli kova, vielä 1946 suoritetussa piispantarkastuksessa vaadittiin maalauksen peittämistä sopivammalla kuvalla. Yleensä tuossa kohdassa oli totuttu näkemään enkeleitä ja sinistä taivasta vasten leijuvia pilviä. Käärme sai kuitenkin jäädä, ja onhan sen yhtymäkohta Raamattuun hyvin perusteltu.

Ehkä kattomaalausta arvotelleilta jäi huomaamatta käärmettä ympäröivät enkelien siivet. Niiden asento ja suunta on tarkasti suunniteltu, tämä näkyy taiteilijan luonnoksissa. Suojaavat ja varjelevat symbolit tulivat mukaan tähänkin kuvitukseen. Siivet luovat mielikuvan enkelijoukosta.

”Taivaallinen sotajoukko suhteessa syntiin eli ahtaassa kehässä kiemurtelevaan käärmeeseen. Voiko selvemmin esittää hyvän ja pahan taistelua ja samalla kirkon tehtävää keskellämme.”

Simbergin luonnoksia tutkimalla on selvää, että hän käytti käärmettä synnin symbolina. Holvistoon on maalattu myös ristilukki, jonka merkitys on mahdollista liittää sortovuosien aikaan ja Sibeliuksen vuonna 1898 säveltämään protestiksi tulkittuun lauluun Ristilukki. Myös hämähäkki raamatullisessa tulkinnassa vertautuu pahuuteen.

Tuomiokirkon lehterin reunustaa kiertää 52 metriä pitkä köynnösfresko, jossa kaksitoista poikaa kantaa elämänköynnöstä. Vihreää köynnöstä koristavat sekä teräväpiikkinen orjantappuraköynnös että punaiset ruusut. Poikia on kaksitoista, ja heistä jokainen kantaa elämänköynnöstä omalla tavallaan: joillekin taakka on kevyt kantaa, toisille raskas, joku tuupertuu sen alle, yksi katsoo rohkaisevasti takana tulevaa. Mallina olleiden poikien henkilöllisyys on tiedossa, samoin teoksen valmistumista varten tehdyt luonnokset. Luonnoskirjoissa on myös luettelo kahdestatoista opetuslapsesta Pietarista Juudakseen. Viimeisen kantajan voidaan olettaa olevan Juudas Iskariot, ja maalausta tarkemmin katsottaessa, näkee myös Juudaksen eteen maalatun linnun, harakan. Harakkaan sisältyy kielteisiä  tulkintoja ja merkityksiä, ehkä häpeä. Näin Paula Kivinen on symboleja tulkinnut. Fresko päättyy metsikköön, jossa on puu, jonka yhdessätoista oksassa on palava tulenliekki, kahdestoista puuttuu.

 

Kuolemanpuutarha, freskomaalaus, koostuu kolmesta luurankohahmosta, jotka symboiloivat kuolemaa. Nämä ystävällisen oloiset luurankomiehet ovat puutarhureita, eivät viikatemiehiä mustissa kaavuissaan. He hoivaavat kasveilla kuvattuja ihmisten sieluja tuonen puutarhassa. Kuvassa on keskimmäinen puutarhuri painaa hellästi sinistä kukkaa rintaansa vasten. Kuolemanpuutarhan hahmoja Simberg on kehitellyt pitkään useilla tekniikoilla. Joissakin kuvissa luurankomiehen hahmossa näkyy iloa ja onnea. Niissä voi nähdä myös sydämellistä myötäelämistä ja hiljaista alakuloa.

Simbergin aikana kuolema-aihe oli hyvin yleinen. Viikatemies mustassa kaavussa, viulua voitonriemuisena soittava kuolema ja kuolemantanssiaiheet olivat tavallisia aiheita.

”Kuoleman puutarhurien ujon ystävällisen luurankohymy tavoittaa meidät myös italialaisen renesanssimesterin Luca Signorellin Ylösnousemus-freskossa Orvieton tuomiokirkossa.”

Paljon jäi kertomatta Tampereen Tuomiokirkon maalauksista, mutta suosittelen ennen seuraavaa käyntiä sekä Helena Ruuskan että Paula Kivisen kirjojen tutkimista: kuvat avautuvat uudella tavalla. Pahin virhe, jonka teemme kuvia katsoessamme on se, että emme pysähdy ja keskity näkemään.

Lähteet:

Paula Kivinen, Tampereen Tuomiokirkko. WSOY. 1986

  

Haavoittunut enkeli

Tämän Hugo Simbergin maalauksen suomalaiset valitsivat vuonna 2006 Ateneumin järjestämässä äänestyksessä Maamme Tauluksi. Teos on kaikille tuttu; se on kuva suomalaisesta mielenmaisemasta. Jokainen katsoja tulkitsee sen omalla tavallaan; onko se surua ja alakuloa, lohdutuksen mahdollisuutta ja auttamista. Maisemallisesti se voidaan sijoittaa Töölönlahden rantaan. Simberg oli innokas valokuvaaja, ja hän tallensi Töölönlahden rantaa keväällä, ensimmäisten kevätkukkien noustessa esiin harmaasta kasvualustasta. Kuvissa näkyy myös pajupensas. Valokuviin ja maalausluonnoksiin tallentui Töölönlahden rantatien maisemat Diakonissalaitoksen läheisyydestä. Diakonissalaitoksen sairaalassa Simberg oli hoidettavana pitkään sairaudesta, jota pidettiin ”erityisen saastaisena ja häpeällisenä”. Taiteilija otti mukaansa kuvaamansa aineiston palatessaan toipilaana sukunsa asuinsijoille. Tarkoitus oli saattaa loppuun maalaus, jota hän itse piti tärkeimpänä työnään. 

Se edustaa taiteemme kultakauden ja suomalaisen symbolismin parhaimmistoa. Maalaus oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1903 ja sen sisältöä on tulkittu myös ensimmäisen sortokauden näkökulmasta. Taiteilija Venny Soldan-Brofeldt näki haavoittuneen enkelin edustavan haavoittunutta Suomi-neitoa.

Sortokauden aikana maastakarkotus kohdistui venäläisvastaisiin henkilöihin, jotka lähetettiin Helsingistä Turkuun ja sieltä edelleen laivalla Tukholmaan. Hugo Simbergin kuvaa tapahtumia kirjeessä sisarelleen. Simberg seisoo Diakonissalaitoksen kalliolla ja katselee junaa, jossa maastakarkotetut matkaavat. 

”Kun juna sitten hyvin hitaasti ajoi ohi ja viimeinen vaunu lopulta tuli näkyviin, se missä emigrantit seisoivat kukitettuina, me aloimme kalliolta vilkuttaa. Se havaittiin heti junasta, ja ohitushetken aikana meidän välillemme syntyi voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja meidän puolellemme jäi tuskin yksikään silmä kuivaksi! - - En ollut koskaan kuvitellut, että saattaisi tuntua näin järkyttävältä seisoa toisenlaisen todellisuuden edessä.”

Enkelin hahmoa taiteilija hioo ja harkitsee pitkään. Ensimmäisissä hahmotelmissa enkeli näytti kovin erilaiselta lopulliseen työhön verrattuna.

Taidehistoria on monella tavalla salapoliisityötä; milloin maalaus on saanut ensimmäisen hahmonsa, keitä ovat malleina käytetyt henkilöt, millaisessa elämänvaiheessa taiteilija on työnsä valmistanut ja mikä on ympäröivän maailman tila kyseisenä aikana. Paljon tutkitun taitelijan elämäkerta on kooste aikaisemmista tutkimuksista ja uusista löydöistä. Varmasti osa tulkinnoista on oman aikansa tuotosta ja tutkijan silmälasien läpi nähtyä. Jotakin ikiaikaista kuvasta kuitenkin välittyy, eihän se muuten katsettamme vangitsisi edelleenkin.

Enkeliä kantavien poikien hahmot ovat pysyneet hyvin samanlaisina teoksen valmistumisen eri vaiheissa. Tutkijat ovat myös selvittäneet malleina olleiden poikien henkilöllisyyden, mutta kiinnostavampaa on  miettiä, mitä heidän hahmonsa kertoo katsojalle. Poikien ilme on vakava, vaatetus raskas, arkinen, aikuisten pukeutumista muistuttava. On sanottu, että taiteilija halusi poikien hahmolla näyttää, että taide kuuluu kaikille, myös vähäosaisille vaatimatonta elämää eläville.

Vuonna 1903 Tampereella alkaa suuri kirkonrakennushanke, Lars Sonckin suunnittelemaan kirkkoon haluttiin ajan hengen mukaisesti freskomaalaukset. Mitä pidemmälle luen kirkon suunnitteluun liittyviä asioita, sen enemmän hämmästyn nuoruuden voimaa, jolla Johanneksen kirkko sai sen kokonaistaideteoksen muodon, jona sen nyt Tampereen Tuomiokirkkona tunnemme. Työn alkaessa Lars Sonck oli 30 vuotta, Magnus Enckell 33 ja Hugo Simberg 30. 

Kovan haasteen edessä ei auttanut muu kuin freskotekniikkaan perehtyminen. Ensimmäinen harjoitus tehtiin 1903 Niemenlautassa, jossa veljekset hakkasivat navetan seinään kaksi metriä korkean ja puolitoista metriä leveän syvennyksen. Tähän syvennykseen  rapattuun freskopohjaan taiteilija ikuisti veljensä hahmon. Freskotekniikkaan perehtyminen jatkui valtion myöntämän apurahan turvin Pariisiin. Matka eteni laivalla ja junalla Tukholman, Malmöön ja Kööpenhaminan kautta Kölniin.

”Elsalle hän lähettää marraskuun alussa komean Kölnin tuomiokirkon kuvan ja kertoo juoneensa juuri maitokahvin ja käyneensä katsomassa kuvan esittämää kirkkoa.”

Näin ennen matkustettiin; poikettiin sopivissa kyläilykohteissa, tavattiin ystäviä, katsottiin nähtävyydet.

Aamulla kuuntelin radiosta hitaan matkustamisen harrastajia, jotka välttelevät lentomatkustamista monestakin eri syystä. Siirtyminen paikasta toiseen on muutakin kuin nopea saapuminen matkakohteeseen, paljon jää pilven päällä matkatessa näkemättä ja kokematta. Haikeana muistelen kaikkia niitä omatoimimatkoja, joita on tullut tehtyä autolla, skootterilla, bussilla ja junalla. Makeimmat muistot liittyvät usein juuri matkalla oloon, etenkin jos päämääräkin on jäänyt sopivasti avoimeksi. Matkalla aina sattuu ja tapahtuu. Nyt voisi lähteä vaikka junalla Tampereelle katsomaan Simbergin töitä Tuomiokirkossa. Kuvia katsoo kirjan luettuaan vähän toisin silmin.

Innoittajana oli tällä kerralla Helena Ruuskan kirja Hugo Simberg – Pirut ja enkelit. WSOY 2018